Kitinää klenkkauksen lomasta
ja kerrankin klenkkaaja olen minä eikä kukaan koirista.
Ihan kuten sanotaan, ahneella on ****** loppu - vasen nilkka (akillesjänne) ei sitten oikein tykännyt pidemmän päälle juoksulenkeistä yhdistelmällä jäykät nastakengät+kova asfaltti+liian nopeastiliianpaljon. Ensin alkoi vähäsen kolottamaan ja tässä puolessatoista viikossa on mennyt levosta huolimatta (pakolliset koirien pissatukset eivät ole varmaan kestäneet per päivä kuin maks 30 minuuttia) vain pahempaan suuntaan. Muutama viime päivä onkin kulunut lähes täysin sängyssä jalka kohotettuna, koska jo seisominen saa aikaan aika mielenkiintoisia tuntemuksia...
Oma pää hajoaa tekemättömyyteen ja koirista alkaa niin näkymään kaiken aktivaation ja liikunnan puute. Tytöt ovat kurittomia, Momo jahtaa jo ajatusta moposta, Tara tuo yliavuliaasti minulle kaiken minkä irti saa ja Pätkis sitten.. aktivaation ja liikunnanpuutteinen Pätkis on moninverroin rasittavampi kuin tytöt yhteensä. Se alkoi taas eilen (tai no, alkoi yrittämään...) kontrolloimaan sitä kuka meillä saa liikkua ja mihin, eikä se niissä tilanteissa ihan tykkäisi ottaa käskyjä vastaan minultakaan ja tietty se myös kiihtyy ihan vain ajatuksesta jostain kiihdyttävästä... Öh. Otan kohta sanani takaisin niistä pakan koossa pitävistä hermoista :P. Agilityn vapaatreenien lisäksi jouduin myymään myös viime ja ensi viikon Akatemian treenivuorot pois. Saa nähdä koska pystyy (ja uskaltaa) lähteä "revittelemään" agitreeneihin tällä jalalla. Pätkis (ja minä) rukka :(.
Noh, puruihin sentään mentiin tänään, varustettuna hevosannoksella buranaa, kipugeeliä ja sitkeää mieltä (ja siitä huolimatta kotiinpäästyäni tuntui kuin joku olisi runnonut nilkkaa ihan urakalla...). Noh, positiivista oli (ihmisten näkemisen lisäksi), että Pätkän kiukkuisesta mielialasta oli paljon enempi iloa treeneissä kuin kotona :D
Mutta ei voi muuta kuin toivoa, että jalka alkaisi kohta osoittamaan paranemisen merkkejä. Jos kolmen ison koiran yksinhuoltajuus lähiöoloissa (ilman pihaa) näillä vähintään 3 tunnin työmatkoilla ei ole kaikista helpoin yhtälö ja vaikeammaksi se muuttui kun syksyn mittaan ei ulkoiluttaminen laumana enää onnistunut (eikä taida enää ikinä onnistua, ainakaan Taran osalta...), niin kaikista vaikeinta tämä on nyt kun itse on ollut poissa pelistä jo päälle viikon. Näitä tilanteita varten olisi niin hyvä olla tukiverkko tai edes suurempi piha. Vähän pelottaakin miten tästä selvitään jos nilkka ei tästä pikapuoliin lähde yhtään parempaan suuntaan. Lähin sellainen metsä, jossa ei ehkä olisi niin paljon kulkijoita (useampia sielläkin per lyhyt lenkki) on yli 10 kilsan päässä eikä nilkka näytä tykkäävät tällä hetkellä edes ajamisesta...
Ihan kuten sanotaan, ahneella on ****** loppu - vasen nilkka (akillesjänne) ei sitten oikein tykännyt pidemmän päälle juoksulenkeistä yhdistelmällä jäykät nastakengät+kova asfaltti+liian nopeastiliianpaljon. Ensin alkoi vähäsen kolottamaan ja tässä puolessatoista viikossa on mennyt levosta huolimatta (pakolliset koirien pissatukset eivät ole varmaan kestäneet per päivä kuin maks 30 minuuttia) vain pahempaan suuntaan. Muutama viime päivä onkin kulunut lähes täysin sängyssä jalka kohotettuna, koska jo seisominen saa aikaan aika mielenkiintoisia tuntemuksia...
Oma pää hajoaa tekemättömyyteen ja koirista alkaa niin näkymään kaiken aktivaation ja liikunnan puute. Tytöt ovat kurittomia, Momo jahtaa jo ajatusta moposta, Tara tuo yliavuliaasti minulle kaiken minkä irti saa ja Pätkis sitten.. aktivaation ja liikunnanpuutteinen Pätkis on moninverroin rasittavampi kuin tytöt yhteensä. Se alkoi taas eilen (tai no, alkoi yrittämään...) kontrolloimaan sitä kuka meillä saa liikkua ja mihin, eikä se niissä tilanteissa ihan tykkäisi ottaa käskyjä vastaan minultakaan ja tietty se myös kiihtyy ihan vain ajatuksesta jostain kiihdyttävästä... Öh. Otan kohta sanani takaisin niistä pakan koossa pitävistä hermoista :P. Agilityn vapaatreenien lisäksi jouduin myymään myös viime ja ensi viikon Akatemian treenivuorot pois. Saa nähdä koska pystyy (ja uskaltaa) lähteä "revittelemään" agitreeneihin tällä jalalla. Pätkis (ja minä) rukka :(.
Noh, puruihin sentään mentiin tänään, varustettuna hevosannoksella buranaa, kipugeeliä ja sitkeää mieltä (ja siitä huolimatta kotiinpäästyäni tuntui kuin joku olisi runnonut nilkkaa ihan urakalla...). Noh, positiivista oli (ihmisten näkemisen lisäksi), että Pätkän kiukkuisesta mielialasta oli paljon enempi iloa treeneissä kuin kotona :D
Mutta ei voi muuta kuin toivoa, että jalka alkaisi kohta osoittamaan paranemisen merkkejä. Jos kolmen ison koiran yksinhuoltajuus lähiöoloissa (ilman pihaa) näillä vähintään 3 tunnin työmatkoilla ei ole kaikista helpoin yhtälö ja vaikeammaksi se muuttui kun syksyn mittaan ei ulkoiluttaminen laumana enää onnistunut (eikä taida enää ikinä onnistua, ainakaan Taran osalta...), niin kaikista vaikeinta tämä on nyt kun itse on ollut poissa pelistä jo päälle viikon. Näitä tilanteita varten olisi niin hyvä olla tukiverkko tai edes suurempi piha. Vähän pelottaakin miten tästä selvitään jos nilkka ei tästä pikapuoliin lähde yhtään parempaan suuntaan. Lähin sellainen metsä, jossa ei ehkä olisi niin paljon kulkijoita (useampia sielläkin per lyhyt lenkki) on yli 10 kilsan päässä eikä nilkka näytä tykkäävät tällä hetkellä edes ajamisesta...
