lauantai 10. tammikuuta 2015

Saako koiraansa olla tyytyväinen

Kaivelin tänään arkistoja etsien vanhoja kuvia. Kuviakin löytyi, mutta löytyi myös tällainen kirjoitus vuodelta 2008. Yllättäen pystyin allekirjoittamaan suurimman osan tekstistä edelleen, lähes 7 vuotta myöhemmin (joskin on siellä myös kohtia, joita en enää allekirjoita ja joissain kohdin tuli ihan ääneen hörähdettyä nuorelle minälle :D ), vaikkei aihetta olekaan sillä tavalla tullut pohdittua kuin jostain syystä tuolloin (olisiko Momon jalostuskäyttö synnyttänyt tuolloin jotain omiinkiin korviin kantautuneita puheita... :P).


Oli jokunen aika sitten tarkoitus kirjoittaa Peipon blogissa olleen tekstin innoittamana vähän samasta aiheesta (lähinnä koskien sitä, että jonkun muun mielestä ei voisi olla tyytyväinen koiraansa koska se on tämän henkilön mielestä jotain x), mutta en saanut aikaiseksi. Joten koska en aikoinaan tainnut tätä julkaista (taisin olla huomattavasti varovaisempi silloin :P ), niin menköön nyt ihan tällaisena.


Koirien ominaisuuksista keskustelu on tärkeää jo ihan siksi, että voisi löytää sen oikean tavan viedä erilaisia koiria eteenpäin. Ja muutenkin. Keskustelua ei tulisi kuitenkaan tehdä laittamalla koiria paremmuusjärjestykseen tai saamalla toinen uskomaan, että se oma koira on jotenkin huonompi kuin toinen.
Ei koiran puutteista keskustelemisen pitäisi oikeasti olla niin vaikeaa, johtaa siihen oletukseen, että puutteet myöntävä ei tykkäisi koirastaan tai negatiivissävytteistä kuin välillä tuntuu. Mikään koira ei ole täydellinen, joten pakkohan kaikissa on olla myös ne haasteensa ja hankaluutensa. Eikä kaikista ole jalostukseen, vaikka ne kuinka rakkaita ja täydellisiä olisivatkin itselle. Ja kaikilla on se oma ihanne, eikä senkään vuoksi kaikki koirat voi miellyttää ihan täysillä kaikkien ominaisuuksiensa puolesta.

Kysymys kuului voiko koiraansa olla tyytyväinen (vaikka sen viat myöntää). Mielenkiintoinen kysymys, jota on tullut monesti pohdittua niin yksin kuin erikseenkin, joten jospa sitä pohtisi kerrankin ihan kirjallisesti. Ihan alkuun on myös todettava se, etten ihan täysin ole ikinä pystynyt ymmärtämään ajatusta kysymyksen taustalla. Jotenkin ajatus siitä, että joku ei olisi tyytyväinen koiraansa, mikäli se ei vastaa tiettyjä tarkoin määriteltyjä kriteereitä on jotenkin kieroutunut (ellei kyse ole sitten ihan virkakoirasta tms). Siitä automaattisesti herää uusia kysymyksiä: mitä koira merkitsee, miksi se on otettu ja mitä sen kautta halutaan saavuttaa?
Itselle koira on perheenjäsen ja luotettava kumppani, jonka vuoksi ja ehdoilla harrastetaan. Vaikka arvostankin harrastusominaisuuksia korkealle, koiran arvoa en kuitenkaan arvota harrastusten kautta. Jokainen koira on myös yksilö ja sellaisia toivon niiden olevankin. Eli jos nyt lähtisin etsimään pentua, olisivat pentueen valinnassa harrastusominaisuudet luonnollisesti ykkösinä (terveyttä tietenkään unohtamatta), mutta jos pennusta ei sitten olisikaan ominaisuuksiensa puolesta johonkin tiettyyn harrastukseen, niin ei se aiheuttaisi tyytymättömyyttä missään määrin.  



Itse taidan kuulua siihen kategoriaan, jonka mielestä omat murmelit ovat niitä "parhaita"  - enkä edes häpeä yhtään ;D. Syynään niitä suurennuslasin kanssa analysoiden usein niiden käytöstä ihan arkisissakin puitteissa, luettelen niiden vikoja ihan estoitta ja marisen, jos eivät ole tehneet parastaan, mutta hyviä ne ovat silti ja usein saan olla oikein ylpeä niiden tekemisistä ja niiden saamasta positiivisesta huomiosta. Toisaalta, vaikka pidän Taraa äärettömän hienona koirana (eli olen täysin tyytyväinen siihen), se on silti kaukana jalostusmateriaalista tiettyjen ominaisuuksiensa vuoksi myös minun mielestäni.



Pyrkimys on myös kirjata ylös yltiörehellisesti treenien onnistumiset/epäonnistumiset (se kai se blogin tarkoituskin on, kirjata ylös tekemisensä, jotta ne muistaa vielä tulevaisuudessakin). Se, että omasta mielestä joku menee hyvin/upeasti ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että se oma hyvä olisi riittävän hyvä jollekin toiselle tai että toinen edes hakee yhtään sellaista suoritusta kuin itse. Ja tietenkin päinvastoin, välillä sitä on hyvinkin kriittinen joidenkin asioiden suhteen, vaikka esimerkiksi treenikaverin mielestä mitään vikaa ei olisikaan. Itse en ole ikinä hakenut "mahdollisimman vietikästä tekemistä" (vielä jonkin aikaa sitten en edes tiennyt mitä se tarkoittaa...), vaan pyrkimys on vain iloiseen _yhteistyöhön_. Lähtökohtana on kuitenkin koira yksilönä eli sen ominaisuudet - kaikkia ei vain voi runtata samaan muottiin, vaan se oma koira tulee tuntea (ja hyväksyä sellaisena kuin se on), jotta hommassa olisi kyse muustakin kuin vain "temppujen opettamisesta". Teorioiden tunteminen ja niiden toistaminen (tai pelkkä makkaran syöttäminen/lelun repiminen) ei vielä auta pitkälle jos niitä ei kykene soveltamaan juuri siihen käsillä olevaan yksilöön. Se on sitten eri asia miten pitkälle ohjaajan taidot ja tiedot riittävät tai minkälaista suoritusta haetaan. Omasta mielestäni siis.



Kokeissa tullut positiivinen palaute niin tuomareilta kuin kanssakilpailijoilta luo uskoa, että oikealla tiellä ollaan. On joka kerta yhtä kiva kuulla jonkun muuttaneen käsitystään rodusta nähtyään jomman kumman tytöistä hommissa, koska näitä ei pahemmin näy kentillä, on se yksikin kerta voinut vaikuttaa mielikuvaan rodusta. 
Toisin sanoen, minulle riittää, että koirat toimivat silloin kun pitää ja niin kauan kuin pitää, niitä ei ole vaikea motivoida, ne oppivat ja etenevät helposti, eivät näytä matkalaukuilta tai toisaalta hajoile käsiin, kun eivät pysty käsittelemään intoaan. Sekin on vähän se ja sama millä ne palkkaantuu, kunhan palkkaantuvat niin, että sillä saa rakennettua oikeanlaisen motivaation tekemiseen.  Mutta tiedän myös, että joidenkin tavoitteet ja treenityyli (varmaan jo lajivalinnankin puolesta) poikkeavat huomattavasti omastani.



Vaikka Tara sopii paremmin omaan käteeni, niin harrastusominaisuuksia (ja oikeastaan arkielämistäkin) ajatellen Momossa on hyvin paljon sellaista, jota Tara tarvitsisi. Yritän epätoivoisesti olla vertaamatta, koska kummastakin tykkään sellaisina kuin ne ovat (tämä on ollut pitkä taival). Molemmissa on puutteensa (Tarassahan vielä tositosi isojakin harrastelun näkökulmasta ja muutenkin), mutta eivät ne muuta koiran "arvoa" omissa silmissäni.  




Luultavasti harrastelun tasolla ja tavoitteillakin (ja mahdollisella jalostuskäytöllä) on paljon merkitystä siihen, miltä kantilta koiriaan katsoo. Momoa on tullut syynättyä kriittisemmin ehkä juuri sen suunnitellun jalostuskäytön vuoksi. On ynnätty ahkerasti sen hyviä ja huonoja puolia ja välillä oikein vellottu niissä huonoissa puolissa, mutta lopulta aina päädytty siihen tulokseen, että siinä on niin paljon erittäin hyviä puolia, että sillä on ehdottomasti annettavaa maailmalle. Tara sitävastoin on saanut porskuttaa sellaisena kuin se on, etenkin sen jälkeen kun päätin antaa ihmisten negatiivisten kommenttien valua ohi korvien ja uskoa koiraan puutteineenkin.



Pääasiassa itse tarkastelen koirieni ominaisuuksia sen mukaan miten niitä voisi hyödyntää kouluttamisessa/opettamisessa/ yhdessä elämisessä/you name it. Tara on opettanut ihan hurjasti osaksi niiden hyvien puoliensa vuoksi, mutta suureksi osaksi juuri niiden huonojen puoliensa kautta. On hyvin palkitsevaa oppia ja kasvaa yhdessä koiran kanssa ja nähdä kun se vahvistuu ihan silmissä. Ja mikä jottei myös näyttää niille, jotka ovat sanoneet ettei Tarasta ole siihen ja tähän "kun se on tuommoinen". Momo taasen on opettanut omalla erilaisuudellaan taas aivan uusia asioita, etenkin nöyryyttä (Taran jälkeen luulin kykeneväni hallitsemaan koiran kuin koiran ja syvästi paheksuin koirakkoja, jotka kisasivat, mutta joiden arkihallinta oli olematon ;D), kun välillä tuntuu että se on meistä se vahvempi :D.



Tietenkin sitä itse tykkää tietynlaisista ominaisuuksista toisia enemmän (ja toisille ihmisille toisenlaiset ominaisuudet sopivat käteen paremmin kuin toiset), mutta olivat ne koiran ominaisuudet mitä hyvänsä, en osaa ajatella koiran olevan "paska" kun se ei ole tietynlainen (edelleen, jalostuskäyttö erikseen) - treenaamisen suola itselle kun on juuri sen tietyn koiran kanssa touhuaminen, eikä niinkään vimmalla tiettyihin tavoitteisiin hurjalla vauhdilla pääseminen tai tekniikan loputon hiominen. Ja koska itse en ole hurahtanut täysin mihinkään lajiin, on helppo valita lajit koiran ominaisuuksien mukaan. Omalla kohdalla on ollut onni, että enemmän lajivalintoja on rajoittanut auton puute kuin koirien ominaisuuksissa olevat puutteet. Tai no, Taran kanssa tie pk-puolella tyssäsi paukkuarkuuteen ja lonkkiin ennenkuin edes ehti alkaa. Joku muu olisi ehkä tästä huolimatta yrittänyt, oma valinta oli tehdä jotain muuta. Suojeluun en toki usko kummastakaan olevan, mutta eipä siihen taitaisi olla emännästäkään...



Vaalenpunainen hattarakaan (tai oksennus, ihan miten vain ;D) ei haittaa. Minulle riittää, että osaan suodattaa lukemani (eli olen ottanut selvää, kysellyt usealta eri taholta ja nähnyt omin silmin asioita). Kai sitä on vähän sellainen laissez-faire tyyppi - antaa asioiden mennä omalla painollaan, antaa kaikkien kukkien kukkia, tehdä itse miten itsestä tuntuu parhaalta ja antaa muiden tehdä samoin. Yleisestikin ajatustavan/harrastelutason erojen vuoksi yritän suodattaa muidenkin kirjoitukset/ treenipohdinnat, vaikka itse voisin olla erimieltä koiran/treenin erinomaisuudesta (tai miksei huonoudestakin). Ja sellaista suhtautumista toivoisi enemmän myös muilta, että nähtäisiin myös muissa kuin oman piirin koirissa/treenitavoissa/ympyröissä positiivista. Kun sitä on, vaikka sen ilmiasu ei välttämättä näytäkään samalta kuin se oma. Mustavalkoinen nurkkakuntainen maailma on niin kovin tylsä. Siksi ehkä enemmän häiritseekin sellainen negatiivinen, toisiin harrastajiin suuntautunut arvostelu, oman/koiransa erinomaisuuden korostaminen muiden kustannuksella. Se on hauskaa miten helppoa on kritisoida toisia, mutta kuinka vaikeaa on nähdä oman toimintansa olevan aivan samanlaista kuin niiden, joita kritisoi :D.



Pähkinänkuoressa vastauksena kysymykseen - kyllä voi, eikä se tarkoita sitä, että niitä puutteita ei näkisi tai niitä ei julkitoisi. En tiedä, monesti olen miettinyt, että ehkä itsellä on käynyt vain erittäin hyvä tuuri noiden karvamöykkyjen suhteen. Meidän taidot tai tavoitteet eivät ehkä ole järin korkealla, mutta niiden saavuttaminen ja ylittäminen ei ole ainakaan ollut ikinä koirasta kiinni. Molemmat tytöt ovat saaneet minut innostumaan asioista, joihin aiemmin suhtauduin vastentahtoisesti - ihan vain siksi koska mikään ei ole ollut vaikeaa (eikä näin tällaiselle "emmäosaakuitenkaan" tyypillekkään ei ole annettu mahdollisuutta luovuttaa).
----------------------------------------------------------------------------------
Sitten niitä plussia ja miinuksia. Kotisivuiltahan nämä löytyvät kaikki, enkä jaksanut lopulta sitten sen pidemmälle pohtiakkaan, mutta tässä jotain:
Tara
+ kontaktihakuisuus
+ oma-aloitteisuus (tarjoaa erilaisia juttuja jos ei ihan tiedä/tajua mitä haluan)
+mielyttämisenhalu, ohjaajapehmeys (tämä valuu joskus sinne miinuksenkin puolelle, koska jos itse jännitän Tarakin jännittää ja pystyn helposti väärällä ohjaamisella saamaan Taran lukkoon)
+ leikkityyli/voimakkuus silloin kun se toimii
+ vauhti (silloin kun on oikeassa vireessä)
+ ahneus
+ " se jokin", mitä en vaan osaa määrittää ;)
-  arkuus/pidättyväisyys yhdistettynä terävyyteen (itseä tämä ei kyllä haittaa lainkaan, eikä se edes ole Taran muiden ominaisuuksien kanssa niin vaikeaa kuin voisi kuvitella, mutta eikai se toivottavaakaan kuitenkaan ole)
- paineistuminen
- paukkuarkuus, ei tykkää kaikista alustoista
- toimintakykyä ei luultavasti ole ihan kamalia määriä
- pehmeys (esim. pari talvea sitten aura-auto jyräsi meidät ojaan, nyt Tara pelkää myös muita vastaavanlaisia autoja, näitä on kaikenlaisia muitakin)
 - päättää joskus, että joku asia on "liian vaikea" tai ettei "tara osaa" ja vaatii paljon kannustamista, että huomaa osaavansakin



Momo
+ itsenäisyys ja uteliaisuus (irtaantumista ja itsenäistä tekemistä vaativat jutut on Momon bravuuri ja uteliaisuus saa sen tutustumaan asioihin, jotka ovat kovinkin jänniä,  "miss nosy" todellakin!)
+ kestävyys (toistot, olosuhteet ja etenkin suorituksen kesto - ihanaa kun koira nostaa itseään suorituksen kestäessä, johtui se sitten turhautumisesta, vietistä tai ihan mistä vaan :D)
+ tekemisen into ja voimakkuus (se ei näytä sellaiselta täpsäkän sähäkältä tekemiseltä, mutta se keskittyy siihen hommaansa hassun tosissaan)
+ keskittymiskyky
+ ei paineistu, aktivoituu pakotteista (huonoistakin sellaisista), kestää mokia hurjan pitkälle
+ varma kaikilla alustoilla
+ kovahko etenkin "vietissään" (ei ole moksiskaan kokemistaan kolhuista, ei näytä vain muistavan ikäviä juttuja kovinkaan kauaa)
+ toimintakykyä riittävästi niin ettei omassa touhuamisessa ole kaivannut sitä lisää
+ sosiaalisuus/varmuus eri tilanteissa eli ei paljoa hötkyile vieraista tilanteista/ihmisistä/koirista tms
+ kai sillä ihan saalista on (tätä en tajua vieläkään, siksi ehkä muodossa)
+ "aina valmis" asenne. Kotonakin jos minulla on tylsää, Momo on se, joka "suostuu" aina leikkimään tai puuhastelemaan kanssani, vaikka kesken uniensa :D.
- hallittavuus esim. meidän jahtausongelma sekä käskytys pidemmältä matkalta, kun koira on "vietissä" (tosin tämä taitaa olla myös ohjaajasta johtuva juttu)
- "jähmeys" liikkeissä, tekee siis harvoin salamannopeasti juttuja, vaikka omalle tasolleen nopeasti tekisikin. Toisaalta luoksetuloissa/noudoissa/pallon kanssa puljatessa vauhtia kyllä on oikein riittävästi, joten ehkä kyse on enemmän tempperamentin eroista tai sitten minä olen taas vain ollut "käsi". Muutenkin sen tekeminen on jotenkin ilmeettömämmän, vakavamman näköistä (ja siten toisaalta myös "voimakkaamman" tuntuista kuin esim. Taran iloisen ilmeen tekeminen)
- ajoittainen passiivisuus silloin kun ei tajua mitä haluan, jää helposti vaan tuijottamaan (kun Tara siinä tilanteessa tarjoaa koko temppurepertuaarinsa), tosin sen jälkeen kun olen "opettanut Momoa ajattelemaan/oppimaan", ei olla törmätty tähän.  
- taistelutahtoa on, mutta leikkityylin kanssa en ole vieläkään täysin sinut - koska olen tottunut Taran tyyppiseen täysin ohjaajaan kohdistuvaan leikkityyliin, kaipaan sellaista enemmän Momolta. Momohan kyllä tuo ahkeraan leluja revittäväksi ja on taistelussa aktiivinenkin, mutta sen omin tyyli on hanata koko painollaan vastaan ja jos saa lelun, lähteä häntä tötteröllä lelua ravistellen juoksemaan pitkin kenttää.
- itsenäisyys ja (ohjaaja)kovuus voisi olla plussien lisäksi myös täällä, vaikka ne harrastuksissa etenkin maastossa ovat isoja plussia, arjessa ja välillä tottelemisessa ne aiheuttavat minun tyyppiselle ihmiselle harmaita hiuksia

 -------------------------------------------------------------------------------