Hiljaiseloa kiireen keskellä

Olen tänään käynyt läpi vanhoja kuvia oikein urakalla ja tuli ihan hirveän haikea olo. Miten ikävä voikaan tyttöjä olla. Elämä on ollut yhtä hullunmyllyä Momon lähdön jälkeen ja tuntuu etten ole oikein ehtinyt surra. Lenkeillä ja niinä hetkinä, kun kotona sattuu olemaan hetken aikaa omien ajatusten kanssa, on ollut tosi orpo olo. Kaksi koiraa on helppo kombo, mutta kokoajan tuntuu siltä, että jotain puuttuu. Momon lähdön jälkeen olen kaivannut Taraakin enemmän kuin pitkään aikaan. Ja koko ajan enemmän kauhistuttaa ajatus, että Pätkis täyttää seuraavaksi 10.




Viikko Momon poismenon jälkeen Pätkis kaikenlisäksi säikäytti, kun vesijuoksutreenin jälkeen laseroinnin yhteydessä Marjelle jäi iso tuppo karvaa käteen. Pätkältähän lähti syksyllä karvaa kyljestä, mutta silloin siihen tuli myös hotspotin näköinen haava, joten en enempää siitä lopulta huolestunut. Kunnes nyt tämä. Käytiin lääkärissä ja veriarvot olivat ok, samoin kilppariarvot eikä kapiakaan ollut. Pari hassua sikaripunkkia näytteessä vipelsi, mutta lääkärin mukaan niitä olisi pitänyt olla enemmän, jotta kyse olisi ollut siitä. Nyt Pätkis on saanut Nutrolinin iho&turkkia ja odotellaan josko paranisi sillä. Jos ei, niin saa lääkityksen sikaripunkkiin. Mitään vakavampaa ei saa olla.

Muutoin koirarintamalla ei olla tehty yhtään mitään muuta kuin lenkkeilty. Sairastuin pariksi viikoksi hirveään influenssaan, taistelin puolitoista viikkoa talossa ilman lämmitystä tai lämmintä vettä (kiusa se on pienikin kiusa), olen jynssännyt taloa viikkotolkulla ja roudannut ihan hirvittäviä määriä jätteitä jäteasemalle entisen kämppiksen jäljiltä (kiusa se on...), taistellut nyt viikon rottaongelman kanssa, yrittänyt löytää jätevedenpuhdistamoon huoltoa (en ole löytänyt), selvitellyt kuntotarkastuksessa todettujen kosteusvaurioiden korjaamista (ainakin yksi seinä joudutaan avaamaan kokonaan samoin koko olkkarin katto vetämään alas korjausten vuoksi, kesällä sitten koko kylppäri) ja niiden kustannuksia ja kaiken muun päälle työpäivät venyvät taas ihan järjestään niin, että olen päässyt vasta seiskan aikoihin kotiin. Elämä on ollut yhtä taloa ja työtä enkä mihinkään muuhun ole saanut puristettua aikaa.



Kaksiin kisoihin olin helmikuussa ilmoittautunut, mutta ne jäi suosiolla väliin. Ollaan oltu viimeksi viikkotreeneissä joulukuussa ja edelliset omatoimitreenit tehtiin 4.1. (vapaakortin hankin tammi-huhtikuulle, joten hyvin käytetty sekin raha...). Tammikuun lopussa päästiin sentäs FitDog -leirille ja kisoihin (joista napsahti eka nollavoitto kolmosissa) ja kahdesti ollaan käyty Kurikan Tanjan Pomminvarmat lähdöt treeneissä. Vasta tänä perjantaina päästiin aksaamaan, Turkuun pitkän radan treeneihin. Ai hitsit kun olikin kivaa - Hiku oli pikkuinen taitava taskuraketti enkä minäkään ollut ihan huono! 💜 Vaikka kuinka on aika kortilla, niin pitäisi yrittää päästä edes silloin tällöin tekemään jotain mistä nauttii. Jaksaisi sen avulla ehkä vähän paremmin kaikkea stressiä, vastoinkäymisiä ja kiirettä mitä elämä just nyt heittelee eteen.

Katsotaan miten onnistun. Viime perjantaina alkoi Speed Up Agilityn verkkokurssi, mutta hyvistä aikeista huolimatta en ole ehtinyt viikolla tai nyt viikonloppuna tehdä yhtään mitään. Agilitykunto (tai mikään muukaan kunto) ei parane toimistolla istuessa, joten jostain pitäisi nipistää aikaa itselle... Fidarin ja lähtötreenien kotiläksyjäkin pitäisi ehtiä päästä tekemään... samoin kesken jäänyttä suuntakäskykurssia... Voi kun voisi hetkeksi kloonata itsensä...



Mutta vaikka nyt onkin aika karseaa, niin silti askelletaan vihdoin oikeaan suuntaan ja viimeisen kahden vuoden piina alkaa olemaan loppusuoralla. Jo se, että ollaan vihdoin täällä yksin, on asia mistä jaksan vielä näin reilun kuukauden jälkeenkin olla jokaikinen aamu superhyper onnellinen.

Kyllä tämä kuulkaas tästä, kesään mennessä elämä on toivottavasti jo ainakin himppusen verran keveämpää ja ehkä jossain välissä taas olisi jotain treeneihin liittyvää mukavaa päivitettävääkin. Tai sitten vaihdetaan suosiolla genreä remppablogin puolelle 😏.


Suositut tekstit