Vastatuulessa

Innokkaan alun jälkeen syksyn treenaamiset hyytyivät täysin. Koko tekosyyksi nimitettävä lumipallo lähti käyntiin, kun käytiin kokeilemassa metristä hyppyä (23.8.) ekaa kertaa sitten toukokuun ja Pätkis räpisteli edelleen aivan järkyttävän kankeasti esteen yli.




Marssittiin siis lääkärille (28.8.), jossa todettiin laajentunut eturauhanen. Ei tässä vielä mitään, mutta seuraavana päivänä Pätkikselle iski tosi raju vatsatauti, joka ei ole hellittänyt vielä tähän päivään mennessä (sattumaa tai ei, ei käydä kyllä enää kuin äärimmäisen pakon edessä Taikatassussa..). Pari viikkoa meni vuorotellen vesiripulin ja normaalin vatsan välillä kunnes totesin ettei tästä selvitä kotikonstein ja mentiin taas lääkäriin (12.9.). Pätkis oli laihtunut pari kiloa tuossa ajassa (painoa oli enää noin 32 kiloa), mutta arvot olivat kunnossa eikä tyyppi ollut onneksi edes kuivunut. Saatiin pitkä Tylosin -kuuri ja kaoliini-pektiiniä. Kuuri on edelleen kesken (saatiin siis suosiolla unohtaa myös PK-rotumestikset), mutta eilen ja tänään Pätkiksen tuotos on jälleen ollut aivan löysää. Matolääkkeen annoin nyt iltaruuan yhteydessä. Toivottavasti se auttaisi eikä tarttisi taas lihottaa jonkun eläinlääkärin tilipussia.

Paimennettu ollaan jonkin kerran krempoista huolimatta.  Elokuun viimeisenä päivänä paimennettiin Kirkkonummella ensimmäistä kertaa isolla laitumella, jossa mielentila alkoi selvästi paranemaan. Tai no, ei ainakaan enää haukkunut ja pystyi säätelemään tilojaan paremmin. Pari viikkoa myöhemmin jatkettiin samaan tyyliin yhtä rohkeisevin tuloksin. Viime viikonloppuna oltiinkin sitten Rymättylässä pitkästä aikaa Virpin luona paimentamassa ja silloin iski ihan kunnon innostus. Aloitettiin ihan alusta - koira liinassa pyöröaitauksessa ja teemana lampaiden kohtaaminen. Tuntui ihan älyttömän hyvältä ja nyt onkin hirveä hinku päästä tekemään tätä lisää. Seuraava kerta on onneksi jo ensi viikonloppuna.



Elokuun viimeinen viikonloppu vietettiin superhauskalla B+C -leirillä dobermanni seurassa. Noutoon haettiin lisää voimaa fleksinoudolla ja liikkeestä seisomisen steppaamiseen pitäisi alkaa "remmisulkeiset". Puruissa otettiin ihan perustreenit.


Tämän kuun alussa käväistiin taas Liedossa agikisoissa. Hirmuisen kiva ylläri, kun tajusin että meidän lisäksi kisaamassa oli myös Jumpe briardi!

Rata 1. oli aivan älyttömän hieno, harmi että ilmeisesti puomin alastulo ei oikein toiminut... (nopeus 4,25, aikav -8,51, 5 vp, sij.8). Ratapiirros.

Rata 2:lla säädinkin sitten oikein urakalla, onneksi Pätkis pelasteli sen mikä pystyi, mutta rimoja tiputettiin kuitenkin alas oikein urakalla (nopeus 4,15, aikav -7,59, 15 vp, sij.18)

Rata 3. oli vuorostaan nolouden huipentuma. Takana puhdas hieno rata, edessä oli enää loppusuora (HUOM! suora sellainen) kun unohdin radan ja kävin noukkimasta ylimääräisen esteen takaakierrettäväksi. Tätä ei voi selittää millään... (hyl). Ratapiirros (eli 17 jälkeen kävin koukkaamassa 10 takaakiertona..)

Viimeisellä rata 4:lla Pätkis tuntui ekaa kertaa näihin kisoihin jähmeältä, mutta kaippa se helpotti sitten ohjaamista, koska vaikka olin koko radan vähän hukassa ("apua, mihin seuraavaksi"), etenemisestä oli rytmi jossain tosi kaukana ja koukkailtiin omia koukeroita useampikin, niin onnistuttiin tekemään nolla (nopeus 3,92, aikav -1,18, 0 vp, sij. 4).


Niin ja ollaanhan me oltu hurjan yhden kerran jäljelläkin! Rehellisyyden nimissä sekään ei ihan omasta reippaudesta johtuen, vaan houkuttimena oli rotuseura, kun suunnattiin Virven ja Peipon luo jäljelle. Ja olipa mukava ilta hyvässä seurassa ja Peippo oli niin pätevä, että parivaljakon eilen saavuttama jäljen rotumestaruus ei tullut yhtään yllätyksenä! Pätkän jälki sitävastoin meni vähän niin ja näin. Jana oli hyvä, piikki onnistui, kuudesta kepistä nousi kuitenkin vain 3-4 ja luultavasti nälästä johtuen oli vielä normaaliakin enemmän "innostuneessa tilassa". Tapansa mukaan ei myöskään pitänyt jäljestä tarpeeksi hyvää huolta, meinasi nimittäin vaihtaa ihan suvereenisti ja tosi sitkeästi jälkeä marjastajiin...

Osteopaatilla (Laios) ollaan myös rampattu nyt pariin otteeseen. Ekalla kerralla Momo+Tara kokoonpanolla  ja seuraavalla kerralla hoidettavaksi pääsi parivaljakko Tara+Pätkis. Seuraava kerta (Tara+Pätkis) on ensi viikolla.  Tarassa hoidon vaikutukset näkyvät joka kerta selkeimmin. Se on aina kuin uudestisyntynyt ja vähitellen on alkanut näkymään myös pidempikantoisiakin vaikutuksia, joita muut oireet ja vaivat valitettavasti yhä pahemmin kuitenkin peittävät.

Tarahan on käynyt nyt ensimmäisen kerran cushing-lääkityksen kontrollissa (en edes viitsi aloittaa kuinka kamala käynti oli...), jossa vain todettiin ettei lääkityksen määrää tarvitse muuttaa. Ja minusta lääke ei ole vaikuttanut kuntoon mitenkää. Päinvastoin sen seurauksena Tara on alkanut liikkumaan niin kuin sen tasapainossa olisi jotain vikaa, läähätys ei ole juurikaan vähentynyt, turkki on mennyt ihan karseaan kuntoon ja sokerina pohjalla virtsatulehduskin on nyt uusinut kolmatta kertaa eikä sen suhteen ole tehty muuta kuin annettu aina vain uusi Synolux -kuuri. Noin viikko sitten Tara alkoi syömään huonommin. Alkoi jättämään vähän aamuruokaansa, jonka laitoin vain cushing-lääkkeen syyksi, mutta kun eilisestä lähtien tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että Tara kyllä haluaisi syödä mutta näyttää siltä ettei se pysty, niin huomenna aamulla ollaan siis taas eläinlääkärin oven takana...

Taran uusi lookki (saksin kaiken pehmenneen tumpun suosiolla pois)
Rymättylässä ollaan vietetty kaikki mahdolliset vapaat viikonloput. Vastoinkäymisten väsyttämälle omalle mielialalle se on ihan parasta lääkettä ja toivon, että etenkin Tara edelleen nauttii vapauden ja meren tuomista iloista. Tänä viikonloppuna päästiin nauttimaan maalaiselon lisäksi vielä hyvästä seurasta ja hienosta koiraurheilusta, kun PK-rotumestaruudet kisattiin Raisiossa. Hienoja suorituksia niin turreilta kuin muilta, mutta ehdottomasti ja ylivoimaisesti hienointa oli päästä seuraamaan kun Aapo ja Niina saavuttivat IPO2 tuloksen ja samalla IPO:n rotumestaruuden! Ihan mahtavan upeaa, me ollaan Momon kanssa hurjan ylpeitä molemmista!


Ja pitää myöntää, että ihan kuin olisin tuntenut rinnassa sellaisen pikkiriikkisen kipinän yrittää sittenkin ratkaista tämä meidän "puruongelma". Ei niin tahtoisi luovuttaa kun syyt ovat mitä ovat. Jos nyt vaikka aloittaisi siitä, että saisi koiran terveeksi...