Briardin syvin olemus?
Peipon blogin innoittamana aloin miettimään tätä ikuisuuskysymystä - mikä on briardin syvin olemus, millainen briardi on/millainen sen pitäisi olla?
Kysymys on pyörinyt mielessä aika tiuhaan viime aikoina, kun olen miettinyt sitä seuraavaa koiraa ja mitä siltä toivoisin. Kuuluuko briardin edes olla sellainen mitä etsin vai pitäisikö näiden toiveiden kanssa vaihtaa rotua? Usein kun tuntuu, että se minkä joku muu kokee olevan riittävää, erinomaista tai muuten vain toivottavaa briardissa, ei osu niihin omiin toiveisiin hyvin tai lainkaan. Vai onko rotu vain niin heterogeeninen, että siihen mahtuu koiria moneen makuun?
Omien +10 harrastusvuoden aikana on tullut nähtyä iso liuta briardeja omistajineen niin Suomessa kuin ulkomailla, livenä ja videolla ja mitä enemmän koiria näkee ja mitä enemmän niiden omistajien kanssa juttelee, sen vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että se ihanne voi olla ihan mitä vain maan ja taivaan välillä. Ja sitten jo pelkästään se, että pääosin näyttelyharrastajan tai kotikoiranomistajan toiveet koiralta ovat usein hieman (tai hyvin) erilaiset kuin jos tahtoo harrastaa (kohtuu vaivattomasti) monipuolisesti lajia kuin lajia. Ja monimuotoisuushan on siis hyvä juttu - paitsi silloin kun pitäisi löytää juuri tietynlainen koira ja tarjolla tuntuu olevan vähän kärjistetysti lähes pelkästään sitä monimuotoisuutta.
Itse olen miettinyt asiaa siis vähän suppeammin, lähinnä harrastamisen näkökulmasta ja tässä vain ja ainoastaan omien koirien kautta. Lisäksi toki mahdollisimman hankalasti avautuvasti, koska poden kroonista termiallergiaa ja olen rustannut ajatukseni suoraan tajunnanvirran ehtymättömästä lähteestä unohtaen siis matkasta melkoisen läjän olennaisuuksia :P.
Omat kolme turilastahan ovat hyvin erilaisia keskenään, mutta Pätkis on se, joka on vaikuttanut valtavasti siihen mitä toivoisin seuraavalta koiralta.
Ennenkaikkea ja tärkeimpänä: se sopii omaan käpälään kuin hanska. Mikä tarkoittaa sitä, että se on laumaviettinen, äärimmäisen hyvin ohjattavissa, sillä on valtavasti yhteistyöhalua ja se on todella nopea oppimaan kestäen kuitenkin toistoja juuri niin paljon tai vähän kuin ohjaajan tekee mieli hinkuttaa eli toisinsanoen se on koulutettavuudeltaan aika mukava pakkaus. Mutta sillä on myös briardiksi (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan...) kivasti viettiä ja hermoja käsitellä niitä. Pätkiksen kanssa ei ole myöskään tarvinnut "opetella" leikkimään, keskittymään tai tekemään yhdessä, kaikki on tullut ilmaiseksi. Eri asia sitten onko esimerkiksi leikkiminen "oikeaoppista" (tai toivooko siihen enemmän sitä ja tätä), mutta mm halu saalistaa, taistella ja tuoda lelua takaisin sillä on ollut nähtävissä jo reippaasti ennen luovutusikää (5-6 vkoa) eikä ne ole sen jälkeen mihinkään hävinneet.
Se on myös kivan tasapainoinen elukka - sitä ei ole tarvinnut sosiaalistaa mihinkään (reppana kasvoi "pihan perällä" ensimmäiset puoltoistavuotta ja silti sillä ei ollut ongelmia sopeutua vilkkaaseen lähiöelämään ilman erityisiä toimenpiteitä) eikä sen ole tarvinnut stressata mistään. Se on utelias, avoin ja tykkää ihmisistä, tosin tykkää myös kokeilla rajojaan jos sen niin annetaan tehdä. Se on vilkas, muttei häiritsevän ja se osaa rauhoittua kun mitään ei tapahdu. Sillä ei ole ongelmia pitkäkestoisten suoritusten kanssa eikä se ota hommia tehdessään häiriötä mistään (etenkin nuorempana se vain tsemppasi häiriöstä). Se käyttää nenäänsä ihan jees ja sillä on hyvä ruokahalu. Se kestää kouluttamista ja se kestää ohjaajansa välillä äärimmäistä kädettömyyttä ja epäreilua "kouluttamista". Siinä on myös sellaista tiettyä särmää, temperamenttia ja täpäkkyyttä mitä kaipaan koiraltani. Fyysisiltä ominaisuuksiltaan Pätkis on just eikä melkein passeli (urokseksi :P) - pienikokoinen, joustava, ketterä ja nopea.
Toisaalta siinä on puutteensa - se voisi olla varmempi. Se on kyllä arjessa ja harrasteissa reipas omilla jaloillaan seisova poika, pystyy työskentelemään/selviämään jännistä tilanteista myös itsenäisesti kaukana minusta, nauttii leikkimisestä myös vieraiden kanssa, kestää kovaakin kouluttamista niin minun kuin myös vieraan käsissä, ei passivoidu tai paineistu helposti ja puruissa kuormitettaessakin tiettyyn pisteeseen asti vain piukkaa otetta, mutta silti se vain saisi olla omaan makuun varmempi. Paljon. Se saisi olla myös tietyllä tavalla "voimakkaampi" (tätä en osaa paremmin kuvailla, liittyy tuohon edelliseen ja se on se jokin joka on Momossa mutta ei "partiopoika" Pätkässä). Lähiöelossa überkoirasosiaalisuus olisi helpompi, mutta koska itselle koirasosiaalisuus ei ole ikinä ollut toivelistalla, niin tuo Pätkiksen esittämä pääosin kiinnostuksen ja välinpitämättömyyden yhdistelmä on aivan riittävää. Kosketusetäisyydelle päästessään ei ole kovin tolerantti "heikkoudelle" ja valitettavasti tietyissä tilanteissa tykkäisi kovasti samaa sukupuolta tuijottelemalla provosoida ja provosoitua.
Sellaista tiettyä räjähtävää voimaa liikkeellelähtöihin/liikkeisiin toki toivoisi aina lisää. Tai no, rehellisesti sanoen toivoisin vähän kaikkea lisää, nälkä kun kasvaa syödessä ja tässä se ongelma sitten on - kuinka todennäköistä on, että saan briardista tuollaisen Pätkiksen kaltaisen paketin JA vielä lisää kaikkea... (no, suoraan sanoen olisin kyllä valtavan onnellinen uudesta Pätkiksestäkin, ihan tuollaisena kuin se on, niin lähellä se on täydellistä minulle < 3)
Momossa tykkään ihan valtavan paljon sen sinnikkyydestä ja voimasta, se on vähän diisseli mutta liikkeelle lähtiessään älyttömän kiva peli. Koulutettavuus voisi olla parempi, se on vähän sellainen "ravistettava ennen käyttöä" malli - sille joutui pentuna opettamaan miten leikitään yhdessä (muistan kuinka onnellisena hehkutin Nooralle kun Momo vihdoin toi minulle kepin (!) käteen asti eikä vain ominut sitä itselleen..), hallinnan rakentaminen missä tahansa lajissa on ollut melkoisen hankalaa, Momo ohjautuu yleensä ihan omavalintaisille poluille (Momo tietää ihan itse miten hommat tehdään eikä siinä ehdi yleensä kuunnella muita...) ja se vaatii sen biljoona toistoa että oppi menee perille. Ja jos Momo on saanut päähänsä, että tietty asia tehdään jollain tavalla, se voi (kovastakin) puuttumisesta huolimatta toistaa samaa kaavaa kerta toisensa jälkeen ja aina yhtä innokkaasti... Toisaalta se vain nousee suorituksen/palkkaamattomuuden kestäessä ja sitä ei hetkauta juur yhtään mikään.
Tarassa tykkään sen suunnattomasta halusta miellyttää ja yrittää aina parhaansa, nopeaoppisuudesta ja siitä tietystä täpäkkyydestä mitä se parhaimmillaan väläytteli. Taralla ongelmana on ollut epävarmuus, herkkyys, pehmeys (kaikissa muodoissaan) ja mm näiden seurauksena passivoituminen jo esim liian monesta toistosta. Ikävät asiat ja koulutusvirheethän se myös muistaa piitkään. Arjessa ongelmat ovat myös aivan erilaiset - Taran kanssa kamppaillaan erilaisten arkuuksien kanssa (sisältäen ihmisten ja koirien lisäksi myös alustat ja kovat äänet) varsinkin kun Taran motto on ollut "hyökkäys on paras puolustus", ihmisten suhteen on ollut kuitenkin jo pitkään lähinnä ujo. Momon kanssa kamppaillaan edelleen vimmaisen jahtaamisen kanssa (ja se hallinta..).
Aivan erilaisia siis... Yhteistä kaikille omille on tietynasteinen puolustushalu, halu tehdä yhdessä ja keskittyminen kun tehdään hommia - joskin etenkin jälkimmäisen uskon olevan enemmän koulutuskysymys (poikkeuksiakin on toki nähty). Kaikki kolme myös tykkäävät omistajansa tavoin olla ruoka-aikaan kotosalla :D. Vietillisesti nuo poikkeavat toisistaan samoin pehmeydessä/kovuudessa, ohjaajapehmeydessä, koulutettavuudessa ja noh, oikeastaan kaiken muun osalta :D. Toki se, että nautin koirieni kanssa puuhastelusta on pysynyt vuodesta toiseen samana - kun omistaan luonnollisesti tykkää kuin hullu puurosta, niin aina sitä on arvostanut käsillä olevan tyypin hyviä puolia ja yrittänyt luovia niiden puutteiden kanssa.
Sanoisinkin, että briardista vähän heikommillakin ominaisuuksilla on vaikka mihin, ainakin jos itse uskoo siihen. Yleisesti ottaen briardi on mielestäni ihanan monipuolinen koira ja etenkään kansallisella puolella se ei häviä muille roduille karvan mittaa ja sen pystyy kouluttamaan ihan samoin metodein kuin minkä tahansa muunkin koiran. Eikä se onneksi yleensä hypi välittömästi seinille jos välillä ei jaksa olla niin aktiivinen.
Mutta kuinka suurella todennäköisyydellä sellainen omasta mielestä "kiva" osuu juuri omaan käteen? Kuinka monessa paikassa ollaan keskitytty nimenomaan luonne/käyttöominaisuuksien vaalimiseen "helppouden", korvien asennon tai karvan värin sijaan ja vielä niin laajamittaisesti, että olisi jonkinlaista hujumenttia että jostain yhdistelmästä koiran ottaessaan saa tietyntyyppistä luonnetta (niissä rajoissa kun tämä ikinä on mahdollista)? Kyllä briardilta pitäisi pystyä oletusarvoisesti odottamaan ainakin tiettyjä vietillisiä ominaisuuksia/tasoa, riittävää määrää rohkeutta/toimintakykyä, koulutettavuutta, hermoja, toimivaa rakennetta (itselle tämä karsii liian isot ja "raskasluustoiset" pois, turkista en edes aloita), ketteryyttä, ahneutta ja sopivassa määrin ohjaajapehmeyttä mutta ehdottomasti vähemmän muuta pehmeyttä. Luonnollisesti hyvää otettakin toki toivoisin, mutta en tiedä uskaltaisinko sitä ihan oletusarvoisesti odottaa :P.
Rotumääritelmästäkään ei ole hirveästi apua, se lausuu luonteesta vain, että briardin tulee olla
"tasapainoinen, varma ja peloton, ei vihainen eikä arka"
Erinomainen perusta koiralle kuin koiralle, mutta puhutaanko missään syvällisemmin käyttöominaisuuksista? JTO:sta löytyy jo paljon kattavammin luonneasiaa (plus koe- ja luonnetesti/kuvaustilastoja). Kuten että briardin tulee olla:
Kiinnostavaa olisi myös tietää mitä etenkin vanhat harrastajat ajattelevat briardin luonneominaisuuksista - Nooran mietteisiin ainakin voin yhtyä (tämä ei sitten tarkoita, että pitäisin Nooraa vanhana :P ).
Vastauksena otsikon kysymykseen - ei mitään hajua. Mielipiteitä on monia, omat ja nähdyt ovat sitä tätä ja tuota, rotumääritelmä ei kerro paljoa eikä JTO tarpeeksi. Tietty yleisempi käsitys briardin luonteesta kaikesta edellä mainitusta (virallisesta) kuitenkin muodostuu eli ainakin sen pitäisi olla varma, rohkea, temperamenttinen, iloinen, puolustushaluinen, ohjattava, rauhallinen kun mitään ei tapahdu ja vahvan työmoraalin omaava? Vietit ja niiden taso jäävät sitten kai jokaisen oman harkinnan varaan?
Aiemmin olen mennyt "laji koiran mukaan" periaatteella ja sillä mennään varmasti jatkossakin. Pätkiksen myötä olen vain hurahtanut ihan eri tavalla agiin ja suojeluun ja sen myötä hairahtunut miettimään malia (ja muutamaa muuta rotua), mutta briardissa on vaan se jokin, joka tuntuu kaikista muista roduista puuttuvan. Oli se sitten ranskalaista charmia, persoonallisuutta, inhimillisyyttä, pilkettä silmäkulmassa tai jotain muuta mystistä, niin en ole yhtään varma että haluaisin vaihtaa sitä pelkkään toiveeseen paremmista mahdollisuuksista löytää toimiva harrastuskoira tiettyihin lajeihin.
Karvan voisin kyllä vaihtaa hetkeäkään epäröimättä (jos ei tarvitsisi tinkiä "rakkikoiran" ulkonäöstä ja karvaamattomuudesta) :P
Kysymys on pyörinyt mielessä aika tiuhaan viime aikoina, kun olen miettinyt sitä seuraavaa koiraa ja mitä siltä toivoisin. Kuuluuko briardin edes olla sellainen mitä etsin vai pitäisikö näiden toiveiden kanssa vaihtaa rotua? Usein kun tuntuu, että se minkä joku muu kokee olevan riittävää, erinomaista tai muuten vain toivottavaa briardissa, ei osu niihin omiin toiveisiin hyvin tai lainkaan. Vai onko rotu vain niin heterogeeninen, että siihen mahtuu koiria moneen makuun?
Omien +10 harrastusvuoden aikana on tullut nähtyä iso liuta briardeja omistajineen niin Suomessa kuin ulkomailla, livenä ja videolla ja mitä enemmän koiria näkee ja mitä enemmän niiden omistajien kanssa juttelee, sen vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että se ihanne voi olla ihan mitä vain maan ja taivaan välillä. Ja sitten jo pelkästään se, että pääosin näyttelyharrastajan tai kotikoiranomistajan toiveet koiralta ovat usein hieman (tai hyvin) erilaiset kuin jos tahtoo harrastaa (kohtuu vaivattomasti) monipuolisesti lajia kuin lajia. Ja monimuotoisuushan on siis hyvä juttu - paitsi silloin kun pitäisi löytää juuri tietynlainen koira ja tarjolla tuntuu olevan vähän kärjistetysti lähes pelkästään sitä monimuotoisuutta.
Itse olen miettinyt asiaa siis vähän suppeammin, lähinnä harrastamisen näkökulmasta ja tässä vain ja ainoastaan omien koirien kautta. Lisäksi toki mahdollisimman hankalasti avautuvasti, koska poden kroonista termiallergiaa ja olen rustannut ajatukseni suoraan tajunnanvirran ehtymättömästä lähteestä unohtaen siis matkasta melkoisen läjän olennaisuuksia :P.
Omat kolme turilastahan ovat hyvin erilaisia keskenään, mutta Pätkis on se, joka on vaikuttanut valtavasti siihen mitä toivoisin seuraavalta koiralta.
Ennenkaikkea ja tärkeimpänä: se sopii omaan käpälään kuin hanska. Mikä tarkoittaa sitä, että se on laumaviettinen, äärimmäisen hyvin ohjattavissa, sillä on valtavasti yhteistyöhalua ja se on todella nopea oppimaan kestäen kuitenkin toistoja juuri niin paljon tai vähän kuin ohjaajan tekee mieli hinkuttaa eli toisinsanoen se on koulutettavuudeltaan aika mukava pakkaus. Mutta sillä on myös briardiksi (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan...) kivasti viettiä ja hermoja käsitellä niitä. Pätkiksen kanssa ei ole myöskään tarvinnut "opetella" leikkimään, keskittymään tai tekemään yhdessä, kaikki on tullut ilmaiseksi. Eri asia sitten onko esimerkiksi leikkiminen "oikeaoppista" (tai toivooko siihen enemmän sitä ja tätä), mutta mm halu saalistaa, taistella ja tuoda lelua takaisin sillä on ollut nähtävissä jo reippaasti ennen luovutusikää (5-6 vkoa) eikä ne ole sen jälkeen mihinkään hävinneet.
Se on myös kivan tasapainoinen elukka - sitä ei ole tarvinnut sosiaalistaa mihinkään (reppana kasvoi "pihan perällä" ensimmäiset puoltoistavuotta ja silti sillä ei ollut ongelmia sopeutua vilkkaaseen lähiöelämään ilman erityisiä toimenpiteitä) eikä sen ole tarvinnut stressata mistään. Se on utelias, avoin ja tykkää ihmisistä, tosin tykkää myös kokeilla rajojaan jos sen niin annetaan tehdä. Se on vilkas, muttei häiritsevän ja se osaa rauhoittua kun mitään ei tapahdu. Sillä ei ole ongelmia pitkäkestoisten suoritusten kanssa eikä se ota hommia tehdessään häiriötä mistään (etenkin nuorempana se vain tsemppasi häiriöstä). Se käyttää nenäänsä ihan jees ja sillä on hyvä ruokahalu. Se kestää kouluttamista ja se kestää ohjaajansa välillä äärimmäistä kädettömyyttä ja epäreilua "kouluttamista". Siinä on myös sellaista tiettyä särmää, temperamenttia ja täpäkkyyttä mitä kaipaan koiraltani. Fyysisiltä ominaisuuksiltaan Pätkis on just eikä melkein passeli (urokseksi :P) - pienikokoinen, joustava, ketterä ja nopea.
Toisaalta siinä on puutteensa - se voisi olla varmempi. Se on kyllä arjessa ja harrasteissa reipas omilla jaloillaan seisova poika, pystyy työskentelemään/selviämään jännistä tilanteista myös itsenäisesti kaukana minusta, nauttii leikkimisestä myös vieraiden kanssa, kestää kovaakin kouluttamista niin minun kuin myös vieraan käsissä, ei passivoidu tai paineistu helposti ja puruissa kuormitettaessakin tiettyyn pisteeseen asti vain piukkaa otetta, mutta silti se vain saisi olla omaan makuun varmempi. Paljon. Se saisi olla myös tietyllä tavalla "voimakkaampi" (tätä en osaa paremmin kuvailla, liittyy tuohon edelliseen ja se on se jokin joka on Momossa mutta ei "partiopoika" Pätkässä). Lähiöelossa überkoirasosiaalisuus olisi helpompi, mutta koska itselle koirasosiaalisuus ei ole ikinä ollut toivelistalla, niin tuo Pätkiksen esittämä pääosin kiinnostuksen ja välinpitämättömyyden yhdistelmä on aivan riittävää. Kosketusetäisyydelle päästessään ei ole kovin tolerantti "heikkoudelle" ja valitettavasti tietyissä tilanteissa tykkäisi kovasti samaa sukupuolta tuijottelemalla provosoida ja provosoitua.
Sellaista tiettyä räjähtävää voimaa liikkeellelähtöihin/liikkeisiin toki toivoisi aina lisää. Tai no, rehellisesti sanoen toivoisin vähän kaikkea lisää, nälkä kun kasvaa syödessä ja tässä se ongelma sitten on - kuinka todennäköistä on, että saan briardista tuollaisen Pätkiksen kaltaisen paketin JA vielä lisää kaikkea... (no, suoraan sanoen olisin kyllä valtavan onnellinen uudesta Pätkiksestäkin, ihan tuollaisena kuin se on, niin lähellä se on täydellistä minulle < 3)
Momossa tykkään ihan valtavan paljon sen sinnikkyydestä ja voimasta, se on vähän diisseli mutta liikkeelle lähtiessään älyttömän kiva peli. Koulutettavuus voisi olla parempi, se on vähän sellainen "ravistettava ennen käyttöä" malli - sille joutui pentuna opettamaan miten leikitään yhdessä (muistan kuinka onnellisena hehkutin Nooralle kun Momo vihdoin toi minulle kepin (!) käteen asti eikä vain ominut sitä itselleen..), hallinnan rakentaminen missä tahansa lajissa on ollut melkoisen hankalaa, Momo ohjautuu yleensä ihan omavalintaisille poluille (Momo tietää ihan itse miten hommat tehdään eikä siinä ehdi yleensä kuunnella muita...) ja se vaatii sen biljoona toistoa että oppi menee perille. Ja jos Momo on saanut päähänsä, että tietty asia tehdään jollain tavalla, se voi (kovastakin) puuttumisesta huolimatta toistaa samaa kaavaa kerta toisensa jälkeen ja aina yhtä innokkaasti... Toisaalta se vain nousee suorituksen/palkkaamattomuuden kestäessä ja sitä ei hetkauta juur yhtään mikään.
Tarassa tykkään sen suunnattomasta halusta miellyttää ja yrittää aina parhaansa, nopeaoppisuudesta ja siitä tietystä täpäkkyydestä mitä se parhaimmillaan väläytteli. Taralla ongelmana on ollut epävarmuus, herkkyys, pehmeys (kaikissa muodoissaan) ja mm näiden seurauksena passivoituminen jo esim liian monesta toistosta. Ikävät asiat ja koulutusvirheethän se myös muistaa piitkään. Arjessa ongelmat ovat myös aivan erilaiset - Taran kanssa kamppaillaan erilaisten arkuuksien kanssa (sisältäen ihmisten ja koirien lisäksi myös alustat ja kovat äänet) varsinkin kun Taran motto on ollut "hyökkäys on paras puolustus", ihmisten suhteen on ollut kuitenkin jo pitkään lähinnä ujo. Momon kanssa kamppaillaan edelleen vimmaisen jahtaamisen kanssa (ja se hallinta..).
Aivan erilaisia siis... Yhteistä kaikille omille on tietynasteinen puolustushalu, halu tehdä yhdessä ja keskittyminen kun tehdään hommia - joskin etenkin jälkimmäisen uskon olevan enemmän koulutuskysymys (poikkeuksiakin on toki nähty). Kaikki kolme myös tykkäävät omistajansa tavoin olla ruoka-aikaan kotosalla :D. Vietillisesti nuo poikkeavat toisistaan samoin pehmeydessä/kovuudessa, ohjaajapehmeydessä, koulutettavuudessa ja noh, oikeastaan kaiken muun osalta :D. Toki se, että nautin koirieni kanssa puuhastelusta on pysynyt vuodesta toiseen samana - kun omistaan luonnollisesti tykkää kuin hullu puurosta, niin aina sitä on arvostanut käsillä olevan tyypin hyviä puolia ja yrittänyt luovia niiden puutteiden kanssa.
Sanoisinkin, että briardista vähän heikommillakin ominaisuuksilla on vaikka mihin, ainakin jos itse uskoo siihen. Yleisesti ottaen briardi on mielestäni ihanan monipuolinen koira ja etenkään kansallisella puolella se ei häviä muille roduille karvan mittaa ja sen pystyy kouluttamaan ihan samoin metodein kuin minkä tahansa muunkin koiran. Eikä se onneksi yleensä hypi välittömästi seinille jos välillä ei jaksa olla niin aktiivinen.
Mutta kuinka suurella todennäköisyydellä sellainen omasta mielestä "kiva" osuu juuri omaan käteen? Kuinka monessa paikassa ollaan keskitytty nimenomaan luonne/käyttöominaisuuksien vaalimiseen "helppouden", korvien asennon tai karvan värin sijaan ja vielä niin laajamittaisesti, että olisi jonkinlaista hujumenttia että jostain yhdistelmästä koiran ottaessaan saa tietyntyyppistä luonnetta (niissä rajoissa kun tämä ikinä on mahdollista)? Kyllä briardilta pitäisi pystyä oletusarvoisesti odottamaan ainakin tiettyjä vietillisiä ominaisuuksia/tasoa, riittävää määrää rohkeutta/toimintakykyä, koulutettavuutta, hermoja, toimivaa rakennetta (itselle tämä karsii liian isot ja "raskasluustoiset" pois, turkista en edes aloita), ketteryyttä, ahneutta ja sopivassa määrin ohjaajapehmeyttä mutta ehdottomasti vähemmän muuta pehmeyttä. Luonnollisesti hyvää otettakin toki toivoisin, mutta en tiedä uskaltaisinko sitä ihan oletusarvoisesti odottaa :P.
Rotumääritelmästäkään ei ole hirveästi apua, se lausuu luonteesta vain, että briardin tulee olla
"tasapainoinen, varma ja peloton, ei vihainen eikä arka"
Erinomainen perusta koiralle kuin koiralle, mutta puhutaanko missään syvällisemmin käyttöominaisuuksista? JTO:sta löytyy jo paljon kattavammin luonneasiaa (plus koe- ja luonnetesti/kuvaustilastoja). Kuten että briardin tulee olla:
"temperamenttinen, reipas, peräänantamaton, valpas, avoin, vallaton mutta harkitseva, tarkkaavainen, suojelunhaluinen, vastaanottavainen, helppo ohjailla, iloinen, rauhallinen rauhallisissa olosuhteissa, tasapainoinen ja vakaa. Koira voi olla myös asianmukaisen varautunut vieraita kohtaan, edellyttäen, että koira vapautuu todetessaan tilanteen neutraaliksi"
ja
"tarkastellessa rodun vuosisatoja vanhaa historiaa ja käyttötarkoitusta on sen täytynyt kysyä koiralta vahvaa ja sinnikästä työmoraalia, puolustushalua lampaiden vartioinnissa, taistelutahtoa sekä rohkeutta kuin myös vahvan ja terveen fyysisen rakenteen"
Kiinnostavaa olisi myös tietää mitä etenkin vanhat harrastajat ajattelevat briardin luonneominaisuuksista - Nooran mietteisiin ainakin voin yhtyä (tämä ei sitten tarkoita, että pitäisin Nooraa vanhana :P ).
Vastauksena otsikon kysymykseen - ei mitään hajua. Mielipiteitä on monia, omat ja nähdyt ovat sitä tätä ja tuota, rotumääritelmä ei kerro paljoa eikä JTO tarpeeksi. Tietty yleisempi käsitys briardin luonteesta kaikesta edellä mainitusta (virallisesta) kuitenkin muodostuu eli ainakin sen pitäisi olla varma, rohkea, temperamenttinen, iloinen, puolustushaluinen, ohjattava, rauhallinen kun mitään ei tapahdu ja vahvan työmoraalin omaava? Vietit ja niiden taso jäävät sitten kai jokaisen oman harkinnan varaan?
Aiemmin olen mennyt "laji koiran mukaan" periaatteella ja sillä mennään varmasti jatkossakin. Pätkiksen myötä olen vain hurahtanut ihan eri tavalla agiin ja suojeluun ja sen myötä hairahtunut miettimään malia (ja muutamaa muuta rotua), mutta briardissa on vaan se jokin, joka tuntuu kaikista muista roduista puuttuvan. Oli se sitten ranskalaista charmia, persoonallisuutta, inhimillisyyttä, pilkettä silmäkulmassa tai jotain muuta mystistä, niin en ole yhtään varma että haluaisin vaihtaa sitä pelkkään toiveeseen paremmista mahdollisuuksista löytää toimiva harrastuskoira tiettyihin lajeihin.
Karvan voisin kyllä vaihtaa hetkeäkään epäröimättä (jos ei tarvitsisi tinkiä "rakkikoiran" ulkonäöstä ja karvaamattomuudesta) :P
