Kohti vuoden viimeisiä
Jospa päivittäisi koirienkin kuulumiset ajantasalle, vielä pääsee kohtuu helpollakin kun ihan älyttömiä ei ole tapahtunut.
Hikan juoksut oli ja meni ohi ihan älyttömän helposti. Pätkis ei missään vaiheessa ajatellut, että Hikka olisi jotenkin erityisen hemaiseva eikä edes Hikan pissat kiinnostanut sitten niin yhtään, edelleenkään. (Vuosia sitten sterkatun) Momon pissoja kyllä lussuttaa säännöllisesti... Oli niin tai näin, homma sujui ehkä vähän liiankin helposti, nyt mietin, että josko tyypit on ollut vaan hurjasti paljon muo ovelampia... Mutta kyllä niitä vahdittiin kaikesta huolimatta niin tarkkaan, etten nyt hirveän huolissani kuitenkaan ole :D
Hikka on jatkanut aksaamista niin tibbetreeneissä niinulla kuin aikalailla viikottain ollaan onnistuttu nappaamaan tuurauspaikka Saijallekin siihen päälle. Välillä joku ohjausjuttu on jäänyt niin ikävästi hampaankoloon, että on pitänyt noiden lisäksi vielä varata Lägin hallista tunti omatoimitreeniin. Vähän liian pitkä tuollainen tunti on yksin nuoren koiran kanssa käytettäväksi, vaikka Pätkis on aina ollut mukana niin silti. Muutenkin kaipaisi kyllä täällä aksatreenikaveria - välillä olisi kovin kiva saada palkkausapua tai ihan vaan toisen silmäparin katsomaan menoa. Nyt kun on joutunut pärjäilemään yksin niin Hikka on oppinut jo näin pienestä pysymään tosi hyvin lähdöissä ja tekemään pyydetyt jutut oli palkka missä vain. Mutta oishan se kiva, jos pystyis joskus kunnolla hetsaamaan ja revittelemään (ei niin että Hikka sellaista tarttis, mutta.. :D) ilman että menee sähellykseksi. Kuitenkin tosi kiva, että tuollainen sisätreenimahdollisuus on, varsinkin kun sinne on tullut lähdettyä joskus jopa vain tunnin varoajalla.
Jokatapauksessa Hikka on edelleen vauhdikas, kiihkeä ja tulee tosi hyvin ohjauksiin. Jos joku tökkii, niin yleensä ongelma on siinä, että mulla on ongelmia (ylläri..). Kun mä osaan, niin Hikka kyllä useimmiten tekee just niinkuin pitää. Ja koska mun pitää aina huolestua kaikesta niin nyt olen huolestunut siitä, että tuleeko se ohjauksiin vähän liiankin hyvin/kiltisti. Pitäisikö sen olla tuhmempi? Pitäiskö sen kanssa ihan hulluna tehdä irtoamisia ja rallatuksia ja hetsauksia, niin kauan ettei se ei enää tulis niin hyvin ohjauksiin... Ja sekin vähän tökkii takaraivossa kun tyyppi on vielä niin nuori (8kk) - munhan ei pitänyt edes aloittaa "oikeaa aksaa" ennenkuin se on 9 kk :P
Tottelevaisuusjutuilla ei olla edelleenkään ihan älyttömästi vaivattu päitämme - mitä nyt ihan pikkaisen nakkipuuhasteltu työhuoneen maton päällä. Hikka osaa tulla perusasentoon ja seurata paria askelta. Pystyy hienosti toimimaan vaikka isot koirat kerjäis nakkia ihan meidän iholla ja olisi muuta häiriötä. Kontakti on kuitenkin alusta asti ollut Hikalle vähän hankala juttu joten sitä joutuu edelleen hinkuttaa, luonnostaan tai ilmaiseksi se ei todellakaan tule. Istu-maahan-seiso -käskyjä ollaan tapailtu ja (puu)kapulaa se osaa pitää rauhassa. Ensalkuun ote oli "hieman" eläväinen. Tuppas haluta pitää kapulaa niin syvällä kuin mahdollista ja sitten kun siihen yhdistää pään kallistamisen, niin voi kuvitella miltä homma näytti :P. Mutta nyt siis pitää rauhassa, pureksimatta ja kestää hyvin häiriötä käsistä yms, irrottaa vasta käskystä, mutta ei jää vastustamaan niinkuin alussa :D. Metallin pitämistä ollaan nyt hetki harjoiteltu lusikalla. Vahvistelin pitkään vaan siitä, että otti suuhun, mutta ei tunnuttu edistyvän siinä yhtään. Sitten kokeilumielessä kerran jätin sen matonkulman alle ja käskin etsiä ja oho, Hikka etsi lusikan ja toi sen ilman että siinä sen mielestä olisi ollut mitään ihmeellistä :D
Tarttis varmaan näiden suhteen ryhdistäytyä ja siirtyä jonnekin muualle pienen maton päältä, mutta jos tokoilujuttuja miettii, niin se motivaation kaivaminen ei vaan ole helppoa (ihan sama Pätkiksen puuhastelujen suhteen...), kun laji ei inspiroi sitten mitenkäänpäin. Mutta ihan jos vaan BH:n ajattelis joskus suorittaa, niin kyllä sekin vaatis muutakuin kuin maton päällä puuhastelua :D
Paimentamassa käytiin pari vkoa sitten ja mentiin samalla kaavalla kuin viimeksi - ekalla kiekalla suu auki jahtaamista, tokalla kiekalla kun moinen kiellettiin kunnolla ei sitten syöty kuin kakkaa ja kolmannella kiekalla kun kakan syömiseenkin puututtiin kunnolla niin väläytteli jo muutamia ihan nättejä pätkiä. Eikä muuten yhtään ihmetellyt, vaikka paimennukset oli tällä kertaa (ahtaissa ja hämyisissä) sisätiloissa, yhtä rasittava se oli kuin ulkonakin :D. Nyt yritän malttaa laittaa homman muhimaan ens kevääseen/kesään ja katsotaan sitten uudestaan miltä touhu Hikasta tuntuu vähän isompana.
Paimennusten aikaan Hikka säikäytti useamman kerran. Olen tähän asti kiittänyt meidän onnea kun Hikalle ei ole kaikessa päättömässä kaahailussa sattunut mitään ja nyt sitten viikon sisään sattui ja tapahtui kerralla enemmänkin. Onneksi ei mitään pahempaa. Ensin huristeli vähän liian reikä päässä aksassa päin siivekettä niin että klenkkasi aika pitkään tömärin jälkeen. Meni kuitenkin ohi vartissa tms. Heti tömärin jälkeen sai kaikenlisäksi isomman koiran "päälle" kentän laidalla, mutta siitäkään ei onneksi jäänyt minkäänlaisia fyysisiä tai henkisiä vaurioita.
Ja sitten vielä parin päivän päästä huomasin illalla että ei saa toista silmää auki ja kun silmää katsoi, se vetisteli kovasti. Seuraavana päivänä oli paimennukset ja kun silmä aamulla näytti normaalilta, uskallettiin lähteä. Tokan kiekan jälkeen kuitenkin alkoi vähän siristelemään taas (heinästä tuleva pöly varmaan ärsytti) ja siksi pidin kolmannen kiekan tosi lyhkäsenä. Illalla silmä näytti kuitenkin jo täysin normaalilta ja kun aamulla soitin lääkäriin, olivat sitä mieltä ettei Hikkaa kannata tuoda edes näytille - jos silmässä olisi haava/reikä, niin ei olisi oireeton. Hikka tykkää ihan hulluna kaivella hiiriä/myyriä pellolla, jää monesti meistä jälkeen kokonaisen pellon matkan, kun ei millään malta jättää hommaa kesken, luultavasti silmään on mennyt tuossa touhussa jotain hiekkaa/roskaa tms.
Talvikin ehti piipahtaa täällä etelässä hetken verran - oli niin ihanaa kun pitkästä aikaa näki eteensä illallakin ja metsälenkitkin oli tosi rentoja, kun lumesta näki ettei siellä ollut mennyt ketään ennen meitä.
Taran vointi on taasen aiheuttanut päänvaivaa. Periaatteessahan se on ollut ihan älyttömän pirtsakkana, vetää samat (pelto)lenkit kun muut (toki ei rallattele ympäriinsä kuten muut), itseasiassa vaatimalla vaatii päästä lenkille aina kun on meidän normilenkkiaika, tekee edelleen pitkiä tutkimusretkiä yksikseen tontilla, juoksentelee (vaikkakin jäykkänä kuin sahapukki.. :/ ), kaluaa luita, kerjää herkkuja ja silmissä on ollut sellainen melkein kuin nuoren tytön tuike. Mutta. Tara ei ole nyt hetkeen halunnut syödä. Tai siis kyllähän se syö kun minä syötän sille kaikenlaisia herkkuja (maksalaatikkoa, erilaisia märkäruokia, koiranmakkaraa, nakkia yms yms), mutta nappulaa ei halua (paitsi varastaa Hikan nappulat jos Hikka on jättänyt omansa :P) ja usein ruuan pitää tulla minulta. Jos ruoka on kupissa niin käy vain peittämässä sen. Ja syöminen on erityisen hankalaa jos edellisestä ruokailusta on mennyt liian pitkä aika.
Tarahan on pienestä asti ollut sellainen, että jos ollaan menty lenkille ennen aamuruokaa, olen joutunut ottamaan sille mukaan jotain ruokaa, koska muuten se olisi jossain vaiheessa alkanut oksentamaan tyhjää vatsaansa. Samoin jos se on ollut vaikka vatsapöpön tms takia paastolla, niin sen vatsa on kipeytynyt niin ettei se ole halunnut enää syödä yhtään. Nyt vain tuo aika mikä ruokailuiden välillä voi olla, on pienentynyt huimasti. Onneksi mun työajat on useimmiten tosi joustavat ja voin tehdä paljon etänä. Olen siis pystynyt lähtemään myöhemmin silleen, että olen voinut antaa Taralle pari ruokaa ennen lähtöä ja aika paljon on tullut etäiltyä ja silloin annettua ruokaa muutaman tunnin välein. Se on selkeästi toiminut. Mutta, kyllä tässä on taas kiistämättä pyöritelty ajatusta päätöksen tekemisestä...
Päätöksistä puheenollen. Momon poikien rivit harvenivat jälleen kun Hosu eli Tosselin ou-nou Hosuli siirtyi 31.10. veljensä seuraksi sateenkaarisillalle. Hosulle oli tullut takaruumiseen nopeasti kasvavia kasvainmuodostelmia, diagnoosiksi patologilta "langerhansin histiosytoosi". Ennuste ei ollut hyvä (edes sytostaattihoidolla), kasvaimia tuli lääkityksestä huolimatta lisää ja ne kehittyi isoiksi avo-haavoiksi.
On tullut rutisteltua Pätkistä viime aikoina erityisen hartaasti...
Hikan juoksut oli ja meni ohi ihan älyttömän helposti. Pätkis ei missään vaiheessa ajatellut, että Hikka olisi jotenkin erityisen hemaiseva eikä edes Hikan pissat kiinnostanut sitten niin yhtään, edelleenkään. (Vuosia sitten sterkatun) Momon pissoja kyllä lussuttaa säännöllisesti... Oli niin tai näin, homma sujui ehkä vähän liiankin helposti, nyt mietin, että josko tyypit on ollut vaan hurjasti paljon muo ovelampia... Mutta kyllä niitä vahdittiin kaikesta huolimatta niin tarkkaan, etten nyt hirveän huolissani kuitenkaan ole :D
Hikka on jatkanut aksaamista niin tibbetreeneissä niinulla kuin aikalailla viikottain ollaan onnistuttu nappaamaan tuurauspaikka Saijallekin siihen päälle. Välillä joku ohjausjuttu on jäänyt niin ikävästi hampaankoloon, että on pitänyt noiden lisäksi vielä varata Lägin hallista tunti omatoimitreeniin. Vähän liian pitkä tuollainen tunti on yksin nuoren koiran kanssa käytettäväksi, vaikka Pätkis on aina ollut mukana niin silti. Muutenkin kaipaisi kyllä täällä aksatreenikaveria - välillä olisi kovin kiva saada palkkausapua tai ihan vaan toisen silmäparin katsomaan menoa. Nyt kun on joutunut pärjäilemään yksin niin Hikka on oppinut jo näin pienestä pysymään tosi hyvin lähdöissä ja tekemään pyydetyt jutut oli palkka missä vain. Mutta oishan se kiva, jos pystyis joskus kunnolla hetsaamaan ja revittelemään (ei niin että Hikka sellaista tarttis, mutta.. :D) ilman että menee sähellykseksi. Kuitenkin tosi kiva, että tuollainen sisätreenimahdollisuus on, varsinkin kun sinne on tullut lähdettyä joskus jopa vain tunnin varoajalla.
Jokatapauksessa Hikka on edelleen vauhdikas, kiihkeä ja tulee tosi hyvin ohjauksiin. Jos joku tökkii, niin yleensä ongelma on siinä, että mulla on ongelmia (ylläri..). Kun mä osaan, niin Hikka kyllä useimmiten tekee just niinkuin pitää. Ja koska mun pitää aina huolestua kaikesta niin nyt olen huolestunut siitä, että tuleeko se ohjauksiin vähän liiankin hyvin/kiltisti. Pitäisikö sen olla tuhmempi? Pitäiskö sen kanssa ihan hulluna tehdä irtoamisia ja rallatuksia ja hetsauksia, niin kauan ettei se ei enää tulis niin hyvin ohjauksiin... Ja sekin vähän tökkii takaraivossa kun tyyppi on vielä niin nuori (8kk) - munhan ei pitänyt edes aloittaa "oikeaa aksaa" ennenkuin se on 9 kk :P
Tottelevaisuusjutuilla ei olla edelleenkään ihan älyttömästi vaivattu päitämme - mitä nyt ihan pikkaisen nakkipuuhasteltu työhuoneen maton päällä. Hikka osaa tulla perusasentoon ja seurata paria askelta. Pystyy hienosti toimimaan vaikka isot koirat kerjäis nakkia ihan meidän iholla ja olisi muuta häiriötä. Kontakti on kuitenkin alusta asti ollut Hikalle vähän hankala juttu joten sitä joutuu edelleen hinkuttaa, luonnostaan tai ilmaiseksi se ei todellakaan tule. Istu-maahan-seiso -käskyjä ollaan tapailtu ja (puu)kapulaa se osaa pitää rauhassa. Ensalkuun ote oli "hieman" eläväinen. Tuppas haluta pitää kapulaa niin syvällä kuin mahdollista ja sitten kun siihen yhdistää pään kallistamisen, niin voi kuvitella miltä homma näytti :P. Mutta nyt siis pitää rauhassa, pureksimatta ja kestää hyvin häiriötä käsistä yms, irrottaa vasta käskystä, mutta ei jää vastustamaan niinkuin alussa :D. Metallin pitämistä ollaan nyt hetki harjoiteltu lusikalla. Vahvistelin pitkään vaan siitä, että otti suuhun, mutta ei tunnuttu edistyvän siinä yhtään. Sitten kokeilumielessä kerran jätin sen matonkulman alle ja käskin etsiä ja oho, Hikka etsi lusikan ja toi sen ilman että siinä sen mielestä olisi ollut mitään ihmeellistä :D
Tarttis varmaan näiden suhteen ryhdistäytyä ja siirtyä jonnekin muualle pienen maton päältä, mutta jos tokoilujuttuja miettii, niin se motivaation kaivaminen ei vaan ole helppoa (ihan sama Pätkiksen puuhastelujen suhteen...), kun laji ei inspiroi sitten mitenkäänpäin. Mutta ihan jos vaan BH:n ajattelis joskus suorittaa, niin kyllä sekin vaatis muutakuin kuin maton päällä puuhastelua :D
Paimentamassa käytiin pari vkoa sitten ja mentiin samalla kaavalla kuin viimeksi - ekalla kiekalla suu auki jahtaamista, tokalla kiekalla kun moinen kiellettiin kunnolla ei sitten syöty kuin kakkaa ja kolmannella kiekalla kun kakan syömiseenkin puututtiin kunnolla niin väläytteli jo muutamia ihan nättejä pätkiä. Eikä muuten yhtään ihmetellyt, vaikka paimennukset oli tällä kertaa (ahtaissa ja hämyisissä) sisätiloissa, yhtä rasittava se oli kuin ulkonakin :D. Nyt yritän malttaa laittaa homman muhimaan ens kevääseen/kesään ja katsotaan sitten uudestaan miltä touhu Hikasta tuntuu vähän isompana.
Paimennusten aikaan Hikka säikäytti useamman kerran. Olen tähän asti kiittänyt meidän onnea kun Hikalle ei ole kaikessa päättömässä kaahailussa sattunut mitään ja nyt sitten viikon sisään sattui ja tapahtui kerralla enemmänkin. Onneksi ei mitään pahempaa. Ensin huristeli vähän liian reikä päässä aksassa päin siivekettä niin että klenkkasi aika pitkään tömärin jälkeen. Meni kuitenkin ohi vartissa tms. Heti tömärin jälkeen sai kaikenlisäksi isomman koiran "päälle" kentän laidalla, mutta siitäkään ei onneksi jäänyt minkäänlaisia fyysisiä tai henkisiä vaurioita.
Ja sitten vielä parin päivän päästä huomasin illalla että ei saa toista silmää auki ja kun silmää katsoi, se vetisteli kovasti. Seuraavana päivänä oli paimennukset ja kun silmä aamulla näytti normaalilta, uskallettiin lähteä. Tokan kiekan jälkeen kuitenkin alkoi vähän siristelemään taas (heinästä tuleva pöly varmaan ärsytti) ja siksi pidin kolmannen kiekan tosi lyhkäsenä. Illalla silmä näytti kuitenkin jo täysin normaalilta ja kun aamulla soitin lääkäriin, olivat sitä mieltä ettei Hikkaa kannata tuoda edes näytille - jos silmässä olisi haava/reikä, niin ei olisi oireeton. Hikka tykkää ihan hulluna kaivella hiiriä/myyriä pellolla, jää monesti meistä jälkeen kokonaisen pellon matkan, kun ei millään malta jättää hommaa kesken, luultavasti silmään on mennyt tuossa touhussa jotain hiekkaa/roskaa tms.
Talvikin ehti piipahtaa täällä etelässä hetken verran - oli niin ihanaa kun pitkästä aikaa näki eteensä illallakin ja metsälenkitkin oli tosi rentoja, kun lumesta näki ettei siellä ollut mennyt ketään ennen meitä.
Taran vointi on taasen aiheuttanut päänvaivaa. Periaatteessahan se on ollut ihan älyttömän pirtsakkana, vetää samat (pelto)lenkit kun muut (toki ei rallattele ympäriinsä kuten muut), itseasiassa vaatimalla vaatii päästä lenkille aina kun on meidän normilenkkiaika, tekee edelleen pitkiä tutkimusretkiä yksikseen tontilla, juoksentelee (vaikkakin jäykkänä kuin sahapukki.. :/ ), kaluaa luita, kerjää herkkuja ja silmissä on ollut sellainen melkein kuin nuoren tytön tuike. Mutta. Tara ei ole nyt hetkeen halunnut syödä. Tai siis kyllähän se syö kun minä syötän sille kaikenlaisia herkkuja (maksalaatikkoa, erilaisia märkäruokia, koiranmakkaraa, nakkia yms yms), mutta nappulaa ei halua (paitsi varastaa Hikan nappulat jos Hikka on jättänyt omansa :P) ja usein ruuan pitää tulla minulta. Jos ruoka on kupissa niin käy vain peittämässä sen. Ja syöminen on erityisen hankalaa jos edellisestä ruokailusta on mennyt liian pitkä aika.
Tarahan on pienestä asti ollut sellainen, että jos ollaan menty lenkille ennen aamuruokaa, olen joutunut ottamaan sille mukaan jotain ruokaa, koska muuten se olisi jossain vaiheessa alkanut oksentamaan tyhjää vatsaansa. Samoin jos se on ollut vaikka vatsapöpön tms takia paastolla, niin sen vatsa on kipeytynyt niin ettei se ole halunnut enää syödä yhtään. Nyt vain tuo aika mikä ruokailuiden välillä voi olla, on pienentynyt huimasti. Onneksi mun työajat on useimmiten tosi joustavat ja voin tehdä paljon etänä. Olen siis pystynyt lähtemään myöhemmin silleen, että olen voinut antaa Taralle pari ruokaa ennen lähtöä ja aika paljon on tullut etäiltyä ja silloin annettua ruokaa muutaman tunnin välein. Se on selkeästi toiminut. Mutta, kyllä tässä on taas kiistämättä pyöritelty ajatusta päätöksen tekemisestä...
Päätöksistä puheenollen. Momon poikien rivit harvenivat jälleen kun Hosu eli Tosselin ou-nou Hosuli siirtyi 31.10. veljensä seuraksi sateenkaarisillalle. Hosulle oli tullut takaruumiseen nopeasti kasvavia kasvainmuodostelmia, diagnoosiksi patologilta "langerhansin histiosytoosi". Ennuste ei ollut hyvä (edes sytostaattihoidolla), kasvaimia tuli lääkityksestä huolimatta lisää ja ne kehittyi isoiksi avo-haavoiksi.
On tullut rutisteltua Pätkistä viime aikoina erityisen hartaasti...
Momo porskuttaa menemään kuten ennenkin. Lenkeillä roikkuu takin liepeessä kuin purkka, koska tietää, että mulla on nakkia taskussa (Taran ja Hikan takia), mutta intoutuu kaahaamaan Hikan ja Pätkän kanssa aina kun mun silmä välttää. Momohan ei siis periaatteessa saisi osallistua rallatteluun, koska ei osaa tehdä sitä nätisti - siltä lähtee aina vähän niinkuin mopo käsistä ja sitten väärä mielentila tarttuu Pätkäänkin ja homma menee päättömäksi jahtaamiseksi, mitä minä natsina en tietty hyväksy. Luulisi, että Momonkin kovaan kalloon olisi näin melkein 12 -vuotiaana tarttunut jotain juttuja, mutta ei... :D
