sunnuntai 5. elokuuta 2012

Lomalla tapahtunutta vol 2

Ja niin se loma on sitten ohi, vaikka ihan juurihan se vasta alkoi ja vaikka kuinka voisi vielä edes hetken rytväillä... Mutta ei auta, huomenna on palattava takaisin sorvin ääreen ja alettava miettimään miten tuon Momon ärsyttävän länkyttämisen saisi kuriin (haukkuu nykyään lähes jokaisen pidemmän yksinolonsa aikana sitruunapantansa tyhjäksi - kerran sitä vakoilin naapurin puolelta ja ihan kylmän rauhallisesti tyyppi siirtyi olkkarin ikkunan eteen istumaan, istui siinä hetken ja aloitti naama peruslukemilla tasaisen rytmikkään väyh-väyh-väyh konsertin, eikä ilme värähtänyt kertaakaan tai haukku muuttunut kun sitruunasuihku osui nassulle, argh...)



Loman kakkosvaiheen oli tarkoitus sisältää pääosin mökkielämää, mutta päästiin lopulta lähtemään Rymättylään myöhemmin kuin oli tarkoitus (ja lähdettiin poiskin aiemmin kuin piti). Vastavuoroisesti ehditiin kuitenkin pyörähtää Imphan tauolta palanneissa agitreeneissä ja vähän jäljestääkin. AgilityAkatemian kurssin viimeiselle agikerrallekin piti mennä, mutta sattui pieni haaveri (Pätkä puri sen verta ikävästi kieleensä, että eläinlääkäri oletti tikkien olevan tarpeen ja poika rauhoitettiin...) ja ne treenit jäivät välistä. Oli kyllä melkoisen outo juttu. Pätkähän on purrut pari kertaa aiemminkin kieleensä pallon kanssa puljatessaan ja verta on tullut hirveitä määriä, mutta tämä oli jotain ihan omaa luokkaansa niin määrän kuin keston osalta. Kuulemma sattui vain ikävästi suonen kohdalle, mutta hyi että oli ikävä kokemus tällaiselle, joka ei nyt ihan hirveästi nauti veren pulppuamisesta...

Rymättylässä lähinnä uitiin ja lusmuttiin, pari jälkeä sentäs tehtiin Pätkän&Momon kanssa. Yhdelle jäljelle saatiin seuraakin, kun Cessi tuli mukaan ihmettelemään menoa - kyllä noista siskontytöistä vielä koiratyttöjä kasvaa :).

Muutaman päivän maalaiselon jälkeen tytöt jäivät mökille Pätkän ja minun suunnatessa kohti Loviisaa ja maalimiesleiriä. Hiukka jänskätti etukäteen ihan vieraaseen maailmaan tupsahtaminen, mutta onneksi Niina oli vastassa ja muutenkin ihmiset osoittautuivat mukaviksi ja ilmapiiri rennoksi. Ehdottomasti eniten oppi treenejä katsellessa ja etenkin niiden purkuja kuunnellessa (kun ei kuitenkaan itse osannut katsoa puoliakaan niistä asioista mitä käytiin lävitse) - vähän jäikin harmittamaan, ettei edes jonkin aikaa olisi roikkunut myös kakkosten ja kolmosten mukana. Muiden treenien ohella ekana päivänä pääsin ihastelemaan myös aina niin ihanaa Aapoa ja seuraavaksi kahdeksi päiväksi Maraa&Nessaa. Hirmuisen mielenkiintoista ja toivottavasti jotain jäi pysyvämminkin päähän.

Kuva: Sami Osenius

Pätkis sai kolme treeniä, yhden jokaiselle päivälle. Ensimmäisen päivän treeneissä Pätkä oli ihan liekeissä (ja jonka jälkeen kukaan ei ottanut enää puheita Pätkän epävarmuudesta tosissaan...) ja kuulosti siltä, että ihastutti mamman lisäksi jokusen muunkin :D. Jotenkin olisin odottanut, että se ympärille pakkautunut yleisö ja muut koirat, vieras mies ja paikka olisivat edes vähäsen vaikuttaneet (ääntelyä, eläväistä otetta, jotain), mutta ei, Pätkä nautti koko rahan edestä päästessään taas puuhaamaan isojen poikien juttuja :P. Pätkää puhuteltiin eikä se tuntunut sillä tavalla tekniseltä haukussaan kuin mihin se on aiemmin vähän niinkuin opetettu, molemmat vietit löytyivät puhtaina, koira kanavoi ja mitä vielä. Seuraavan päivän treenissä edellisen päivän puuhat kuitenkin näkyivät ja koiran epävarmuus (ääntelyä purussa, ote, puruun lähteminen, turvautuminen tuttuun "tekniseen tilaan" yms) tuli esiin. Viimeisenä päivänä otettiin vaan ihan saalistreeniä. Noin yleisesti omat treenit meni aina vähän ohi, eikä purkujakaan ehtinyt kunnolla kuulla, kun Pätkän piti hengitellä hiha suussa autolla aina sen verran kauan, mutta kyllä niistäkin aina jotain jäi käteen ohjaajallekin.

Älä yhtään ala mulle - mä olen ehkä pieni mutta sitäkin pippurisempi!!
Kuva: Sami Osenius

Mutta mutta, Pätkän kanssa kannattaisi kuulemma ehdottomasti jatkaa - se minun vinkumani epävarmuus ei kuulemma ole yhtään sellaisessa mittakaavassa kuin millaiseksi minä sen oletan (siis juuri näissä asioissa, eipä se muualla elämässä/harrastuksissa itseään ilmennäkkään) eikä se ole mikään este (etenkin kun sitä muuta tavaraa löytyy kivasti ja koira selkeästi nauttii ja vahvistuu hommasta), itseasiassa voipi olla ihan avuksikin. Ja otekin olisi ilmeisesti ihan korjattavissa oleva asia (tosin sellaista ranskalaisen elävää otetta ei tainnut näkyäkään tällä kertaa, vajaita ja ei niin voimakkaita kyllä). En tiedä miksi tätä nyt on niin vaikea uskoa, vaikka kaikki koiran kanssa treenanneet ovat sanoneet samaa. Ehkä  tuota itse pitää vauvana jota olisi niin kiva lellitellä ja pitää tiukasti vaaleanpunaisessa pumpulissa kasvamassa aina ja ikuisesti :P.

Kuva: Sami Osenius

Mutta siis, kaikenkaikkiaan hurjan mielenkiintoiset kolme päivää, joista olisi varmaan saanut vielä enemmänkin irti ellei mieli olisi ollut isoksi osaksi muualla (Williamin ja kyyn kohtaaminen Rymättylässä aiheutti odotettua kamalammat seuraukset).

Leiriltä suunnattiin takaisin Rymättylään tyttöjen luo. Tällä kertaa oli vielä normaalia huojentavampaa nähdä molemmat hyvässä kunnossa... Ensi alkuun olin ajatellut pitää koirat tiiviisti lähellä ja lähteä samantien takaisin, koska tokihan koko paikka kuhisi nyt kiukkuisia käärmeitä, jotka odottivat mahdollisuutta hyökätä mamman mussujen päälle... Perille päästyäni annoin kuitenkin Pätkän lähteä rallaamaan tyttöjen kanssa (tai Momon kanssa, Tara kiipesi suoraan omaan häkkiinsä, taisi olla mummelilla ollut enemmän ikävä autoa kuin minua...) ja päätin, että jos nyt alan pelkäämään ja varomaan normaalia enemmän, en uskalla ehkä enää koskaan antaa koirien elää tuolla kuten aiemmin. Rantaan (jossa käärme siis iski) en kuitenkaan uskaltanut tyyppejä päästää (poislukien Tara, joka sinne aina karkasi aamu- ja iltauinnilleen kuten on tottunut tekemään jo vuosia :D) ja poiskin lähdettiin jo seuraavana päivänä. Ei tosin käärmeiden takia vaan yöllisten ukkosten, jotka Taran kanssa ovat nykyään aika raskaita etenkin tuolla, jossa ne tuntuvat normia kovemmilta ja jossa Taralle ei ole olemassa omaa ns. turvapaikkaa. Joten kun Pätkäkin tuntui olevan oudon vaisu (joka laitettiin reissuväsymyksen piikkiin), päätin huristella kotiin paria päivää suunniteltua aiemmin.

Alkuperäinen suunnitelma oli käväistä kuuntelemassa matkan varrella Anun semmassa, mutta löydettiinkin sitten itsemme Pätkän kanssa hirvittävän kuumalta kentältä treenaamassa. Hyvä treeni (puututtiin kunnolla ohjaajan sörkkimisiin, mm seuraamiset tehtiin käsi pään päällä :P), vaikka omasta mielestäni Pätkän mielentila jo kentälle tullessa oli aikasta karsea etenkin ensimmäisessä treenissä (tuollainen treeni olisi ollut kivampi tehdä normitiloissa, ohjaajalle siis :P).

Kuva: Annamari Aarnio
Kentältä poistuessa selvisi sitten syy Pätkän vaisuuteenkin - Pätkä liittyi vihdoin lauman mahavaivaisten joukkoon (tytöillä on ollut ihme mahavaivoja tosi usein keväästä lähtien, edellisen kerran Momo oireili Rymättylässä ja nyt se aloitti pian Pätkän seuraksi vaivastelun). Edessä olikin sitten aika hurja yö - raju ukkonen, rakeita ja kaatosadetta eikä ovea voinut pitää auki niin, että Pätkä olisi voinut rampata pihalla mielensä mukaan, koska silloin ääni voimistui sen verran kovaksi, etten saanut Taraa millään rauhoittumaan. Joten jouduin sitten värjötellä Pätkän kanssa pihalla moneen otteeseen, ihan kiva juttu, kun koiralla ei tuntunut olevan mitään kiirettä hoitaa hommiaan... Yh.

Sen lisäksi, että olen niiiin väsynyt näihin mahavaivoihin, ajoituskin tökki pahemman kerran. Oltiin alustavasti sovittu Niinan kanssa, että oltaisiin huristeltu sinne jäljestelemään, kun matkaa Rymättylästä ei olisi ollut kovin paljoa. Jos Pätkän mahavaivat olisivat olleet ihan vaan jotain ohimenevää, oltaisiin huristeltu sinne jokatapauksessa, mutta nyt en viitsinyt, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli. Olisi kyllä ollut niiin kiva nähdä molempia ihan rauhassa ja päästä sinne pellollekin yli vuoden tauon jälkeen. Plääh. Noh, ehkä me syksyn aikana ehditään nähdä paremmalla tuurilla.

Muutaman päivän maattiin kotona sairastamassa, mutta keskiviikkona päästiin vihdoin ihmisten ilmoille. Ensin Annamarin&tyttöjen kanssa Tuupakkaan treenaamaan. Pätkälle Annamari polki nurtsille kuuden kepin suoran, joka sai vanheta jonkun vartin verran. Oli vähän vaisussa tilassa ennen jäljelle lähtöä, mutta itse jälki meni innokkaasti ja kaikki kepit nousivat (tosin viimeisen kohdalla olisi tehnyt aika selkeesti mieli jatkaa vain matkaa..). Kepin jälkeisiin roiskaisuihin, maahanmenoihin yms nyt kai pitäisi tämän jälkeen keskittyä ja tosiaan näitä voisi alkaa nyt tekemään ihan urakalla.. Momokin sai roiskaista pikkuisen jäljenpätkän ja Tara pääsi tyhjentämään Taunon namijäljelle jääneet namit. Taisivat olla kaikki aika tyytyväisiä :). Seuraavana vuorossa oli sitten Kiljava ja Imphan treenit.

Pätkällä oli vähän liikaa vauhti päällä alkuun ja muutenkin treenitauko näkyi etenkin kepeissä (yritti taas aika sinnikäästi fuskata sen viimeisen välin) ja kontakteissa (vauhtia kun tulee, niin ei sitten millään pysähdy..), muut virheet olivat sitten ihan täysin ohjaajasta johtuvia... Mutta että oli taas hauskaa! Treenien jälkeen tuli puhuttua puhelimessa niin kauan, että tottispuoli tyhjeni, joten piti ihan vähän testailla juttuja Pätkän kanssa (sellainen perinteinen treeni, joka olisi pitänyt lopettaa kun oli vielä hyvä mieli..) ja tytötkin pääsivät hubbabubbailemaan kentälle. Oli muuten kiva nähdä, että vaikka Tara otti Pätkän agitreenien aikana tottispuolella tapahtuneista tosi pitkistä ampumisista aika tavalla itseensä, niin kentällä päästyään rentoutui aika pian ja juoksi pallon perässä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Että tuollaisesta voikin tulla hyvä mieli!

Kuva: Annamari Aarnio


Loman loppurutistus olikin Pätkälle tapahtumarikasta aikaa. Oli treffit Cessin kanssa (tästä ehkä joskus lisää myöhemmin..), joiden aikana Pätkis oppi monenmoisia uusia juttuja, paimentamista Lopella, Anun semmaa ja vielä pikkiriikkisen jäljestystä pellollakin.

Pätkis oli paimentauon aikana oppinut pitämään etäisyyttä lampaisiin myös Virpin "puolella" eikä enää yrittänyt vaihtaa aina siinä kohdalla suuntaa. Samoin selkeesti paremmin kuunteli suunnanvaihtamisia kesken kiertämisten myös minulta eikä niin sinnikkäästi yrittänyt pitää sitä omaa suosikkisuuntaa. Vähän ehkä olen alkanut hokaamaan hommaa ja nyt kun Pätkä on oikeasti päässyt heti maahanmenon jälkeen hommiin (yleensä kiertämään, kun on mulle helpompi ohjata kuin ajaminen, jossa tullaan aina liian nopsaan liian lähelle ja jossa itse pitää olla niin paljon nopsempi) on niissä maahanmenoissakin näkyvillä hienoista parantumista. Toisaalta tällä kertaa loppuakohden nousevat kierrokset näkyivät sitten heti maahanmenoissa. Ja tokan kierroksen isompi lauma sai omat pasmat taas jotenkin normiakin sekaisemmiksi... Mutta askel kerrallaan, eiköhän me joskus... :P.

Anun tottissemmassa keskityttiin jälleen pääosin niihin samoihin juttuihin kuin aiemmin (ja tuli ihmeteltyä maahanmenoa, jossa oli nyt jotain outoa häikkää normijuttujen lisäksi - oiskohan edellisen päivän vääntämiset tuoreessa muistissa jommalla kummalla..) ja yritettiin saada selvyyttä muutamiin mielessä pyörineisiin kysymyksiin.

Kuva: Annamari Aarnio
Pellolla suoriuduttu pikkiriikkinen jälki jatkoi keskiviikon teemaa - Annamari tiputti 6 keppiä (joista nyt nousi vain 5) suoralle (tai nyt siinä taisi olla jonkinlainen kaarros mukana). Pätkis ei tietty tälläkään kertaa suostunut näyttämään muo tällä hetkellä eniten huolestuttavaa ongelmaansa, mutta olihan se ihan kiva, että mieli oli korkealla ja kepit ilmaistiin (vieraat kepit on se toinen akuutimpi ongelma, mutta ei ainakaan mun omilla kepeillä, joita vieras on pitänyt ja nurtsi/peltojäljelle tuo ongelma tule oikein esiin)..