Pieni ripaus positiivisuutta - noustiin kolmosiin!!
Näin sitä ollaan vuoden 2014 puolella mutta toiveiden vastaisesti tänäkin vuonna on jo ehtinyt tulla vastaan niitä ikäviä juttuja.
Taran kanssa jouduttiin lopulta menemään lääkäriin ennen vuodenvaihdetta. Silmän alla oleva talipatti näytti aika ikävältä eikä takapää tahtonut mennä yhtään parempaan suuntaan. Sinällään iloinen ja hyväntuulinen mummeli, mutta etenkin ulkoillessa ei voinut olla huomaamatta ettei kaikki ole ok.
Takapäässä todettiin asentotuntovirhe ja se huonompi lonkka oli ihan selkeästi kipeä. Saatiin kuuri Cartrofen -piikkejä ja tuplattiin kipulääkkeet. Jo ensimmäisen piikin jälkeen Taran olemus on muuttunut niiin paljon parempaan suuntaan (tosin Klaukkala kävelyitä vihaa edelleen...) - toivottavasti uusien pistosten myötä jatketaan samaan malliin. Fyssariaika olisi lisäksi tarkoitus varata (laseri kuulemma voisi auttaa myös).
Tara aamulenkillä ennen lääkäriä (ajankohdan takia liina perässä - se vielä puuttuisi, että mummeli olisi kadonnut pelästyttyään raketteja...)
Vaikka olo olikin parempi niin kärsiä Tara joutui pian uudelleen. Edessä oli vuoden kamalin päivä, uuden vuoden aatto. Ja kun edelliset neljä vuotta on mennyt todella rauhallisissa merkeissä (kaksi Kiljavalla, yksi Rymättylässä ja yksi siskolla jonne ei kuulunut pihaustakaan) niin tämä vuosi oli sitten ihan hirveä. Tässä meidän kodissa ei näytä olevan hirveästi äänieristystä (jos joku juttelee ulkona makkarin ikkunan takana, kuulee keskustelun selvästi sisälle) ja naapurusto tykkäsi lennättää rakettinsa ja pomminsa siitä mistä oli helpointa - keskellä asutusta, osa aivan meidän talon vieressä. Ja kun luultiin jo selvinneemme vuodenvaihteesta, joku idiootti aloitti pommittamisen uudestaan heti neljän jälkeen meidän takapihalla. Ihanaa. Ja toki jokaikinen päivä ja ilta tuon jälkeen ollaan saatu nauttia paukkeesta.
Eikä tässä toki kaikki - Momon epäonni jatkui tämänkin vuoden puolelle. Oltiin edetty kaksi päivää tämän vuoden puolelle, kun huomasin Momon olevan tosi tosi vaisu ja sen liikkeiden hankalia/jäykkiä. Se ei myöskään pystynyt taivuttamaan niskaansa alas tai nukkumaan "pää tassujen välissä". Koska olen ihan ylihysteerinen Momon kanssa nykyään, käväistiin seuraavana päivänä lääkärissä. Mitään akuuttia ei löytynyt eikä Momo suostunut näyttämään kunnolla kipua, mitä nyt jäykistyi kun niskaa taivutettiin alaspäin. Hoidoksi mitäpä muuta kuin lepoa (jälleen) ja kipulääkekuuri. Panta vaihdettiin valjaisiin (Taralta samalla), ennakko-odotuksista poiketen valjaissa kulkeminen on ollut tosi helppoa (tosin mopoihin ei olla törmätty...). Ja Momollekin se fyssari.
Me ollaan jo ihan lepoilun ammattilaisia...
Jotain positiivista kuitenkin. Koska olen ollut lomalla joulunaluspäivistä lähtien on kaikki ollut paaaljon helpompaa. Ollaan lenkkeilty paljon metsässä, tytöille rauhallista nautiskelua ja Pätkikselle sitten yksistään enemmän revittelyä. Ollaan myös pystytty aloittamaan juoksuharrastus Pätkiksen kanssa uudelleen. Tekee muuten omallekin mielialalle kummia kun pääsee pitkästä aikaa oikeasti liikkumaan. Kauhulla odotan töihinpaluuta ja sumplimista pitkien työpäivien, sairasosaston ja energisen Pätkiksen välillä...
Juoksemisen lisäksi ollaan päästy Pätkiksen kanssa myös muutamaan kertaa tekemään jäljet metsään (6kk tauon jälkeen, hyi meitä...) ja pari kertaa jäljestettiin Luukin niityillä peltojäljet (tässäkin ehti tulla taukoa se päälle 3 kk). Otin itseäni niskasta kiinni ja päätin kokeilla mitä noiden yhtäaikainen treenaaminen saa aikaan ja oli aika huojentavaa huomata että ainakin näissä ekoissa kokeiluissa ei ilmennyt mitään ongelmaa. Selvästi koira pystyy erottamaan mitä ollaan tekemässä ja mielentilat pysyvät oikeanlaisina.
Metsässä mentiin reippaalla vauhdilla, tehtiin kivat janat ja meidän ekat piikit, joissa ei ennakko-odotuksista huolimatta ongelmia. Kaikki kepitkin nousivat riehakkaasta asenteesta huolimatta. Ja mikä mukavinta, pellolla (sopivasti rauhallisemman) mielentilan lisäksi myös ilmaisut olivat asianmukaiset. Pätkishän ilmaisee metsässä menemällä maahan ja ottamalla kepin suuhun. Ehdoton nounou pellolla (siis se suuhun ottaminen). Pellolla Pätkis ilmaisee menemällä maahan mutta voi edelleen silloin tällöin yrittää ottaa esineen suuhun. Nyt ei onneksi mitään ongelmaa tuon suhteen, joten voisi ehkä alkaa miettimään voisiko hieman toispuoleiselle asennolle tehdä jotain.
Peltojälki nro2 eli tämän aamuinen (jälki tehty pari tuntia täyden aamuruuan syömisen jälkeen, vanheni noin 20-25 minsaa, viereisellä pellolla oli noutajaporukan metsästystreenit (?) eli saatii häiriöksi viereisen vilkkaan tien lisäksi paljon huutelua ja pilliin puhaltamista, nameja satunnaisesti 5-40 askeleen välein, osa tumpattu tarkoituksella syvemmälle maahan, upouutta oli kakkossuoran pohja - heinän alla osittain lähes vesilätäkköä):
En ole ikinä tykännyt videoida itse jäljestystä, koska tuo karvainen perse ei vaan näytä ihan samalta kuin mitä todellisuus on (vaikka ne ongelmat kyllä tulevat esiin hyvin tuollakin). Ja olisi vain niiiin kiva nähdä homma sivusta, kuinka syvällä se nenä on (ja tähän liittyen kuvata jäljet niin lyhkäsellä nurtsilla tms kuin tuollaisella pitkähköllä heinällä, koska tuntuu että Pätkä imeytyy paremmin jälkeen lyhkäsemmällä alustalla) jne jne. Noh, kaikkea ei voi saada. Tänään päätin kuitenkin olla reipas ja kuvata homman alusta loppuun (miinus palkkaukset, harmillisesti en myöskään onnistunut kuvaamaan lähtöjä kunnolla vaikka yritinkin kovasti), jotta voisi sitten verrata jossain vaiheessa vuotta edistymistä. Sinällään aika perusjälki. Ennen taukoa oli parempi monilta osin (esim kulmissa ongelmat näkyy het), mutta ei tämä mikään katastrofijälkikään ollut. Kovasti tahtoisi petrata ihan kaikkea tuossa, joten ehkä video myös kannustaa treenaamaan huolimatta ankeista olosuhteista...
Agikisoissakin ollaan jo ehditty käymään tälle vuodelle. Tarkoitus oli kahlata kuumumis/kontaktiongelman vuoksi epiksiä ennen seuraavaan kisaan ilmoittautumista, mutta sitten bongasin JAU:n kisat, joissa oli pitkästä aikaa kolme rataa (meille on mitä parempi mitä useammalle radalle päästään) ja niiden joukossa myös hyppäri. Oli siis ihan pakko ilmoittaa "vielä tähän yhteen". Ja se kannatti! Kisat alkoivat kaikenlaisella säätämisellä, olin katsonut aloitusajan väärin ja tulin ilmoittautumaan samalla hetkellä kun rataan tutustuminen alkoi, ennen rataa Pätkis ehti hajottaa housuni (kiva viilettää radalla nyrkinkokoinen palkeenkieli reidessä) ja omat hermot meinasivat prakata radan lopussa (unohdin hetkeksi mihin pitikään mennä...) yms yms.
Tehtiin kuitenkin hyppärillä 0 (ajalla -7,15, etenemä 4,19) ja kun meidän luvat oli agiradoilta niin se tarkoitti sitä, että saatiin 3. sijoittumalla SERT ja meidät heivattiin kolmosiin. Jiiihaaa!
Ratakin löytyi tuolta: https://www.facebook.com/marjoheinoagilitycourses
Koska hyppäri oli ensimmäisenä niin pienen painostuksen jälkeen päätettiin kisata ylijääneet kaksi agirataa seuraavan päivän kisoissa eikä ottaa niitä lahjakorttina. Kolmosten korkkaaminen jännitti toki hirveästi, mutta selvittiin hengissä. Vaikka hyllytettiin molemmat radat, niin ne eivät silti tuntuneet yhtään niin ylivoimaisen vaikeilta kuin olin pelännyt.
Radat löytyvät tuolta: http://kooijari.blogspot.fi/.
Ekalla radalla hyllytettiin toiseen esteeseen, kun Pätkis varasti lähdössä (jota ei oikeastaan ikinä tee enkä toki osannut moiseen varautua) ja ampaisi putken väärään päähän. Sen jälkeen oli kuitenkin tosi kiva meininki ja kohtuu sujuvaa menoa pl viimeinen mutka ennen keppejä (meinasin jäädä jalkoihin). Tokalla säädettiin paaaljon enemmän - jopa Pätkis oli jotenkin hämillään eikä homma rullannut hirveen nätisti.
Molempiin kisoihin valmistauduin väsyttämällä Pätkistä ennen kisoja. Lauantaina otettiin aamusta Sporttikoirahallilla reipastahtiset kontaktisulkeiset ja ennen sunnuntain kisoja juostiin noin 6,5 km lenkki - mielentilan kannalta noista valmisteluista oli luultavasti ainakin vähäsen apua vs täynnä häiriintynyttä energiaa pursuavan koiran kanssa kisapaikalle ilmestyminen.
Nyt pidetään taas vähäsen taukoa ja käydään niissä epiksissä. Kolmosissa tuntuu myös menevän niin paljon enemmän aikaa, että pitää vähän miettiä käytännön järjestelyjä. Tytöt olivat eilen mukana ja vaikka pyrin ottamaan niitä ulos autosta mahdollisimman paljon niin siitä huolimatta Tara oli tosi jäykkä kun vihdoin päästiin kotiin.
Mitään tavoitteita en tänäkään vuonna meinaa asettaa agilityn tai minkään muunkaan suhteen. Yritetään nauttia yhteisestä ajasta ja tehdään mikä tuntuu hyvältä. Vuoden lopulla sitten katsotaan mitä saatiin aikaiseksi, jos mitään. Eniten toivon, että koko lauma on koossa vielä vuoden lopussa.
Ja loppukevennyksenä: mekin osallistuttiin lopulta fb:ssä pyörineeseen piparihaasteeseen (ja sen muunnoksiin). Koska kaapissa ei ollut pipareita, munia, makkaraa tai muita haasteessa yleensä käytettyjä ruoka-aineita (mun jääkaappi on aika usein melkoisen ankean näköinen : P ), niin yritettiin puolikkaalla Bastogne -keksillä ja luumutomaateilla. Hih :D.
Taran kanssa jouduttiin lopulta menemään lääkäriin ennen vuodenvaihdetta. Silmän alla oleva talipatti näytti aika ikävältä eikä takapää tahtonut mennä yhtään parempaan suuntaan. Sinällään iloinen ja hyväntuulinen mummeli, mutta etenkin ulkoillessa ei voinut olla huomaamatta ettei kaikki ole ok.
Takapäässä todettiin asentotuntovirhe ja se huonompi lonkka oli ihan selkeästi kipeä. Saatiin kuuri Cartrofen -piikkejä ja tuplattiin kipulääkkeet. Jo ensimmäisen piikin jälkeen Taran olemus on muuttunut niiin paljon parempaan suuntaan (tosin Klaukkala kävelyitä vihaa edelleen...) - toivottavasti uusien pistosten myötä jatketaan samaan malliin. Fyssariaika olisi lisäksi tarkoitus varata (laseri kuulemma voisi auttaa myös).
Tara aamulenkillä ennen lääkäriä (ajankohdan takia liina perässä - se vielä puuttuisi, että mummeli olisi kadonnut pelästyttyään raketteja...)
Vaikka olo olikin parempi niin kärsiä Tara joutui pian uudelleen. Edessä oli vuoden kamalin päivä, uuden vuoden aatto. Ja kun edelliset neljä vuotta on mennyt todella rauhallisissa merkeissä (kaksi Kiljavalla, yksi Rymättylässä ja yksi siskolla jonne ei kuulunut pihaustakaan) niin tämä vuosi oli sitten ihan hirveä. Tässä meidän kodissa ei näytä olevan hirveästi äänieristystä (jos joku juttelee ulkona makkarin ikkunan takana, kuulee keskustelun selvästi sisälle) ja naapurusto tykkäsi lennättää rakettinsa ja pomminsa siitä mistä oli helpointa - keskellä asutusta, osa aivan meidän talon vieressä. Ja kun luultiin jo selvinneemme vuodenvaihteesta, joku idiootti aloitti pommittamisen uudestaan heti neljän jälkeen meidän takapihalla. Ihanaa. Ja toki jokaikinen päivä ja ilta tuon jälkeen ollaan saatu nauttia paukkeesta.
Aamu ja osa rakettiroskasta (vihreältä näyttävä valo kumpareen takana on meidän), kumpare oli täynnä tuota laatikkomallista rakettiroskaa...
Eikä tässä toki kaikki - Momon epäonni jatkui tämänkin vuoden puolelle. Oltiin edetty kaksi päivää tämän vuoden puolelle, kun huomasin Momon olevan tosi tosi vaisu ja sen liikkeiden hankalia/jäykkiä. Se ei myöskään pystynyt taivuttamaan niskaansa alas tai nukkumaan "pää tassujen välissä". Koska olen ihan ylihysteerinen Momon kanssa nykyään, käväistiin seuraavana päivänä lääkärissä. Mitään akuuttia ei löytynyt eikä Momo suostunut näyttämään kunnolla kipua, mitä nyt jäykistyi kun niskaa taivutettiin alaspäin. Hoidoksi mitäpä muuta kuin lepoa (jälleen) ja kipulääkekuuri. Panta vaihdettiin valjaisiin (Taralta samalla), ennakko-odotuksista poiketen valjaissa kulkeminen on ollut tosi helppoa (tosin mopoihin ei olla törmätty...). Ja Momollekin se fyssari.
Me ollaan jo ihan lepoilun ammattilaisia...
Jotain positiivista kuitenkin. Koska olen ollut lomalla joulunaluspäivistä lähtien on kaikki ollut paaaljon helpompaa. Ollaan lenkkeilty paljon metsässä, tytöille rauhallista nautiskelua ja Pätkikselle sitten yksistään enemmän revittelyä. Ollaan myös pystytty aloittamaan juoksuharrastus Pätkiksen kanssa uudelleen. Tekee muuten omallekin mielialalle kummia kun pääsee pitkästä aikaa oikeasti liikkumaan. Kauhulla odotan töihinpaluuta ja sumplimista pitkien työpäivien, sairasosaston ja energisen Pätkiksen välillä...
Juoksemisen lisäksi ollaan päästy Pätkiksen kanssa myös muutamaan kertaa tekemään jäljet metsään (6kk tauon jälkeen, hyi meitä...) ja pari kertaa jäljestettiin Luukin niityillä peltojäljet (tässäkin ehti tulla taukoa se päälle 3 kk). Otin itseäni niskasta kiinni ja päätin kokeilla mitä noiden yhtäaikainen treenaaminen saa aikaan ja oli aika huojentavaa huomata että ainakin näissä ekoissa kokeiluissa ei ilmennyt mitään ongelmaa. Selvästi koira pystyy erottamaan mitä ollaan tekemässä ja mielentilat pysyvät oikeanlaisina.
Metsässä mentiin reippaalla vauhdilla, tehtiin kivat janat ja meidän ekat piikit, joissa ei ennakko-odotuksista huolimatta ongelmia. Kaikki kepitkin nousivat riehakkaasta asenteesta huolimatta. Ja mikä mukavinta, pellolla (sopivasti rauhallisemman) mielentilan lisäksi myös ilmaisut olivat asianmukaiset. Pätkishän ilmaisee metsässä menemällä maahan ja ottamalla kepin suuhun. Ehdoton nounou pellolla (siis se suuhun ottaminen). Pellolla Pätkis ilmaisee menemällä maahan mutta voi edelleen silloin tällöin yrittää ottaa esineen suuhun. Nyt ei onneksi mitään ongelmaa tuon suhteen, joten voisi ehkä alkaa miettimään voisiko hieman toispuoleiselle asennolle tehdä jotain.
Peltojälki nro2 eli tämän aamuinen (jälki tehty pari tuntia täyden aamuruuan syömisen jälkeen, vanheni noin 20-25 minsaa, viereisellä pellolla oli noutajaporukan metsästystreenit (?) eli saatii häiriöksi viereisen vilkkaan tien lisäksi paljon huutelua ja pilliin puhaltamista, nameja satunnaisesti 5-40 askeleen välein, osa tumpattu tarkoituksella syvemmälle maahan, upouutta oli kakkossuoran pohja - heinän alla osittain lähes vesilätäkköä):
En ole ikinä tykännyt videoida itse jäljestystä, koska tuo karvainen perse ei vaan näytä ihan samalta kuin mitä todellisuus on (vaikka ne ongelmat kyllä tulevat esiin hyvin tuollakin). Ja olisi vain niiiin kiva nähdä homma sivusta, kuinka syvällä se nenä on (ja tähän liittyen kuvata jäljet niin lyhkäsellä nurtsilla tms kuin tuollaisella pitkähköllä heinällä, koska tuntuu että Pätkä imeytyy paremmin jälkeen lyhkäsemmällä alustalla) jne jne. Noh, kaikkea ei voi saada. Tänään päätin kuitenkin olla reipas ja kuvata homman alusta loppuun (miinus palkkaukset, harmillisesti en myöskään onnistunut kuvaamaan lähtöjä kunnolla vaikka yritinkin kovasti), jotta voisi sitten verrata jossain vaiheessa vuotta edistymistä. Sinällään aika perusjälki. Ennen taukoa oli parempi monilta osin (esim kulmissa ongelmat näkyy het), mutta ei tämä mikään katastrofijälkikään ollut. Kovasti tahtoisi petrata ihan kaikkea tuossa, joten ehkä video myös kannustaa treenaamaan huolimatta ankeista olosuhteista...
Agikisoissakin ollaan jo ehditty käymään tälle vuodelle. Tarkoitus oli kahlata kuumumis/kontaktiongelman vuoksi epiksiä ennen seuraavaan kisaan ilmoittautumista, mutta sitten bongasin JAU:n kisat, joissa oli pitkästä aikaa kolme rataa (meille on mitä parempi mitä useammalle radalle päästään) ja niiden joukossa myös hyppäri. Oli siis ihan pakko ilmoittaa "vielä tähän yhteen". Ja se kannatti! Kisat alkoivat kaikenlaisella säätämisellä, olin katsonut aloitusajan väärin ja tulin ilmoittautumaan samalla hetkellä kun rataan tutustuminen alkoi, ennen rataa Pätkis ehti hajottaa housuni (kiva viilettää radalla nyrkinkokoinen palkeenkieli reidessä) ja omat hermot meinasivat prakata radan lopussa (unohdin hetkeksi mihin pitikään mennä...) yms yms.
Tehtiin kuitenkin hyppärillä 0 (ajalla -7,15, etenemä 4,19) ja kun meidän luvat oli agiradoilta niin se tarkoitti sitä, että saatiin 3. sijoittumalla SERT ja meidät heivattiin kolmosiin. Jiiihaaa!
Ratakin löytyi tuolta: https://www.facebook.com/marjoheinoagilitycourses
Koska hyppäri oli ensimmäisenä niin pienen painostuksen jälkeen päätettiin kisata ylijääneet kaksi agirataa seuraavan päivän kisoissa eikä ottaa niitä lahjakorttina. Kolmosten korkkaaminen jännitti toki hirveästi, mutta selvittiin hengissä. Vaikka hyllytettiin molemmat radat, niin ne eivät silti tuntuneet yhtään niin ylivoimaisen vaikeilta kuin olin pelännyt.
Radat löytyvät tuolta: http://kooijari.blogspot.fi/.
Ekalla radalla hyllytettiin toiseen esteeseen, kun Pätkis varasti lähdössä (jota ei oikeastaan ikinä tee enkä toki osannut moiseen varautua) ja ampaisi putken väärään päähän. Sen jälkeen oli kuitenkin tosi kiva meininki ja kohtuu sujuvaa menoa pl viimeinen mutka ennen keppejä (meinasin jäädä jalkoihin). Tokalla säädettiin paaaljon enemmän - jopa Pätkis oli jotenkin hämillään eikä homma rullannut hirveen nätisti.
Molempiin kisoihin valmistauduin väsyttämällä Pätkistä ennen kisoja. Lauantaina otettiin aamusta Sporttikoirahallilla reipastahtiset kontaktisulkeiset ja ennen sunnuntain kisoja juostiin noin 6,5 km lenkki - mielentilan kannalta noista valmisteluista oli luultavasti ainakin vähäsen apua vs täynnä häiriintynyttä energiaa pursuavan koiran kanssa kisapaikalle ilmestyminen.
Nyt pidetään taas vähäsen taukoa ja käydään niissä epiksissä. Kolmosissa tuntuu myös menevän niin paljon enemmän aikaa, että pitää vähän miettiä käytännön järjestelyjä. Tytöt olivat eilen mukana ja vaikka pyrin ottamaan niitä ulos autosta mahdollisimman paljon niin siitä huolimatta Tara oli tosi jäykkä kun vihdoin päästiin kotiin.
Mitään tavoitteita en tänäkään vuonna meinaa asettaa agilityn tai minkään muunkaan suhteen. Yritetään nauttia yhteisestä ajasta ja tehdään mikä tuntuu hyvältä. Vuoden lopulla sitten katsotaan mitä saatiin aikaiseksi, jos mitään. Eniten toivon, että koko lauma on koossa vielä vuoden lopussa.
Ja loppukevennyksenä: mekin osallistuttiin lopulta fb:ssä pyörineeseen piparihaasteeseen (ja sen muunnoksiin). Koska kaapissa ei ollut pipareita, munia, makkaraa tai muita haasteessa yleensä käytettyjä ruoka-aineita (mun jääkaappi on aika usein melkoisen ankean näköinen : P ), niin yritettiin puolikkaalla Bastogne -keksillä ja luumutomaateilla. Hih :D.
