perjantai 27. helmikuuta 2015

Kun maailma romahtaa. Taas.

Ja miksi se ei silti tunnu yhtään sen helpommalta kestää. Täällä elää nyt sitten kolme virallisesti vaivaista koiraa. Ja yhdellä niistä piti olla koko elämä edessä kaikkine mahdollisuuksineen ja haasteineen. Että juu menee taas hetki sulatella.



Pätkis sai tammikuussa Nessan vieraaksi rymytreffeille.


Heti treffien jälkeisenä iltana Pätkis alkoi nuolemaan vasenta takatassuaan, mikä pisti hiukan mietityttämään. Koska muuta ihmeellistä ei näkynyt, pääsi Pätkis tästä huolimatta seuraavanakin päivänä treffeille ihan uuden briard tuttavuuden kanssa. Bea (Berger la Motte´s La Romana) osoittautui ihan hurjan kivaksi kaveriksi. Heti sen jälkeen kun Pätkis oli ensin lämmennyt ajatukselle uudesta kaverista (ei haissut takapuoli eikä pissa vielä yhtään tytölle). Jonkin aikaa Bea sai hepuloida ja pomppia nenille Pätkän yrittäessä sinnikkäästi ignoorata huomionosoitukset, mutta lopulta coolin vanhemman herran rooli lensi romukoppaan Pätkän antaessa periksi kiusaukselle lähteä mukaan rallaamaan. Sen jälkeen Pätkä olikin aikalailla sulaa vahaa pikkutytön edessä :D.  Kaveri oli nimittäin ihan yhtä innokas hurjastelemaan ja painimaan ja mikä parasta, niin reipas ettei tarvinnut sitten niin yhtään houkutella leikkiin tai kiusata. Yhtä kivaa on tainnut olla viimeksi silloin kun Seela -tytär oli kylässä - nuoret tytöt taitaa olla Pätkis -sedän mielestä aika pop :D.


Mutta itku pitkästä ilosta. Viikonlopun jälkeen Pätkä alkoi nousemaan välillä huonosti ylös (ei normaalia Pätkältä) ja samassa yhteydessä nosteli vasenta takajalkaansa aina jonkin aikaa. Tosi satunnaisesti, mutta nämä oireet yhdistettynä tassun nuolemiseen tuntuivat viittaavaan siihen, että hangessa ja liukkaalla riekkumisten yhteydessä Pätkis olisi venäyttänyt varpaansa tms (kynsistä en löytänyt mitään vaikka kuinka kaivelin). Ja Pätkiksestä kun on kyse niin näytti kipuaan vain "vahingossa". Pidettiin siis varmuudeksi viikon täyslepo ja syötiin Rimadyliä. Hetken levon jälkeen tilanne olikin taas ihan ok.

Kunnes tehtiin pari raskaampaa umpihangessa lelunperässä juoksemissessiota (ja Pätkishän juoksee juuri niin kauan kun lelua sille heittää...), jonka jälkeen nousi taas pari kertaa huonosti ylös (ja murrasi minulle kun lääpin takapäätä).

Pätkä tekee vaikka ei olisi enää jalkojakaan...
Ja sitten Nessa tuli uudestaan käymään.


Nessan kanssa tehdyn lenkin jälkeen Pätkis pääsi vain vaivoin ylös levon jälkeen ja piteli silloin jalkaansa ylhäällä aika pitkään. Pikkaisen huolestutti... Viimeinen niitti oli kun seuraavana päivänä ei innostunut normaalilla tavalla hakemaan Nessaa leikkimään. Ja ihan vihoviimeisenä kun yhdistyksen vuosikokokouksen jälkeisessä kolleegiossa ei olisi halunnut kenenkään koskevan itseensä. Päätin ettei tällä kertaa riitä lepo, fyssarit tai osteopaatit vaan oikea osoite on eläinlääkäri.

Koska Momon spondyloosi -diagnoosin jälkeen tarkoitus on ollut kuvata Pätkän selkä uudelleen jossain vaiheessa (lonkkakuvien yhteydessä oli puhdas, mutta sen ikäisenä spondari ei näy), päätin että nyt on oikea aika hoitaa sekin alta pois. Jo siksikin, että mistä sen tietää vaikka hysteeriset kauhukuvat pitäisivätkin paikkaansa ja oireiden taustalla onkin sökö selkä...

Jännitin selän kuvaamista niin paljon, että venytin ja vanutin lääkäriajan varaamista. Ollaan koko talvi tehty pitkiä aamulenkkejä Klaukkalan pelloilla (kun herää kukonlaulun aikaan niin remmit ovat olleet vain rekvisiittana ja koko lauma on voinut kukea mukana) ja jatkettiin edelleen niitä. Kaikki pellon poikki kierrättämiset ja lelujen hakemiset hangesta laitettiin kuitenkin jäihin. Lisäksi Pätkis sai taas parin päivän Rimadyl -kuurin.  Oireita ei hetkeen näkynyt joten aloin jo vähän rentoutumaan (ehkä tämä ei olekkaan niin vakavaa...).

Kunnes sitten otettiin pitkästä aikaa tottista. Oltiin niin innoissamme molemmat, että treenattiin täydellä teholla varmaan kolme varttia. Paketti ei "ihan" ollut tauon jäljiltä kasassa, mutta Pätkiksellä oli niin kivaa.



ja lyhyempi versio :D



Treenien yhteydessä en huomannut mitään, mutta levon jälkeen olikin sitten taas hankala nousta ylös. Ei muuta kuin puhelin kouraan ja soitto lääkäriin.

Aika saatiin vasta viikon päähän, joten vietettiin ensin samaan saumaan osunut vajaan viikon loma Rymättylässä. Ennen mökille suuntaamista käväistiin Tibbejen agitreeneissä ajatuksena, että ihan vaan hengataan kun koiran kunnosta ei ole varmuutta. Noh ihan varmaan juu Pätkis vaan hengaa agitreeneissä... Meillä oli molemmilla kuitenkin ihan hurjan kivaa eikä treenien jälkeenkään onneksi näkynyt minkäänlaisia oireita.

Ja sitten viimein omaan rauhaan mökille, edellisen kerran ollaan päästy nauttimaan maalaiselosta useampi kuukausi sitten, joten oli kyllä aika ihanaa! Etenkin kun rannikolla kevät oli paaljon pidemmällä kuin meillä. Jos Klaukkalassa oltiin lenkkeilty aamut pakkasessa hankikannolla, Rymättylässä jäljestettiin metsässä ja kuljettiin kumppareissa.

Koska tarkoitus on (oli?) korkata voittajan metsäjälki tänävuonna, päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä Pätkälle merkkaamattomia (edes keppejä) jälkiä. Koska metsän ulkonäöstä huolimatta on vielä talvi enkä siten osannut pelätä kyitä, tein myös ihan kunnon rytö- ja haastejälkiäkin, mitä yleensä välttelen käärmepelossani kuin ruttoa. Ja oli muuten niin kivaa! Koirahan osasi jäljestää, ilmaista kepit ja ratkaista ongelmakohdat vaikka minä en kontrolloinut ja vetänyt hernettä nenään joka asiasta ja jatkuvasti.  Olipa yllättävää :D. Jäljestettiin jokaikinen lomapäivä ja saatiin sillä tavalla alle viisi hyvää jälkeä - tekivät hyvää niin minulle (luottoa koiraan) kuin varmasti Pätkällekin (sai oikeasti tehdä itse hommia). Lisäksi lenkkeiltiin paljon, Pätkis näki rakkaan munansa pitkästä aikaa ja onnellisen tietämättömänä heittelin Pätkälle palloa metsään oikein urakalla kun ei ollut useampaan päivään näkynyt mitään oireiluja (ajattelin kuitata esineruudun treenaamisen sillä..).


Mitään oireita ei koko loman aikana näkynyt eikä lomakuvia katsoessa uskoisi että niissä puuhaa rikkinäinen koira...


hepulipepuli
miksi mennä alta kun ylikin pääsee?
Viimeisenä lomapäivänä suunnattiin sitten Mevettiin ihmettelemään sitä kuukauden satunnaisesti krempannutta vasenta takajalkaa ja kuvauttamaan selkä virallisesti (ei ymmärrä miksi kuvata epävirallisesti kun se kerta nyt on mahdollista tehdä virallisestikin). Liikkeessä lääkäri ei nähnyt muuta kuin nätin liikkeen, myöskään istuma-asennossa tai siitä nousemisessa ei ollut mitään ihmeellistä. Kopeloitaessa ja väännettäessä lihakset oli tasapainossa (joskin osa aika pinkeinä), ei reagoinut mitenkään selkään, varpaisiin (joita epäilin) tai muualle, mutta vasenta takajalkaa väännettäessä Pätkis lakkasi hengittämästä, jalka liikkui muutenkin oikeaa jäykemmin. Muutoin ei mitään.

Oireet voisivat kuulemma viitata todella kipeään lihakseen x (en kuolemaksenikaan muista nimeä), joka kipeytyy erityisesti agikoirilla. Koska Pätkis ei kuitenkaan huutanut jalkaa käsiteltäessä, selän lisäksi kuvattiin myös lonkat siltä varalta että siellä olisi jotain. Jos jotain hyvää, lonkat ovat edelleen puhtaat. Mutta se selkä sitten. Sieltä löytyi kuin löytyikin se kammottu spondari. Välissä L6-7 oli ihan selkeä valmis silottuma/silta mikälie. Eli ilmeisesti se on ollut siellä jo jonkin aikaa tai sitten paskiainen etenee nopeasti... Lisäksi välissä L5-6 oli vähäistä muutosta. Hieman erilaisiksi Pätkän muutokset teki se, että ne olivat vain oikealla puolella.


Vaikka tätä olen pelännyt jo tosi pitkään, niin silti maailma musteni. Ajatus siitä, että Pätkis on ehkä tosi kipeä tuntuu ihan musertavalta. Minun söpö pikkuinen prinssinpoikanen :( Ja vaikka oltaisiin niin onnekkaita, ettei tuo paska tauti olisikaan kivulias niin meidän rakkaimmat ajanvietteet ovat agility, purut ja juoksulenkit niin että Pätkä vetää. Kaikki juttuja, jotka ovat kuormittavia eivätkä todellakaan niitä turvallisempia selälle. Puruista luopuminen vielä menettelee, jollain tasolla sitä luopumista on tehty jo aiemmin oman uskonpuutteen vuoksi. Mutta agi ja yhdessä juokseminen, perseenperseenperse!!!!

Ja mitä meille enää jää? Metsäjälki (entä metrinen este jos kokeissa haluaa käydä?), peltojälki ja paimennus (vai onko liikkeet liian rajuja kun mielentila on niin kiihkeä?). Onhan siinäkin jo paljon ja paimennuksessa pääsee samantapaisiin alkukantaisiin tunteisiin kiinni kuin puruissa (okei tämä on vähän kaukaa haettu, mutta jotain kuitenkin..). Ja juostakin voi yhdessä ilman vedättämistä, vaikka kovin pliisulta ajatus nyt tuntuukin...

Tottiksen vääntämisestä nautitaan kummatkin - miten sen käy, osataanko kumpikaan puuhata puoliteholla? Tokoilu ei edelleenkään kiinnosta punaisen puupennin vertaa saatika rallytoko... Näyttelyissähän voisi alkaa kiertämään keräämässä kaikenmaailman vinkuintian titteleitä, mutta vielä vähemmän sellainen tulevaisuus kiinnostaa kuin nuo kaksi edellistä... Tällä hetkellä kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia ja näin keväällä veri vetäisi niin kovasti treenikentille kun tytötkin ovat vihdoin ok kunnossa :(

Että olisikin nyt ihan hirvittävän kiva jos Pätkis olisi oikeastikin kotikoira. Siksihän joku nimeltämainitsematon rotuharrastaja on Pätkistä kuulemma kutsunut kun se ei ole kerännyt nimensä eteen ritirimpsua kaikenmaailman turhia titteleitä. Toisaalta eipä se kotikoiran elämäkään välttämättä pelastaisi. Sen lisäksi että näihin meille hirvittävän rakkaisiin harrasteisiin spondari todennäköisesti tulee vaikuttamaan todella radikaalisti, kokemuksesta tiedän että minä hetkenä hyvänsä voi tulla eteen jotain todella ikävää. Tai olla tulematta. Mutta jo tietoisuus mahdollisuudesta on aika musertava :(

Lääkärikin kirjoitti diagnoosilappuseen jälkisanoiksi että "spondyloosi on yleensä seurausta/reaktiota jostain ongelmasta, esimerkiksi välilevystä...". Kuten Momolla reilu vuosi sitten kun spondari+välilevytyrä alkoivat kivuliaasti painaa hermojuurta. Siinä vaiheessa ei enää mietitä voidaanko harrastaa vaan mietitään sitä voidaanko kulkea rauhallisesti viisi vai kymmenen askelta päivässä... Ja mitä tapahtuu jos viikkokausien pakkolepo ei autakaan... Se että Pätkän kaltaista koiraa pitäisi alkaa pitämään pumpulissa ja varomaan asioita - Pätkis on luotu liikkumaan ja käyttämään kroppaansa, ei elämään hillitysti :/


Nyt diagnoosista on kulunut muutama päivä, olen puhunut asiasta enemmän tietävien kanssa ja yrittänyt mukautua uuteen tilanteeseen. Koiran ja oireiden mukaan voi kuulemma mennä ihan huoletta (tai no, huoletta ja huoletta..), mutta silti takaraivossa jyskyttää ajatus siitä että kun tuo tekee kaiken täysillä niin rikkooko se itseään nopeammin jos jatketaan elämää kuten ennenkin... Ja vetäminen nyt kuulemma kannattaisi jokatapauksessa jättää kokonaan pois.

Kuten aikoinaan Momonkin kanssa, olen tälläkin kertaa vellonut sen parissa olisiko minun pitänyt tietää, että selässä on jotain vikaa? Joitakin asioita mihin olen viimeisen parin vuoden aikana kiinnittänyt huomiota ja joiden vuoksi ollaan käyty niin fyssarilla, osteopaatilla kuin lääkärillä:
- Lyhentynyt taka-askel
- Jossain vaiheessa (ehkä) kevensi etupäätään (tuolloin etupää kuvattiin eikä mitään löytynyt)
- Välillä takaliikkeessä "jotain hassua ehkä"
- Nostaa laukan helpommin kuin aiemmin (aiemmin pysyi esim pyöräillessä todella kovassakin vauhdissa älyttömän kauniilla pitkällä ravilla, eikä se edelleenkään mikään laukkaaja ole, mutta selvästi nopeammin vaihtaa askellajia)
- Osteopaatilla/fyssarilla todettu aina vähän "kieroksi" eli asento kääntyy vinoon - vastannut kuitenkin hyvin hoitoon ja suoristunut (mutta seuraavalla kerralla on taas ollut vino)
- Vuosi sitten alkoi räpiköimään metrisellä esteellä (koira joka on aina ylittänyt esteet keveästi ja nauttien ja jonka ongelmana oli ollut lähinnä liian laaka hyppy kapulan perään jos ei asiaan kiinnittänyt huomiota)
- Samoihin aikoihin köyristeli välillä selkäänsä
- Tuolloin epäilin Momon vuoksi selkää, mutta kun eturauhanen todettiin laajentuneeksi niin siitä tuli syyllinen
- Silloin kun juostiin tosi paljon, oli erityisesti lantion seutu usein jumissa
- Agissa kesällä oli hitaampia kausia ja parilla videolla kiinnitin huomiota siihen, että Pätkis tapaili askeleita ennen hyppyä myös siellä (sitten ongelmat hävisivät)

Tiedossa on että niin agi kuin purut rasittavat kroppaa joten jumit on ehkä ottanut liikaa "harrastuksiin kuuluvina". Pätkä tekee kaiken aina täysillä oli se siten treeneissä tai arkena. Se rakastaa tekemistä eikä se myöskään ole silleen herkkä että kivut tai muut jutut näkyisi tekemisen palossa (pl purut sen jälkeen kun mielentila alkoi olemaan sieltäjasyvältä). Aika paljon jää siis varmasti näkemättä siitä miltä koirasta oikeasti tuntuu... Toisaalta Momon takia olen ollut erityisesti selän osalta aika hysteerinen ja muutenkin tarkkailen koiriani sellaisen valtavan hysteerisen suurennuslasin läpi. En tiedä.

Luonnollisesti olen tässä viime aikoina syyttänyt itseäni oikein urakalla. Olenko rikkonut koirani tai ainakin edesauttanut sen rikkoutumiseen? Pätkän ollessa nuori pojankloppi heittelin sille palloa ja leluja aika huolettomasti. Kunnes tajusin ettei niin voi tehdä tällaisen koiran kanssa - se lähtee salamannopeasti perään ja ottaa koppeja oli suunta sitten eteen, taakse, sivulle, ylös tai alas. Muutama raju mätkähdys selälleen reippaasti yli metrin korkeudesta (niin että koiraan selkeästi sattui - huusi ja liikkui hetken huonosti ennenkuin alkoi taas kärttää leluaan) herätti viimein ja opin varomaan tietynlaisia heittoja. Mutta siitä huolimatta vahinkoja on sattunut sen jälkeenkin.


Edelliskesänä Pätkis jäi agikisoissa hajoamattomaan pieneen renkaaseen kiinni ja lensi vauhdissa niskoilleen. Koska Pätkis vain pudisteli itsensä ja jatkettiin rata loppuun, ajattelin että selvittiin säikähdyksellä. Mutta mitä jos... Lisäksi puruissa on sattunut kaikenlaisia äksidenttejä puhumattakaan ihan arkielämän kolhuista tai liukastumisista ja liiraamisista pallon perässä. Ja mitähän se keppien yletön runnominen on tehnyt kropalle? Tai meidän treenitahti ennen kuin tytöt sairastuivat? Jossain vaiheessa meillä oli treenejä melkein joka päivä, joinain päivinä agi ja purutreenit peräkkäin...

Ai niin, olihan Pätkällä takajalka paketissa jonkin aikaa jo ihan pikkupentuna ja lonkka-, kyynär-, selkä- ja niskakuvien ottamisen aikoihin Pätkiksen jalat lähtivät mystisesti alta (syy ei ikinä selvinnyt). Samoihin aikoihin sillä oli myös voimakkaita kipuja/jumeja, jotka saatiin kuitenkin osteopaatilla hoidettua pois päiväjärjestyksestä.

No, ehkä se tästä taas lähtee rullaamaan, siihen asti välttelen kaikkea draamaa ja spekulointia, pidän pikkumiestä lähellä ja kuiskuttelen sille kuinka tärkeä se on <  3 (oikeasti, jos se on ollut aiemmin pilalle hemmoteltu niin nyt ei hemmottelulle ole enää mitään rajaa...).

Onneksi meidän laumaan kuuluu hyvääkin. Tara on voinut ihan tosi hyvin. Ruoka on maistunut ja mummeli on liikkunut enemmän ja halukkaammin kuin mitä se on tehnyt reippaasti yli vuoteen. Ihan huomaamatta Tara on alkanut kulkea lenkeillä mukana ihan kuin "ennenvanhaan". Pitkiä, välillä parinkin tunnin lenkkejä, reippaasti, jäämättä jälkeen ja ilman kremppoja. Herääminen klo 4.45 ja hurauttaminen autolla ennen töihin lähtöä lenkkeilemään on ollut niiin tämän arvoista, ei voi sanoin kuvata kuinka onnelliseksi Taran muutoksen seuraaminen on tehnyt <  3. Ikävämpi juttu on se, ettei Tara jaksa enää pidättää (pissaa) jos työpäivä venyy yli 11 tuntiseksi. Ja valitettavasti näin yksinhuoltajana pitkiä (ruuhkaisia) työmatkoja tekevänä ne tuppaavat usein venymään. Onneksi vastapainona pystyy kuitenkin tosi usein tekemään etäpäiviä tai ainakin puolikkaita sellaisia.


Pätkis taas haali tänäkin vuonna muutaman tittelin Suomen Briard ry:n vuoden briard kilpailuissa. Vaikka meidän viime vuosi oli Taran sairastelujen vuoksi tosi laiska kisaamisen tai mihinkään muuhunkaan osallistumisen suhteen, niin Pätkiksestä leivottiin silti vuoden Agility briardi ja agi+tokotuloksilla edellisvuoden tapaan myös vuoden Berger de Brie. On se aikamoinen.

*Paatoksellinen vuodatus alkaa*

Mutta yhtä juttua en ymmärrä. Miksi briardien selkiä ei kuvata juuri lainkaan? Kouhkataan kyllä jostain ektooppisesta ureterista ihan hirveästi. Ei niin etteikö sekin olisi inha vitsaus ja syvältä että sellainen on päässyt pesiytymään rotuun. Mutta kukaan ei ole kyennyt selvittämään minulle mitä ongelmia eu _käytännössä_ aiheuttaa niiden surullisten "märkien narttupentujen" (jotka ilmeisesti menehtyvät ellei niitä leikata?) lisäksi. Siis sille koirayksilölle. Suomessa olen kuullut huhuja vain ihan parista märästä pennusta. Jos kyse olisi suuremmasta vitsauksesta niin luulisi ettei sellainen jäisi salaisuudeksi, kun ihmiset tykkää juoruilla. Tokihan aina voi spekuloida siitä, että "jollain nartulla oli pissavaivoja" tai koiria kuolee munuaissairauksiin jotenkin normaalia enemmän jne jne. Mutta minua askarruttaa mikä oli se alkusysäys, jonka takia Euroopassa alettiin kantamaan juuri tästä niin suurta huolta eikä jostain muusta ongelmasta.

Mutta siis se pointti - miksi selkien tilanne kiinnostaa niin vähän? Kun fakta on se, että esimerkiksi spondaria on kaikilla roduilla. Ei voi sanoa että se on vain "niiden sairaiden" rotujen - boksereiden, malien, riiseneiden tai dobbereiden ongelma. Kaikki kai rotuja, joilla spondari on "lävähtänyt kasvoille" kun asiaa on alettu tutkimaan. Spondari voi kuitenkin vaikuttaa todella radikaalisti harrastamiseen. Huonossa tapauksessa lonkkiakin enemmän. Toki briardien kanssa ei harrasteta sillä tavoin kuin noiden edellä mainittujen eikä hyvällä tuurilla "kevyellä käytöllä" ongelmia välttämättä ilmene (tai niitä ei nähdä). Mutta silti.



Omilla kaikilla kolmella on selässä vikaa ja Momon diagnoosin jälkeen olen kuullut useammasta epävirallisesta "spondari briardista". Tiedän myös vuosien varrelta monta briardia, joilla on isoja ongelmia pk-esteiden kanssa (joko ei mennä yli lainkaan tai vaivalla räpiköiden - ei tuollaisen esteen pitäisi briardin kokoiselle koiralle olla temppu eikä mikään). Toki ongelmat voivat johtua puutteista korvien välissä - vieteissä/toimintakyvyssä/pehmeydessä jne, mutta en sulkisi fyysisiäkään syitä pois. Eikä ole yksi tai kaksi kertaa kun ulkolaisten briardien videoita katsellessa tulee kiinnitettyä huomiota liikkeeseen ja mietittyä onkohan koiran selässä kaikki ihan ok.

Toisaalta sekä Pätkällä että Momolla oireet ovat olleet niin epämääräisiä, ettei lääkäreillekään ole tullut mieleen tutkia selkää. Momollahan spondari paljastui sattumalta sydäntutkimusten yhteydessä (röntgenkuvattiin rintaa) ja Pätkän kuvasin Momon (ja Maran) löydösten takia. Ennen kuvaustuloksia lääkäri ei pitänyt kovin todennäköisenä, että selässä olisi jotain vikaa (siis oireiden perusteella) eikä sellaista ole uskonut fyssarit tai osteopaattikaan. Ja onhan sitä vähän niinkuin tuudittautunut siihen mantraan että "eihän sellaisesta nyt tarvitse briardien kanssa huolehtia". Eipä.

Ja sitten vielä. Sen vähän perusteella mitä olen lukenut, ei spondarin periytyminen ole ihan suoraviivaista. Sitä tulee useille jokatapauksessa iän myötä (mutta ei kaikille, oisko tähänkin joku rakenteellinen alttius, vähän niinkuin kiertymällekin?) ja jotkut syntyvät trauman seurauksena. Boksereilla sen on kuitenkin todettu olevan voimakkaasti periytyvää. Ja vaikka Momon spondaria neurologikin epäili trauman aiheuttamaksi niin onko vain sattumaa että sen kahdella kuvatulla jälkeläisellä on todettu muutoksia selässä? Tietty sitä voisi nyt ajatella, ettei tästä voi vetää mitään yleistyksiä, pari rikkinäistä koiraa samoista linjoista, that´s it, kyllä ne muut ovat järjestään terveitä. Mutta juuri nyt näen jokaisen kuvaamattoman selän potentiaalisesti rikkonaisena, mikä ei ole kovin kivaa :/


Niin tai näin, rodun vaihto on taas mielessä. Olen niin pitkään haaveillut Pätkiksen jälkeläisestä - miettinyt eri yhdistelmiä mistä voisin ottaa nartun Pätkistä silmällä pitäen, miettinyt sperman talteenottamista. Ja vaikka mitä. Nyt kaikki tuo on unohdettava. Eikä mikään tunnu miltään. Varmasti tuolla jossain on kivoja briardeja pilvin pimein (ja nytkin on kivoja yhdistelmiä ihan lähinurkissakin). Mutta kun haluan sellaisen tietynlaisen. Ja sellaisen löytäminen tuntuu kuin etsisi neulaa heinäsuovassa. Se omanlainen pentu voisi periaatteessa olla ihan vieressä tai se voi olla jossain vinkuintian viimeisessä peränurkassa. Tiedän mitä haluan, mutta en voi varmaksi sanoa missä koirissa on niitä ominaisuuksia mitä etsin. Kun suurinta osaa ei ole nähnyt ikinä tekemässä mitään itselle olennaista. Niitä ominaisuuksia siis voi olla tai olla olematta. Vähäsen hankalaa kun värilläkin on väliä. Ainakin vielä.

Siihen päälle vielä nämä terveyshuolet. Viime keväänä silmät avautuivat ikävästi eurooppalaisten lonkkatulosten luotettavuuden suhteen ja nyt näen tätä hemmetin selkävikaakin ihan jokapaikassa... Hassua toki tästä lähtökohdasta edes ajatella vaihtoa malinoissiin, joilla spondaria on löydetty aikalailla. Mutta siellä ainakin olisi sitä tietoa aiheesta ihan eritavalla ja luonnepuoli olisi ehkä hieman helpompi rasti. Malin "persoonallisuus" hankaa pahasti edelleen, mutta tässä selkäjuttuja selvitellessäni tulin jotenkin kutsuneeksi itseni tutustumaan malinoissiin kotioloissa - ehkä se selventää asiaaa. Onneksi kiire ei ole mihinkään - lauman kokoa en halua näillä resursseilla kasvattaa ja toivon että nykyinen kokoonpano on tässä ympärillä vielä piiiitkään. Siinä ajassa ehtii se omanlainen briardikin plumpsahtaa esiin vaikka sitten sieltä vinkuintiasta asti.