Ei enää mikään pikkupoika :(
Kellojen siirtäminen kesäaikaan tuntuu aiheuttavan ylimääräistä tuskaa kello viiden aamuherätyksiin. Ei niin kovin tarmokasta olotilaa pahentaa entisestään se, että osa talouden kelloista näyttää olevan tuohon aikaan vasta neljä... Mutta niinkuin kaikessa muussakin, tässäkin on hyvät puolensa - eipä ole aamuisin näkynyt niitä hiihtäjiä kuuden aikaan, kuten vielä viime viikolla. Ne aikaisimmatkin näyttävät tulevan tunnin myöhempään. Tämä ilo kestää varmaan tasan siihen asti kunnes kuudelta on jälleen valoisaa. Mutta siihen asti nautitaan rauhastamme < 3.
Tänään nautiskeltiin siis pitkään ja hartaasti tutuista pelloista ja Minnan&Hemmon kanssa löydetyistä uusista. Aivan ihana lenkki, jonka loppu oli sitten ihan katastrofi. Bongasin pusikossa rusakon (erottui hirveän hyvin valkoiselta hangelta) ja normaaliin tapaan otin koirat lähistölle ennenkuin ne huomaavat sen ja odottelin pupun katoamista. Nyt ei vaan ollut ihan onni myötäinen. Pupu paineli meidän selän takaa toiselle puolelle, jossa sitä odotti kaveri, jonka kanssa se jäi kököttämään ihan rauhassa.
Kun Momon nenä alkoi käymään sen verran innokkaasta aloin laittamaan tyyppiä hihnaan, kunnes... Pätkis lähti kohti pupuja, käskyistä piittaamatta! Koska olin ottanut tiukan otteen Momon parrasta, lähti pikkumies ihan yksin. Ikinä se ei ole moista tehnyt, ja jos onkin lähtenyt jonkun perään, on kääntynyt käskystä takaisin. Ja yleensä jos se ylipäänsä on lähtenyt, on syypää ollut Momo.
Tilanne oli kaikessa yllättävyydessään hieman koominenkin - toinen pupuista nimittäin nousi kahdelle jalalle ihan kuin odottamaan Pätkistä (näytti ihan kuin olisi ollut sellaisessa nyrkkeilyasennossa...) ja lähti liikkeelle vasta kun Pätkis oli todella lähellä. Kiinnitti selvästi Pätkän huomion itseensä kaverin sijaan :(. Ja sinne ne sitten menivät peräkanaa, Pätkis ja pupu, kolmen pellon poikki ja metsään. Ei kuunnellut Pätkis mitään käskyjä, tokko edes hidasti. Minä olin tietysti ihan hysteerinen jo siinä vaiheessa, kun pikkumieheen oli vielä näköyhteys ja kun tyyppi hävisi metsään suurinpiirten hyperventiloin.
Olin niin varma, että sinne se katoaa eikä osaa enää takaisin. Momon takia yksi pahimmista peloista on juuri koiran katoaminen jonkun ötön perään ja siksi vältellään metsiä ja niiden reunuksiakin, pelloilla pystyn kontrolloimaan tilanteita paljon paremmin. Erityisesti olen aina pelännyt, että Momo vie Pätkiksen mukanaan jahtiin, jossa Pätkis sitten eksyisi äidistään ja paniikissa ei osaisi enää yksin takaisin. Pidin siis kokoajan ihan hirvittävän kovaa meteliä, että varmasti kuulee mihin suuntaan pitää tulla :P. Ja luojan kiitos metsän rajassa alkoi näkymään liikettä ja jossain vaiheessa Pätkis putkahtikin takaisin pellolle. Ei sillä mikään hätä ollut, tutkaili vielä toiveikkaana muutamaan otteeseen selkänsä taa, josko se pupu vaikka vielä ilmaantuisi.
Ei siis ole Pätkis tässäkään suhteessa sellainen pieni riepu kuin minun mielikuvissa - ei joutunut yksin metsässä paniikkiin tai eksynyt joukosta ilman kaveria johdattamassa takaisin. Mutta eipä tuo hirveästi lohduta, luottohan tässä nyt meni Pätkikseenkin. Etenkin kun se on osoittanut viime aikoina enenevässä määrin äitinsä kaltaista kiinnostusta hiihtäjiin. Hallittavissa se on, mutta kovin mieluusti tykkäisi lähteä niiden nopeimpien perään. Mälsää.
Lohdutukseksi saatiin nauttia aivan älyttömän hienosta valoilmiöstä. Juuri kun oltiin lähdössä kotiinpäin selän takaa pullahti esiin valtava keltaisen punainen pallero, joka tuntui valaisevan jättimäisen valonheittimen tavoin. Puhelin ei tätä tietenkään kyennyt vastavaloon ikuistamaan, mutta muistoksi nyt kuitenkin.
Edit: täytyy hieman ottaa takaisin... Kyllähän Pätkis on juossut kaikenlaisten juttujen perässä pikku nassikasta asti - lehdet, linnut, you name it...ihan koko pellon mittoja ja ihan yksin ja Momonkin kanssa on päässyt pariin otteeseen pupujahtiin kuuntelematta kieltoja. Mutta noin yleisesti se on kuitenkin ollut aina jotenkin tosi hyvin kuulolla/hallinnassa (ainakin äitiinsä verrattuna siis..) ja tuo täydellinen apinanraivojahti tuli kaikesta huolimatta jotenkin puuntakaa pyytämättä ja yllättäen :D. Ehkä mun pahin pelko onkin, että käsissä on yhden sijaan kaksi koiraa, joiden vuoksi joutuu vahtimaan ympäristön nopeasti liikkuvia elementtäjä silmä kovana, kun tyypit eivät ole riittävästi hallinnassa. Ei ole kovin rentoa lenkkeilyä näissä oloissa ja näillä hermoilla varustettuna.
Tänään nautiskeltiin siis pitkään ja hartaasti tutuista pelloista ja Minnan&Hemmon kanssa löydetyistä uusista. Aivan ihana lenkki, jonka loppu oli sitten ihan katastrofi. Bongasin pusikossa rusakon (erottui hirveän hyvin valkoiselta hangelta) ja normaaliin tapaan otin koirat lähistölle ennenkuin ne huomaavat sen ja odottelin pupun katoamista. Nyt ei vaan ollut ihan onni myötäinen. Pupu paineli meidän selän takaa toiselle puolelle, jossa sitä odotti kaveri, jonka kanssa se jäi kököttämään ihan rauhassa.
Kun Momon nenä alkoi käymään sen verran innokkaasta aloin laittamaan tyyppiä hihnaan, kunnes... Pätkis lähti kohti pupuja, käskyistä piittaamatta! Koska olin ottanut tiukan otteen Momon parrasta, lähti pikkumies ihan yksin. Ikinä se ei ole moista tehnyt, ja jos onkin lähtenyt jonkun perään, on kääntynyt käskystä takaisin. Ja yleensä jos se ylipäänsä on lähtenyt, on syypää ollut Momo.
Tilanne oli kaikessa yllättävyydessään hieman koominenkin - toinen pupuista nimittäin nousi kahdelle jalalle ihan kuin odottamaan Pätkistä (näytti ihan kuin olisi ollut sellaisessa nyrkkeilyasennossa...) ja lähti liikkeelle vasta kun Pätkis oli todella lähellä. Kiinnitti selvästi Pätkän huomion itseensä kaverin sijaan :(. Ja sinne ne sitten menivät peräkanaa, Pätkis ja pupu, kolmen pellon poikki ja metsään. Ei kuunnellut Pätkis mitään käskyjä, tokko edes hidasti. Minä olin tietysti ihan hysteerinen jo siinä vaiheessa, kun pikkumieheen oli vielä näköyhteys ja kun tyyppi hävisi metsään suurinpiirten hyperventiloin.
Olin niin varma, että sinne se katoaa eikä osaa enää takaisin. Momon takia yksi pahimmista peloista on juuri koiran katoaminen jonkun ötön perään ja siksi vältellään metsiä ja niiden reunuksiakin, pelloilla pystyn kontrolloimaan tilanteita paljon paremmin. Erityisesti olen aina pelännyt, että Momo vie Pätkiksen mukanaan jahtiin, jossa Pätkis sitten eksyisi äidistään ja paniikissa ei osaisi enää yksin takaisin. Pidin siis kokoajan ihan hirvittävän kovaa meteliä, että varmasti kuulee mihin suuntaan pitää tulla :P. Ja luojan kiitos metsän rajassa alkoi näkymään liikettä ja jossain vaiheessa Pätkis putkahtikin takaisin pellolle. Ei sillä mikään hätä ollut, tutkaili vielä toiveikkaana muutamaan otteeseen selkänsä taa, josko se pupu vaikka vielä ilmaantuisi.
Ei siis ole Pätkis tässäkään suhteessa sellainen pieni riepu kuin minun mielikuvissa - ei joutunut yksin metsässä paniikkiin tai eksynyt joukosta ilman kaveria johdattamassa takaisin. Mutta eipä tuo hirveästi lohduta, luottohan tässä nyt meni Pätkikseenkin. Etenkin kun se on osoittanut viime aikoina enenevässä määrin äitinsä kaltaista kiinnostusta hiihtäjiin. Hallittavissa se on, mutta kovin mieluusti tykkäisi lähteä niiden nopeimpien perään. Mälsää.
Lohdutukseksi saatiin nauttia aivan älyttömän hienosta valoilmiöstä. Juuri kun oltiin lähdössä kotiinpäin selän takaa pullahti esiin valtava keltaisen punainen pallero, joka tuntui valaisevan jättimäisen valonheittimen tavoin. Puhelin ei tätä tietenkään kyennyt vastavaloon ikuistamaan, mutta muistoksi nyt kuitenkin.
Edit: täytyy hieman ottaa takaisin... Kyllähän Pätkis on juossut kaikenlaisten juttujen perässä pikku nassikasta asti - lehdet, linnut, you name it...ihan koko pellon mittoja ja ihan yksin ja Momonkin kanssa on päässyt pariin otteeseen pupujahtiin kuuntelematta kieltoja. Mutta noin yleisesti se on kuitenkin ollut aina jotenkin tosi hyvin kuulolla/hallinnassa (ainakin äitiinsä verrattuna siis..) ja tuo täydellinen apinanraivojahti tuli kaikesta huolimatta jotenkin puuntakaa pyytämättä ja yllättäen :D. Ehkä mun pahin pelko onkin, että käsissä on yhden sijaan kaksi koiraa, joiden vuoksi joutuu vahtimaan ympäristön nopeasti liikkuvia elementtäjä silmä kovana, kun tyypit eivät ole riittävästi hallinnassa. Ei ole kovin rentoa lenkkeilyä näissä oloissa ja näillä hermoilla varustettuna.
