Uusille urille (ja Tara 13 vuotta!)
Elämä on tosiaan jatkunut diagnoosin jälkeen - ollaan hengattu Rymättylässä niin paljon kuin mahdollista, jatkettu kylpylässä polskimista lähes viikottain, aloiteltu juoksemista Pätkis vapaana, jäljestetty, paimennettu, käyty agikisoissa, leireilty, testattu tottista (eikä Pätkän selkä ole oireillut mitenkään!!) ja aloitettu hakuilu uudestaan muutaman vuoden tauon jälkeen. Ai niin ja olen tehnyt peräti kaksi tarjousta omakotitaloista. Toiseen ihastuin ihan täysillä, mutta hintaa oli kuntoon nähden liikaa ja järki voitti tunteet lopuksi. Toivotaan, että ihastuttavia ja kriteerit täyttäviä vielä tulisi vastaan!
Touhuamisten lomassa meillä on taas kiertänyt hirveän sinnikäs mahapöpö koko lauman. Taralle jouduin hakemaan lääkettäkin, mutta noin muutoin Tara on ollut pitkään paljon parempi (ei pitäisi varmaan sanoa näin ettei taas plompsahdeta huonompaan). Rymättylässäkin on tehnyt pitkiä itsenäisiä vaelluksia ja aamu-uinteja. Vähän hankalaa, kun kuulo Taralta taitaa olla lähes mennyt eikä se reagoi enää millään tavalla vaikka huutaisin kuinka sitä ilmoittamaan olinpaikkansa..
Tara on myös tässä välissä ehtinyt täyttää kokonaista 13 vuotta. Niin moneen kertaan viimeisen vuoden aikana olen uskonut, ettei sitä rajapyykkiä päästä ylittämään. Vielä ennen synttäreitä Tara oli aika huonossa kunnossa ja käytiin iskän kotistudiossa ottamassa kuviakin "varmuuden vuoksi" muistoksi. Mutta niin tuo rakas mummeli vain porskuttaa tuossa nauttien elämästään. Vaikkakin vähän hitaammin kuin muut.
Pääsiäisen(kin) vietettiin Rymättylässä. Jossa jäljestettiin kevään tyyliin hienoja jälkiä. Kunnes viimeisellä jäljellä Pätkis ihan lopussa kadotti koko jäljen. Ihan totaalisesti. Joku ainakin 15 superhienoa haastavaa jälkeä ja sitten sen nenä vain lakkasi toimimasta. Ja sen jälkeen seuraavat 4 jälkeä tuntuivat olevan todella vaikeita. Ihan helpolla suorallakin saattoi tehdä ihan hirveästi töitä pysyäkseen jäljellä. Jossain tuli puheeksi, että moinen saattaisi johtua nenäpunkista (Pätkän nenästä myös valui kirkasta nestettä ja se on pari kertaa yöllä saanut "reverse sneezing" kohtauksen), joten käytiin viime viikolla hakemassa lääkäristä Strongholdit niskaan.
Viikonloppu vietettiin Räyskälässä dobermannien vappu-leirillä, jossa osallistuttiin tällä kertaa metsäjälkiporukan treeneihin (pikkaisen haikeaa oli seurata puruporukan treenejä, mutta ehkä sitä joskus taas...). Ihan mielettömät maastot, tasaista kangasmaastoa silmänkantamattomiin! Ekana päivänä Pätkä ei ollut ihan niin hukassa kuin niinä neljänä edellisenä pääsiäisen jälkeisenä jälkenä, mutta ei tietoakaan mistään kunnon jäljestämisestä. Hommaan saatiin niinkin yksinkeraisen toimiva neuvo kuin ottaa liinasta kiinni, pysytellä maksimissaan noin 5 metrin päässä ja jarruttaa koiran menoa (ja luottaa koiraan :P ). Ja oho - seuraavassa treenissä Pätkän nenäpunkki oli kadonnut :D.
Tiedä sitten, kovasti toivon että ratkaisu olisi näin yksinkertainen. Kaikki kevään superjäljet Pätkä on ajanut vauhdikkaasti vapaana kun olen ajatellut että niin en voi mitenkään edes alitajuisesti yrittää kontrolloida sitä. Ihan hyvä, mutta Pätkällä on myös tapana tulla liian itsevarmaksi ja iloiseksi kun saa mennä täysin oman mielensä mukaisesti. Jolloin unohtuu se jäljestä huolen pitäminen. Kaikkea tuo ei selitä, mutta pellolla tuo on ollut toimiva keino mielentilojen säätelyyn, joten toivotaan parasta!
Leiriviikonlopun lisäksi ollaan saatu yksi vieras jälki, kun jäljestettiin pääsiäsen jälkeen Kiljavan maastoissa Virven ja Peipon kanssa. Pätkä hukkasi jäljen (selvitti kyllä lopulta sen, vaikka toosi vaikeaa se oli), mutta siitä huolimatta oli hurjan kivaa saada huippu hyvää seuraa muuten aika yksinäiseen puurtamiseen! Näitä pitäisi saada ehdottomasti lisää!
Pääsiäisenä ehdittiin jäljestämisen lisäksi kisata kahden päivän ja seitsemän radan kisaputki Liedossa. Oltiin molemmat kyllä niin ruosteessa. Etenkin omassa toiminnassa näkyi niin selkeästi se, että ollaan viimeksi treenattu syyskuussa. Ja Pätkiskin kaahotti miten sattuu. Mutta kaksi nollaa (4.15 ja 3.95 tms etenemillä - tosi ärsyttävää kun agiranking tulospalvelua ei enää ole...) sentäs saatiin räävittyä kasaan hyllyjen joukkoon (molemmat tulivat hyppäriltä, joten sitä viimeistä SM-nollaa ei taidettu saada). Hirmuisen kivaa meillä molemmilla kaikesta huolimatta oli, agilityssä on vaan jotain tosi addiktoivaa!
Mutta. Pätkis teki koko agikisauransa ekat virheet kepeillä, se vaikutti jotenkin jähmeältä ja mikä itseä eniten häiritsi oli ratojen tiukat ja välillä jopa koiralle vaaralliset käännökset (yhdellä radalla tuomari sentäs suostui muuttamaan ratalinjaa kilpailijoiden vaatimuksesta). Osa nautinnosta meni siis huolehtimiseen siitä, miten ne tiukat kaarrokset vaikuttavat Pätkän selkään. Ja se olikin suurin syy miksi päätin, että meidän kisaura oli siinä. Niin paljon kuin se harmittaakin, en halua ehdoin tahdoin rikkoa koiraa enempää kuin se jo on. Voidaanhan me humputella matalilla esteillä, ilman keppejä ja ilman vaarallisia kaarroksia ainakin kesäisin Imphan kentällä jos ei muuten.
Tämän päätöksen myötä oma pentukuume kyllä nousi ihan uusiin lukemiin. Tarttis uuden kaverin nimenomaan tuohon lajiin. Briardien osalta ne kuvaamattomat selät kummittelee enkä muutenkaan näillä resursseilla tahtoisi neljättä isoa koiraa (eli briardien lisäksi malit/käyttötervut yms). Joten se vanha haave pyrristä on taas kaivettu naftaliinista. Ja nyt on tehty vähän muutakin kuin surffailtu netissä tietoa etsien. Johannan Pilviäkin pääsin näkemään pääsiäisen alla pitkästä aikaa. Miten voi edes olla mahdollista, että koira on ihan yhtä söpö kuin se oli pentuna?! :D
Ei niin, ettei se briardikin mielessä kummittelisi. Kovin kivoja briardin pentuja on nyt parissakin paikassa. Ja ettei olisi liian helppoa niin olen rääkännyt itseäni tapaamalla kahta übersuloista briardin itiötä. Liedossa Teija turisteerasi väärästä väristään huolimatta ihan valtavan suloisen Jurri -ipanan kanssa ja ennen pääsiäistä käväisin Mariian luona lällyttelemässä yhtä söpöä (ja oikeanväristä :D) Tilkkua.
Ennen pääsiäistä ehdittiin käväistä myös Somerolla kokeilemassa miltä paimennus tuntuu talvitauon jälkeen. Hirmuisen kivaa, kun päästiin paimentamaan briardiseurassa, mutta muutoin homma oli järkkyä kaahotusta. Pätkis oli niiin saaliilla ja meni vain pahemmaksi treenien edetessä. Siinä vaiheessa kun koira lähtee lampaita kohti saaliskiljahduksen saattelemana, oma mielentila on kaikkea muuta kuin rauhallinen. Lopulta Virpi heittikin minut kokonaan ulos aitauksesta :D. Kyllä se niin on tuon paimennuksen kanssa, että meidän ainoa toivo olisi omat lampaat tai mahdollisuus treenata päivittäin kunnolla niin kauan, että sujuu. Näin epäsäännöllisesti pari lyhyttä treeniä hirveällä hosumisella ei ole näyttänyt tuottavan muuta kuin yhä enempi hurlumhei -tiloissa olevan koiran :D.
Jos ei lampaita olekaan päässyt enempää jahtaamaan, niin vesilintuja sitten senkin edestä. Ollaan nyt otettu tavaksi huristaa joka aamu Klaukkalan pelloille ulkoilemaan. Ensin siksi, että sain Taran syömään siellä aamuruokansa ja sitten kun Taran ruokahalu palasi niin en osannut luopua ihanista vapaista aamu-ulkoiluista (kunnes viime viikolla tuli äkillinen stoppi kun koirista alkoi löytymään kymmenittäin punkkeja aamu-ulkoilujen jälkeen..). Meidän lisäksemme pelloilla ulkoilee tuohon aikaan hirveästi vesilintuja. Maassa ne saavat olla rauhassa, mutta kun ne lentävät pään yli (ja nehän lentävät..), lähtevät Momo ja Pätkä salamana perään. Pitäisi kyllä tehdä jotain asialle, hallinta tuon suhteen alkaa olemaan niin olematonta...
Mutta, kyllä se osaa olla tuolla kuulollakin:
Tuolla samaisessa paikassa ollaan kaiveltu juoksemistakin uudelleen kuvioihin. Ensin tunnin verran koko lauman kanssa rauhallista tai "rauhallista" ulkoilua ja sitten tytöt autoon ja Pätkän kanssa juoksemaan traktorinurille. Ihan kivanmittaisen lenkin silläkin tavalla ollaan saatu (noin 5-6 kilsaa) ja mikä parasta, Pätkis saa kaahottaa ihan rauhassa pitkälläkin edessä (olen todella hidas näin julmetun pituisen tauon jälkeen ja ilman vetoapua..). Hyvä alku on vähän jäänyt työkiireiden alle ja nyt siellä on hirveästi punkkeja, mutta toivottavasti ehditään vielä joitakin lenkkejä tehdä ennenkuin lehmät saapuvat laitumille (ja irtipidon kanssa pitää olla vähän harkitumpi).
Viimeisenä muttei vähäisimpänä - ollaan aloitettu hakutreenit muutaman vuoden tauon jälkeen. Viitisen kertaa ollaan ehditty käydä metsässä ja ai että on kivaa! Ilmaisua ei ole vielä otettu kuvioon mukaan (Pätkis yrittää tarjota vanhasta tottumuksesta haukkua heti jos palkan tulo viivästyy), mutta tarkoitus olisi siirtää se haukulta rullalle. Taas sen himpskatin selän takia. Pätkähän pompottaa haukkuessaan tosi voimakkaasti (jopa silloin jos makaan ihan littanana maassa) ja jostain luin, että pomputtava haukkutyyli tekee hallaa nimenomaan sinne alaselkään missä muutoksia on, enkä tahdo ottaa yhtään ylimääräisiä riskejä. Saa nähdä mitä vaihtamisesta tulee, mutta meni miten meni, Pätkällä on kivaa ja nyt meillä on edes yksi vähäsen vauhdikkaampi laji.
Ja vaikkei selistä nyt sen enempää viitsi enää kitistä, niin tuolta löytyi kivasti juttua myös niistä:
http://issuu.com/suomenagilityliitto/docs/putkeen_1-2015_nakoislehti
Touhuamisten lomassa meillä on taas kiertänyt hirveän sinnikäs mahapöpö koko lauman. Taralle jouduin hakemaan lääkettäkin, mutta noin muutoin Tara on ollut pitkään paljon parempi (ei pitäisi varmaan sanoa näin ettei taas plompsahdeta huonompaan). Rymättylässäkin on tehnyt pitkiä itsenäisiä vaelluksia ja aamu-uinteja. Vähän hankalaa, kun kuulo Taralta taitaa olla lähes mennyt eikä se reagoi enää millään tavalla vaikka huutaisin kuinka sitä ilmoittamaan olinpaikkansa..
Tara on myös tässä välissä ehtinyt täyttää kokonaista 13 vuotta. Niin moneen kertaan viimeisen vuoden aikana olen uskonut, ettei sitä rajapyykkiä päästä ylittämään. Vielä ennen synttäreitä Tara oli aika huonossa kunnossa ja käytiin iskän kotistudiossa ottamassa kuviakin "varmuuden vuoksi" muistoksi. Mutta niin tuo rakas mummeli vain porskuttaa tuossa nauttien elämästään. Vaikkakin vähän hitaammin kuin muut.
Pääsiäisen(kin) vietettiin Rymättylässä. Jossa jäljestettiin kevään tyyliin hienoja jälkiä. Kunnes viimeisellä jäljellä Pätkis ihan lopussa kadotti koko jäljen. Ihan totaalisesti. Joku ainakin 15 superhienoa haastavaa jälkeä ja sitten sen nenä vain lakkasi toimimasta. Ja sen jälkeen seuraavat 4 jälkeä tuntuivat olevan todella vaikeita. Ihan helpolla suorallakin saattoi tehdä ihan hirveästi töitä pysyäkseen jäljellä. Jossain tuli puheeksi, että moinen saattaisi johtua nenäpunkista (Pätkän nenästä myös valui kirkasta nestettä ja se on pari kertaa yöllä saanut "reverse sneezing" kohtauksen), joten käytiin viime viikolla hakemassa lääkäristä Strongholdit niskaan.
Viikonloppu vietettiin Räyskälässä dobermannien vappu-leirillä, jossa osallistuttiin tällä kertaa metsäjälkiporukan treeneihin (pikkaisen haikeaa oli seurata puruporukan treenejä, mutta ehkä sitä joskus taas...). Ihan mielettömät maastot, tasaista kangasmaastoa silmänkantamattomiin! Ekana päivänä Pätkä ei ollut ihan niin hukassa kuin niinä neljänä edellisenä pääsiäisen jälkeisenä jälkenä, mutta ei tietoakaan mistään kunnon jäljestämisestä. Hommaan saatiin niinkin yksinkeraisen toimiva neuvo kuin ottaa liinasta kiinni, pysytellä maksimissaan noin 5 metrin päässä ja jarruttaa koiran menoa (ja luottaa koiraan :P ). Ja oho - seuraavassa treenissä Pätkän nenäpunkki oli kadonnut :D.
Tiedä sitten, kovasti toivon että ratkaisu olisi näin yksinkertainen. Kaikki kevään superjäljet Pätkä on ajanut vauhdikkaasti vapaana kun olen ajatellut että niin en voi mitenkään edes alitajuisesti yrittää kontrolloida sitä. Ihan hyvä, mutta Pätkällä on myös tapana tulla liian itsevarmaksi ja iloiseksi kun saa mennä täysin oman mielensä mukaisesti. Jolloin unohtuu se jäljestä huolen pitäminen. Kaikkea tuo ei selitä, mutta pellolla tuo on ollut toimiva keino mielentilojen säätelyyn, joten toivotaan parasta!
Leiriviikonlopun lisäksi ollaan saatu yksi vieras jälki, kun jäljestettiin pääsiäsen jälkeen Kiljavan maastoissa Virven ja Peipon kanssa. Pätkä hukkasi jäljen (selvitti kyllä lopulta sen, vaikka toosi vaikeaa se oli), mutta siitä huolimatta oli hurjan kivaa saada huippu hyvää seuraa muuten aika yksinäiseen puurtamiseen! Näitä pitäisi saada ehdottomasti lisää!
Pääsiäisenä ehdittiin jäljestämisen lisäksi kisata kahden päivän ja seitsemän radan kisaputki Liedossa. Oltiin molemmat kyllä niin ruosteessa. Etenkin omassa toiminnassa näkyi niin selkeästi se, että ollaan viimeksi treenattu syyskuussa. Ja Pätkiskin kaahotti miten sattuu. Mutta kaksi nollaa (4.15 ja 3.95 tms etenemillä - tosi ärsyttävää kun agiranking tulospalvelua ei enää ole...) sentäs saatiin räävittyä kasaan hyllyjen joukkoon (molemmat tulivat hyppäriltä, joten sitä viimeistä SM-nollaa ei taidettu saada). Hirmuisen kivaa meillä molemmilla kaikesta huolimatta oli, agilityssä on vaan jotain tosi addiktoivaa!
Mutta. Pätkis teki koko agikisauransa ekat virheet kepeillä, se vaikutti jotenkin jähmeältä ja mikä itseä eniten häiritsi oli ratojen tiukat ja välillä jopa koiralle vaaralliset käännökset (yhdellä radalla tuomari sentäs suostui muuttamaan ratalinjaa kilpailijoiden vaatimuksesta). Osa nautinnosta meni siis huolehtimiseen siitä, miten ne tiukat kaarrokset vaikuttavat Pätkän selkään. Ja se olikin suurin syy miksi päätin, että meidän kisaura oli siinä. Niin paljon kuin se harmittaakin, en halua ehdoin tahdoin rikkoa koiraa enempää kuin se jo on. Voidaanhan me humputella matalilla esteillä, ilman keppejä ja ilman vaarallisia kaarroksia ainakin kesäisin Imphan kentällä jos ei muuten.
Tämän päätöksen myötä oma pentukuume kyllä nousi ihan uusiin lukemiin. Tarttis uuden kaverin nimenomaan tuohon lajiin. Briardien osalta ne kuvaamattomat selät kummittelee enkä muutenkaan näillä resursseilla tahtoisi neljättä isoa koiraa (eli briardien lisäksi malit/käyttötervut yms). Joten se vanha haave pyrristä on taas kaivettu naftaliinista. Ja nyt on tehty vähän muutakin kuin surffailtu netissä tietoa etsien. Johannan Pilviäkin pääsin näkemään pääsiäisen alla pitkästä aikaa. Miten voi edes olla mahdollista, että koira on ihan yhtä söpö kuin se oli pentuna?! :D
Ei niin, ettei se briardikin mielessä kummittelisi. Kovin kivoja briardin pentuja on nyt parissakin paikassa. Ja ettei olisi liian helppoa niin olen rääkännyt itseäni tapaamalla kahta übersuloista briardin itiötä. Liedossa Teija turisteerasi väärästä väristään huolimatta ihan valtavan suloisen Jurri -ipanan kanssa ja ennen pääsiäistä käväisin Mariian luona lällyttelemässä yhtä söpöä (ja oikeanväristä :D) Tilkkua.
Ennen pääsiäistä ehdittiin käväistä myös Somerolla kokeilemassa miltä paimennus tuntuu talvitauon jälkeen. Hirmuisen kivaa, kun päästiin paimentamaan briardiseurassa, mutta muutoin homma oli järkkyä kaahotusta. Pätkis oli niiin saaliilla ja meni vain pahemmaksi treenien edetessä. Siinä vaiheessa kun koira lähtee lampaita kohti saaliskiljahduksen saattelemana, oma mielentila on kaikkea muuta kuin rauhallinen. Lopulta Virpi heittikin minut kokonaan ulos aitauksesta :D. Kyllä se niin on tuon paimennuksen kanssa, että meidän ainoa toivo olisi omat lampaat tai mahdollisuus treenata päivittäin kunnolla niin kauan, että sujuu. Näin epäsäännöllisesti pari lyhyttä treeniä hirveällä hosumisella ei ole näyttänyt tuottavan muuta kuin yhä enempi hurlumhei -tiloissa olevan koiran :D.
Jos ei lampaita olekaan päässyt enempää jahtaamaan, niin vesilintuja sitten senkin edestä. Ollaan nyt otettu tavaksi huristaa joka aamu Klaukkalan pelloille ulkoilemaan. Ensin siksi, että sain Taran syömään siellä aamuruokansa ja sitten kun Taran ruokahalu palasi niin en osannut luopua ihanista vapaista aamu-ulkoiluista (kunnes viime viikolla tuli äkillinen stoppi kun koirista alkoi löytymään kymmenittäin punkkeja aamu-ulkoilujen jälkeen..). Meidän lisäksemme pelloilla ulkoilee tuohon aikaan hirveästi vesilintuja. Maassa ne saavat olla rauhassa, mutta kun ne lentävät pään yli (ja nehän lentävät..), lähtevät Momo ja Pätkä salamana perään. Pitäisi kyllä tehdä jotain asialle, hallinta tuon suhteen alkaa olemaan niin olematonta...
Mutta, kyllä se osaa olla tuolla kuulollakin:
Tuolla samaisessa paikassa ollaan kaiveltu juoksemistakin uudelleen kuvioihin. Ensin tunnin verran koko lauman kanssa rauhallista tai "rauhallista" ulkoilua ja sitten tytöt autoon ja Pätkän kanssa juoksemaan traktorinurille. Ihan kivanmittaisen lenkin silläkin tavalla ollaan saatu (noin 5-6 kilsaa) ja mikä parasta, Pätkis saa kaahottaa ihan rauhassa pitkälläkin edessä (olen todella hidas näin julmetun pituisen tauon jälkeen ja ilman vetoapua..). Hyvä alku on vähän jäänyt työkiireiden alle ja nyt siellä on hirveästi punkkeja, mutta toivottavasti ehditään vielä joitakin lenkkejä tehdä ennenkuin lehmät saapuvat laitumille (ja irtipidon kanssa pitää olla vähän harkitumpi).
Viimeisenä muttei vähäisimpänä - ollaan aloitettu hakutreenit muutaman vuoden tauon jälkeen. Viitisen kertaa ollaan ehditty käydä metsässä ja ai että on kivaa! Ilmaisua ei ole vielä otettu kuvioon mukaan (Pätkis yrittää tarjota vanhasta tottumuksesta haukkua heti jos palkan tulo viivästyy), mutta tarkoitus olisi siirtää se haukulta rullalle. Taas sen himpskatin selän takia. Pätkähän pompottaa haukkuessaan tosi voimakkaasti (jopa silloin jos makaan ihan littanana maassa) ja jostain luin, että pomputtava haukkutyyli tekee hallaa nimenomaan sinne alaselkään missä muutoksia on, enkä tahdo ottaa yhtään ylimääräisiä riskejä. Saa nähdä mitä vaihtamisesta tulee, mutta meni miten meni, Pätkällä on kivaa ja nyt meillä on edes yksi vähäsen vauhdikkaampi laji.
Ja vaikkei selistä nyt sen enempää viitsi enää kitistä, niin tuolta löytyi kivasti juttua myös niistä:
http://issuu.com/suomenagilityliitto/docs/putkeen_1-2015_nakoislehti
