tiistai 24. joulukuuta 2013

Kohti uutta

...ja toivottavasti parempaa vuotta.

Tämä vuosi 2013 ja etenkin syksy kun on ollut aika raskas. On ollut kaikenlaista koiramaailman ulkopuolista stressiä, autoa on pitänyt jatkuvasti korjailla, paljon menetyksiä (niin neli- kuin kaksijalkaisia) eikä tuo kolmikkokaan ole päästänyt helpolla.





Loppukesästä alkoivat Pätkiksen epämääräiset krempat joita ollaan ihmetelty niin fyssarilla kuin lääkärissä. Outojen kremppojen lisäksi Pätkiksen räjähtänyt talipatti ei ole meinannut parantua sitten mitenkään ja jossain vaiheessa syksyä se alkoi myös haisemaan ihan jäätävän pahalta. Nyt pitäisi olla asiat kunnossa, mutta kyllä tuon liikkeitä tulee tuijoteltua entistä tarkemmin.



Tara taas tuntui alkavan kesän edetessä vanhenemaan silmissä. Tarankin kanssa ollaan käyty lääkärissä useampaan kertaa, mutta mitään ei mummelista löydy. Joskus tuleekin mieleen onko kyse vain oman (hysteerisen) pään tuottamasta fiiliksestä. Ja siitä, että Tara tuntuu inhoavan Klaukkalassa lenkkeilyä ihan yhtä paljon kuin minäkin - paljon likaisia, ruuhkaisia ja meluisia asfalttireittejä, paljon huonosti käyttäytyviä koiria, jotka aiheuttavat sen, että kuljen lenkit pinna lievästi sanottuna kireällä, mikä taas ahdistaa Taraa entisestään. Nyt on vielä (lumen puutteessa) hirveän pimeää niin aamuisin kuin töistä päästyäni, ettei sille pienellekään vapaana kirmaamispellolle ole ollut juuri mahdollisuuksia päästä. Siellä (ja Rymättylässä) Tara on selvästi onnellinen ja nauttii omaan tahtiin liikkumisesta.

Paitsi eilen murtui pieni pala sydämestä juuri peltolenkillä.. Tara livisti kuraojaan, josta ei päässytkään omin voimin ylös, mikä nyt oli aika arvattavaa - mutainen ja syvä oja yhdistettynä heikentyneeseen takapäähän. Mutta mikä särki sydämen oli se, että nostettuani Taran takaisin kuivalle maalle, sen takapää ei kantanut. Itku kurkussa istuin Taran vierellä miettien oliko meidän yhteinen matka nyt tässä, harmaalla, sateisella pellolla. Onneksi selvittiin säikähdyksellä, muutaman minuutin huilimisen jälkeen Taran nousi jaloilleen ja käveltiin häntä heiluen takaisin kotiin. Mutta joulumieltä ei hirveästi nyt ole, pelko menetyksestä tuli liian lähelle...



Ja sitten Momo, meidän rautarouva, joka kestää kaiken ja josta ei yleensä ikinä tarvitse olla huolissaan. Huoli Momosta alkoi jo keväällä, kun sydämessä todettiin poikkeavuuksia ja selässä spondaria. Näiden kanssa ollaan porskutettu menemään ongelmitta, mutta syksy toi tullessaan isompia huolia. Lokakuun lopussa oltiin Pipsan ja Nooran kanssa minireissulla Itävallassa katsastamassa rankisten MM-kisat. Mukava reissu, josta palasin kotiin vanhempieni oikein tyytyväisinä pitämän kolmikon luo.

Paluuta seuraavana aamuna Momo ei  kuitenkaan singahdellut Pätkiksen rinnalla aamutanssia kuten tavallisesti - Momo tahtoi vain seistä ja tuijottaa eteensä. Tai maata ja tuijottaa eteensä. Eikä se oikein reagoinut puheeseen. Mutkien kautta päädyttiin Aistiin päivystykseen, jossa Momo lopulta leikattiin kiertyneen pernan vuoksi. Ei voi sanoin kuvata kuinka kauheaa oli ensin jättää Momo ihan yksin sinne ja sitten odottaa puhelinsoittoa - onko Momo selvinnyt vai ei. Mutta Momo selvisi ja parin päivän päästä leikkauksesta olisi jo kovi mielellään jahdannut mopoja <  3. Koska olen hysteerinen, otettiin toipuminen varman päälle. Mikä tarkoitti sitä, että koko kolmikko (ensimmäiset päivät tein etätöitä vahtien Momoa 24/7 ja kun oli pakko palata toimistolle, en enää työpäivän ja järjettömien työmatkojen jälkeen halunnut jättää etenkään toipilasta yksin kotiin) joutui kulkemaan lyhyitä remmilenkkejä useamman viikon. Ja kun vihdoin alettiin palaamaan normaalimpaan arkeen ja pidempien lenkkien pariin, loukkasi Momo itsensä uudelleen.



Oltiin itsenäisyyspäivän jälkeen muutama päivä Rymättylässä nauttimassa omasta rauhasta.  Mikä tuli kyllä niin tarpeeseen - kaikki nauttivat olostaan ja ihanuuden kruunasi Niinan&Aapon vierailu



Ja erityisesti Momon&Aapon yhteisulkoilu < 3 . Joskin Momo oli oudon vaisu/kärttynen, mikä selittynee myöhemmillä tapahtumilla eikä Aapoa näyttänyt haittaavan äipän mielialat ollenkaan, ihanan herrasmiesmäisen varjon Momo sai seurakseen < 3 . Kuvanlaatu on karsea, kun ei tuo kamera enää hyvälläkään säällä ota kuvia, saatika sitten harmaassa räntäsateessa...




Tuolla reissulla Momo onnistui kuitenkin saamaan syvän haavan jalkaansa, joka kenenkään huomaamatta pääsi tulehtumaan niin, että kolme päivää reissun jälkeen huomasin Momon jalan turvonneen ranteesta kyynärpäähän lähes kaksinkertaiseksi. Ennen lääkärille pääsemistä jalka alkoi vielä tihkua verta, joten kun haava ei ollut tuossa vaiheessa silmin havaittavissa, pyöri mielessä aikamoinen kavalkadi ikäviä syitä miksi jalka näytti siltä kuin näytti. Diagnoosin saaminen oli siis melkoisen onnellinen hetki : D . Mutta oli syy mikä tahansa, niin jälleen oltiin saikulla ja koko kolmikko lompsi lyhyttä lenkkiä. Ja ai että olen kironnut tätä rapaa ja vesisadetta!

Kaiken tämän keskellä oma jaksaminen kaiken koiraharrastamisen sivuilmiöiden kanssa on ollut hyyyvin ohut. Ja ajatuksen kanssa treenaaminen on ollut ehkä kaukaisin ajatus mikä päässä on liikahtanut. Jo ihan siksi, ettei toipilaan pitäminen autossa sellaisia aikoja kuin iso osa treeneistä edellyttäisi ole ollut mahdollista (eikä työpäivän jälkeen kotiinkaan ole voinut tietty jättää) ja Tarankaan kroppa ei enää tykkää pitkistä autossa kökkimisajoista. Mutta muutenkin.

Puruissa ei oikeastaan käyty vastahakoisen koekokeilun jälkeen (tämän jälkiseuraamuksista voisi kirjoittaa ihan oman tarinansa, mutta enpä taida : P ) ja näistä keleistä huolimatta myös jäljestäminen jäi kokeeseen. Tosin tässä syynä on isosti myös tuo pimeys - ei näe aamulla eikä näe illalla. Toisin kuin "pellolle", metsään mahtuisi viikonloppuna valoisaan aikaan, mutta en ole oikein osannut palata peltotreenien jälkeen sinne. Heinäkuussa, JK2 jälkeenhän aloitettiin treenaamaan peltoa ja koska Pätkiksen metsäjälki"tilat" eivät olleet ihan sitä mitä pellolla tarttis olla, niin katsoin parhaimmaksi jättää metsätreenit kokonaan.

Mutta takaisin niihin puruihin ja siihen kokeeseen. Purujen osaltahan Pätkän treenit eivät olleet menneet moneen kuukauteen siihen suuntaan mihin olisin itse halunnut niiden menevän ja itse olisin kokeillut onnea vasta ongelmien korjaamisen jälkeen. Mutta sinne jouduttiin ja tulos oli melko odotettu A90-B91-C68.

Jälkikin toki jännitti melkoisesti - treenimahdollisuudet kun olivat mitä olivat. Olin pari viimeistä viikkoa ennen koetta tehnyt kovin sinnikkäästi jälkiä niin Luukin nurtseille kuin lenkkireitin varrella olevalle niitylle. Luojan kiitos päästiin noiden lisäksi muutaman kerran ihanan treenikaverin pelloille tekemään jälkiä ja saamaan kullanarvoisia vinkkejä. Yhtään edes lähes tyhjää jälkeä ei ehditty tehdä (mitä tyhjempi jälki, sen helpommin Pätkis meni "metsäjälkimoodiin") ja koeaamun olosuhteet olivat pelottavat - hirmuinen tuuli aakeella laakeella pellolla ja toki meidän kohta pellossa oli osittain kovaa ja kuivahkoa maata, jossa oli siellä täällä isoja tupsuja. Minkä lisäksi tuomari nuhteli taviskumppareiden käyttämisestä - niillä kun ei kuulemma tuollaista maata rikota.

Mutta Pätkää ei haitannut mikään edellä mainittu. Jäljesti vietikkäästi, intensiivisesti, syvällä nenällä ja ilmaisi molemmat kepit (joskin viimeisen nappasi pikaisesti suuhun - nousi tyhjästä jäljestä jäljen edetessä vähän liikaa ja meni ainakin vähän sitten metsäjälkimoodiin) ja tokassa kulmassa haparoi pienen hetken. Kerrankin jopa minä olin kovin ylpeä Pätkän jälkityöskentelystä < 3. Tottis oli Pätkän kivaa peruskauraa, vaikka oltiinkin toteltu vain muutaman kerran sitten kesäkuisen jälkikokeen ja heinäkuun tokomestiksen. Kauneusvirheenä meinasi tukehtua tasamaanoudossa multaan (heitin kapulan suoraan multakekoon) - > tiputti kapulan mutta nosti heti kun oli saanut kaottua mudan pois kurkusta. Siitä puutteellinen. Eteenmenossa tarvitsi maahanmenoon toisen käskyn. Ja sitten ne purut, ihan karseaa. Siis pysyihän tyyppi hiassa ja suoritti sinnikkääseen tapaansa koko osion loppuun asti, mutta pihalla se oli kuin lumiukko. Mitä omat, osittain ihan kardinaaliset, mokat (kuten etten tajunnut mennä paon jälkeisen vartioinnin jälkeen koiran luo vaan jätin sen sinne siihen asti kunnes ei enää vartioinut : P ) eivät ainakaan auttaneet yhtään... Jokatapauksessa uutta matoa en suostunut enää syksyn aikana laittamaan koukkuun ja treenitauon jälkeen katsotaan hommaa uudestaan.



 Oikeastaan ainoa treenaaminen mitä ollaan tehty, on agility. Treenit kestää vain hetken ja väliajoilla voi ulkoilla lauman kanssa eli autossa kökkimistä ei juuri tule. Kisoissakin ollaan Pätkiksen kanssa käyty pitkän kisatauon jälkeen. Mainittavaa tulosta ei ole syntynyt, tyyppi käy aivan liian kierroksilla kisoissa enkä vaan saa sitä pysähtymään kontakteille mikä sitten taas usein johtaa hyllyyn tai ainakin virheisiin. Ainoa vaihtoehto taitaa olla epikset, koska treeneissä (etenkin vapaatreeneissä, missä noita ollaan hinkutettu taas urakalla) ongelma ei tule esiin.

Summa summarum, pinna on ollut "hieman" kireällä koko syksyn. Tällaisina aikoina on ihan hyvä olla yksineläjä, voisin olla kireän pinnani kanssa melkoisen hulvatonta seuraa (toisaalta jos ei eläisi yksin,  osa porukasta pääsisi kunnon lenkeille ja itse pääsisi purkamaan stressiä lenkeillä yms) : P . Oloa ei ainakaan paranna jatkuvasti nalkuttava omatunto siitä, että vaikka lenkille päästäänkin, ne ovat isolta osin jotain muuta kuin vapaana kirmaamista. Oikotietä tulee selattua harva se päivä, mutta mitään tarpeeksi kivaa ei ole tullut vastaan. Ja ehkä ihan hyvä, koska en oikein edes tiedä mitä haluan - erakkoelämää jossain korvessa takuuvarmasti omassa rauhassa tai vähemmän omaa rauhaa sivistyksen parissa hyvien ulkoilureittien vieressä. Klaukkala ei tarjoa kumpaakaan, joten jossain vaiheessa muutto on edessä, mutta ehkä tällä kertaa yritän tehdä päätöksen hieman harkitummin kuin edellisten muuttojen yhteydessä : P .

Mutta kaiken synkistelyn kevennykseksi Pätkiksen ja minun keppi/putki hauskanpitoa (vol2) joulun kunniaksi: