lauantai 3. tammikuuta 2015

Milloin on aika?

Ei pitäisi varmaan aloittaa uutta vuotta näin synkällä aiheella, mutta menköön nyt - vastaapa ainakin ulkona vallitsevaa karseaa keliä (kauniista valkoisesta joulusta on jäljellä enää muisto).



Maataan Taran kanssa vierekkäin sängyllä kuunnellen ulkona riehuvaa myrskyä. Vaihtoi juuri paikkaa lähemmäksi kainaloa tönäisten samalla kuonolla pikaisesti poskeani (Taran tapa helliä/lohduttaa, kasvojen nuolemista Tara harrastaa harvoin, taitaa olla sen mielestä vähän ällöä). Tosi helpon näköisesti nousi ja kulki pehmeällä sängyllä, toisin kuin vielä vähän aikaa sitten (olen aika pitkään herännyt öisinkin auttamaan takapäätä ylös, vaikka tuo samaan aikaan on kuitenkin ihan itse hypännyt (jenkki)sänkyyn ja sohvalle). Gabapentin on siis selkeästi auttanut takapään käyttämisessä. Ja sitten taas - aamuruuan (kuten kaikki muutkin ruokansa) söi kädestä ja pari kertaa nielemisen jälkeen näytti kivuliaalta. Nuoli kuitenkin kipponsa syömisen jälkeen ja tuli keittiöön kerjäämään herkkuja, kun kuuli minun avaavan jääkaapin oven. Ja rrrrakasti joululahjaksi saamaansaa isoa puristeluuta.

Selväähän se on, ettei tuota pientä mummelia voi parhaalla tahdollakaan kutsua "nuorekkaaksi" tai "vauhdikkaaksi" vanhukseksi. Mutta mitä sitten - hiipumisesta suurin osa on ihan vaan vanhenemista. Joitakin meistä aika kohtelee paremmin kuin toisia ja valitettavasti paskat lonkat ja Cushing eivät suoranaisesti edistä nuorekkuutta. Lihaskatohan on osa luonnollista vanhuutta, mutta myös kohtalokasta niille heikommille lonkille. Oireita hoidetaan ja yritetään saavuttaa kivuton tila. Silti tahti hidastuu, askel laahaa, keho jäykistyy. Mutta tietty pysähtyneisyys ja hitaus kuuluu vanhuuteen - jos me saamme vanhetessamme hidastua niin miksi ei koira? 

Tätä vasten ajateltuna "mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään" -hokema ei tunnu moraalisesti kestävältä. Leikkiä jumalaa tietämättä kuinka paljon liian aikaisin se olisi - viikko? kuukausi? puoli vuotta? vuosi? kaksi? Hirveän pitkiä aikoja koiran elämässä... Ja miksi? Varmuuden vuoksi, mieluummin kuin hoitaa kipua/jotain muuta! Toisaalta liian myöhään tarkoittaa sitä että koira kärsii, elämässä ei ole jäljellä muuta kuin itsekäs halu pitää kiinni. Päätös pitäisi tehdä juuri oikeana hetkenä - sinä päivänä kun näkee, että koira on valmis lähtemään. Ja ihan kuin asia ei olisi muutenkin vaikea - liian aikaisin tai liian myöhään, aina jonkun mielestä väärin ajoitettu.



Olen jo hirvittävän pitkään miettinyt tätä dilemmaa - koiran oikeutta olla vanha ja toisaalta sitä milloin pitää osata päästää irti. Vanhuus itsessään ei ole sairaus ja vanhuuteen kuuluu valitettavasti myös kunnon huonontuminen. Milloin se kääntyy kärsimykseksi ja miten sen ihan oikeasti näkee kun koirat ovat mestareita peittämään kipujaan? En voi mitenkään hyväksyä sitä, että vain terveenä ja hyväkuntoisena saa elää. Vanhuuteen kuuluu hiipuminen ja minulla on velvollisuus ja kunnia kulkea ystäväni rinnalla silloin kun sen jalka ei nouse enää niin kepeästi ja se tarvitsee minun apuani enemmän kuin aiemmin. Mutta minun pitäisi myös osata luopua heti kun koira kärsii. Heti kun hoidosta ei ole enää apua. 

Mutta on niin vaikeaa edes ajatella päästävänsä toinen pois. Tara, minun uskollinen varjoni, jota ilman on vaikea edes kuvitella elämää. Paljon enemmän kuin "vain" koira. Paras ystävä, joka koskettaa sisintä toisin kuin muut. Mutta sitten, kenelle se ei olisi vaikeaa. Ja vaikka ajatus onkin kestämätön, ei se silti pitkitä väistämätöntä. Aika monesti on tullut ajateltua, että pääsisin tästä jatkuvasta huolesta, kun vain luovuttaisin nyt. Tai todettaisiin syöpä tai joku muu joka veisi päätöksen pois minun käsistäni (operointia vaativissa jutuissa menee minulla raja Taran kohdalla, kun sen peruskunto on mitä on). Ja ainahan hoetaan sitä, että ei se koira lopettamisesta kärsi (mikä on suoraan sanoen toinen inhokki -hokema - tuolla logiikalla voisi lopettaa minkä tahansa koiran..). Niin ristiriitaista. Me ei olla Taran kanssa kuitenkaan vielä katsottu väistämätöntä silmästä silmään. Niin monta kertaa olen eläinlääkärissä (Taraahan on tarkkailtu eläinlääkäreiden toimesta tiuhaan ainakin viimeisen puolentoista vuoden ajan) esittänyt kysymyksen "onko väärin pitää vielä kiinni, onko väärin yrittää vielä?" ja tähän asti kysymykseen on vastattu elämän jatkumisen puolesta.




Ja silti. Se pieni epäilyksen siemen ei jätä rauhaan. Joskus tuntuu, että eläinlääkäri katsoo, tutkii ja hoitaa Taraa, mutta ei oikeasti näe sitä. Lääkärille Tara on potilas muiden joukossa, ei lääkäri tunne Taraa eikä lopetusta varmaan kovin hevillä ehdoteta. Itselle on tärkeää, että koiran elämän on kivutonta. Tämän olen kertonut myös lääkäreille, mutta suhtautuminen ja tieto koiran kivusta tuntuu vaihtelevan todella paljon. Minä kuitenkin tunnen koirani, eikö minun pitäisi tietää koska se on kipeä? Olisikin niin helppoa... Mistä sen tietää, milloin Taran elo on vaikka vähän kivuliasta? Missä menee raja? Onhan minullakin (saatika vielä vanhemmalla ihmisellä) aina välillä kaikenlaista kolotusta ja kremppaa, eikä kukaan varmasti ehdottaisi ensimmäisenä eutanasiaa vaikka se hyväksyttäväksi katsottaisiinkin. Tarkkailen Taraa ja merkkejä kivusta melkein hysteerisesti ja silti tiedän, etten ole niin taitava, että voisin olla täysin varma ettei sillä ole yhtään kipua. Muutaman kerran olen katsonut Taraa ja ollut vähällä päätyä lopetukseen. Mutta sitten joku lääke on alkanut vaikuttamaan, oireet ovat hävinneet tai vähentyneet ja Taran olemukseen ja katseeseen on palannut "se jokin". Vielä ei olla siis menty rajan yli. Mutta minusta tuntuu, että raja on hirvittävän lähellä. Päivä päivältä lähempänä.  

Koska kyllä sillä jotain kipuja on. Nielemisessä on jotain (kuvissa tai pintapuolisella tutkimuksella ei ole kuitenkaan löydetty mitään). Ulkoilu ei ole enää aina kovin mukavaa (ei niin että Tara ikinä olisi ollut kovin liikunnallista sorttia, se on aina ollut vähän sellainen mukavuudenhaluinen sohvapottu). Lähtee kyllä mielellään, mutta lenkit ovat lyhyitä ja hitaita, kävely sellaista köpöttelyä. Toisaalta nyt Gabapentinin alkaessa vaikuttamaan, vauhti on tuplaantunut ja tykkäisi lenkkeillä pidempään jopa täällä Klaukkalassa. Vanhoilla kotikonnuillaan Leppävaarassa ja Talissa joudunkin sitten suostutella Taraa sisälle tai autoon, niin kovin mielellään lenkkeilisi niissä maisemissa. Pakkaslumi menee jotenkin hermoihin (jos ei ole töppösiä, takapää alkaa aika pian ensin täristä ja lähtee sitten alta), hellettä vain inhoaa. Kävelee myös edelleen välillä vähän hassusti "etutassut ristiin" (en osaa paremmin tätä kuvailla).



Sisällä suurimmaksi osaksi nukkuu sikeästi, mutta tykkää myös tohottaa, tutkia ja olla mukana lauman menossa. Kun yritin opettaa Pätkikselle siivoamisen alkeita (olisi vain sotkenut), Tara ilmaantui makuuhuoneesta ja näytti miten homma hoidetaan "minä olen vielä tässä, tämä on minun tehtäväni". Ilahtuu kovin tutuista, herkuista, kepeistä, hyvistä hajuista ulkona ja yrittää edelleen karata kuraojiin. Toisaalta se voi lenkillä katsoa vähän anteeksipyytävästi "tämän pidemmälle en jaksa, käännytäänkö jo tästä kotiin"? Mistä siis tietää riittääkö Gabapentin vai pitäisi reistailevasta maksasta huolimatta ottaa Rimadyl uudelleen käyttöön? Eläinlääkäri ei osaa sanoa. Epätietoisuutta ja päätöksiä epätietoisuuden pohjalta... 

Tara on ollut jo niin pitkään epäsäännöllisesti oireileva. Hyvästä kaudesta saa voimaa ja toivoa, jonka avulla ollaan pärjätty seuraavan huonon (siis oireileva, ei toinen jalka haudassa) jakson yli. Ensin oli enemmän hyviä aikoja mutta hiljalleen tuntuu että ollaan edetty siihen, että huonoja on yhtä paljon kuin hyviä. Ellei enemmän. En tiedä. Kaikki on edennyt niin hitaasti, että pelottaa myös se, olenko sokeutunut tilanteelle. En ole aivan varma, mikä Taran kunto oli esimerkiksi kuukausi sitten. Kun Cushing -lääkityksen muuttamisen jälkeen Taran kunto koheni, tajusin etten ollut huomannut niitä pieniä asioita, jotka olivat jääneet koiran olemuksesta ja tekemisestä pois. Ennenkuin ne tulivat takaisin. 



Selvää siis on, että raja häämöttää jo edessä, mutta onko sinne matkaa 100 metriä, puoli kilometriä vaiko useampi kilometri? Kokoajan minä mietin, että katsotaan seuraavaan lääkärikäyntiin, päätetään sitten. Katsotaan vielä tämä lääke, päätetään sitten. Viimeksi eilen mietin, että ostan vielä tämän säkin ruokaa ja mietin sitten. Kokoajan minä mietin, että vieläköhän Tara tulee Rymättylään mukaan ensi keväänä tai että tämä oli varmaan viimeinen joulu tai että tämä oli viimeinen uusi vuosi ja viimeiset raketit (ehkä juuri siksi naapurit, jotka tänäkin vuonna räjäyttelivät rakettejaan ihan meidän ikkunan alla, ottivat tällä kertaa niin pahasti päästä, että ryntäsin yöpuvussa ulos käskemään niitä painumaan omalle takapihalle räiskimään..)…

Mutta juuri nyt Tara on tuossa ihan vieressä. Voin nuuhkia sen tuoksuvaa päälakea, painaa pään sen kyljelle ja kuunnella hengitystä, kuiskata kuinka tärkeä se on. Kuinka rakas. Korvaamaton. Se riittää tänään. Huomiseen on onneksi vielä pitkä matka.