keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Viikko (ja vähäsen päälle) pikakelauksella

Viimeinen puolisentoista viikkoa on ollut melkoisen kiireinen, mutta jos jotain saisi pikaisesti kirjattua ylös.

Jos liikaa keskittyy koiraan lampaat karkaa (kaikki kuvat by Niina Elo, osaa olen raiskannut editoimalla epäedustavaa ohjaajaa huomaamattomammaksi)... 
Toissa lauantaina suunnattiin aamusta Kiljavalle - ihan siksi, kun olin luvannut Taralle uintireissun. Heräsin kuitenkin niin myöhään, että oltiin auttamattomasti liian myöhään uintimestoilla (kasin aikoihin). Ei muuten, mutta törmättiin mieheen, josta olen aiemmin vain kuullut varoitteluita (kylähullu, joka haluaa omia alueen itselleen) - ei sitten päästy uimaan :(. Koska jostain oli Taralle löydettävä vettä, mentiin Imphan kentälle. Lampipulikoinnin jälkeen kokeiltiin Pätkän kanssa noudot (esteillä ja ilman) ja luoksetulot uusin ohjein, eteenmeno sekä otettiin vähän kontakteja agipuolella. Pikapyörähdys uuden kodin kautta ja sitten Annen&Maran (<3) kanssa Luukkiin, jossa vietettiin useampi tunti turisten ja treenaten kera Annamarin&tyttöjen. Pätkä sai henkilöryhmää, seuraamiseen häiriöhuuteluita (ei häiriintynyt ja henkilöryhmäkin meni ongelmitta), ihmeteltiin jääviä maahanmenoja (reagoi kuulemma käskyyn nopsaan, mutta itse maahanmenon tekniikka ei niin kovin hieno - yritettiin siis parantaa sitä) ja eteenmeno (aaaankeee, ei tuo taida osata mennä eteen kuin Imphan kentällä...).




Pätkä on tosi "kiinni" lampaissa silmillään, mikä tekee tällaiselle tumpelolle ohjaamisen välillä tosi hankalaksi.

Sunnuntaina lähdettiin Somerolle paimentamaan koko päiväksi. Hallinta parani ihan selkeästi päivän mittaan, etenkin sen jälkeen, kun lähdettiin jo autolta arkikurinpidollisin menoin. Sekin auttoi, kun päätin, että ihan turha alkaa säätämään maahanmenon asennon kanssa (oli se sitten puoli-istumista tai kyynärää, pääasia on kuitenkin paikallaan pysyminen, asennosta viis). Muutenkin homma tuntui todella paljon helpommalta, kun Pete oli kokoajan mukana - ohjaajan säätämiset väheni varmasti huomattavasti näin :P. Mutta juu, Pätkis siis pysyi tällä kertaa paljon paremmin paikoillaan (tosin olihan niitä valumisiakin, paljon..) - tärisi ja nytkyi melkoisesti paikoillaan ollessaan, mutta aika usein jo pysyi kuitenkin.

Halintaa kuitenkin hankaloitti huomattavasti se, että kun kaaret (jotka sinällään olivat etäisyyden ja muun osalta parantuneet huomattavasti) ja oikeastaan kaikki muutkin liikkeet olivat edelleen vauhdikkaita (into sinänsä ei ole mikään ongelma, mutta koiran vaan pitäisi osata sitten pitää kunnollinen etäisyys lampaisiin), jolloin pienikin virhe etäisyydessä (jota Pätkä ei todellakaan osaa pitää, vaan on melkein aina liian lähellä) aiheuttaa sen, että lampaat lähtevät kiireen vilkkaan kauemmaksi. Tämä tarkoitti taas sitä, että ohjaajan piti saada villaiset tyypit kiinni ennenkuin sai vapauttaa koiransa, joka taas oli lukittunut mielestään ihan liian kaukana meneviin lampaisiin ja koko koiran olemus huusi perään lähtemistä.. Puuh. Ihan vimppa (4 kierrosta kaikenkaikkiaan) kierroksella saatiin kuitenkin jo sellainen mielentila, että voitiin ottaa jopa vähäsen vapaampaakin kuljetusta. Tosi kiva päivä, etenkin kun mukana oli myös Mara&Aapo.

Tiistaina suunnattiin työpäivän päätteeksi Kiljavalle ottamaan tottista, tarkoituksena testata sekaisin uusia vinkkejä. Treenistä otetut videot kertoivat aika karua kieltä siitä, kannattaako yksikseen lähteä säätämään kun ei oikein tiedä mitä itseasiassa ollaan tekemässä ja miksi :P  Tottelemisten jälkeen mentiin tekemään jälki, joka oli ihan ok, mutta ei superi ja harmillisesti muuten hyvin jäljenpäällä ajettu jälki harhautui metrin sivuun ihan lopussa ja keppiä ei takuulla olisi nostanut ellen ois jarruttanut... Myös keppi nro kakkosen kanssa jouduin jarruttamaan. Ei jäänyt kovin hyvät fiilikset...

Illalla olikin sitten vuorossa Cesar Millan - juuri niin symppis kuin osasi odottaakin, vaikka mitään uutta ei showsta oikeastaan irronnut, jos vähänkään on ohjelmia katsonut. Ehdottomasti kokemisen arvoinen juttu silti!

Pätkä hakemassa lampaita

Keskiviikkona oli siten aksat Kiljavalla (tällä kertaa päästiin paikalle niin viime tingassa, että tottelemiset jäi). Ensimmäinen treeni Lauran johdolla (Pasi vetänyt aiemmat) ja olikin ihan superit treenit! Rataan tutustuttiin oikeasti huolella ja yhdessä, ei tarttenut yksin yrittää hoppusasti pähkiä mitä vaihtoehtoja olisi. Ja mikä parasta, vaikka suoriuduttiin pätkästämme virheettä, hinkutettiin pätkää uudestaan ja uudestaan jotta _minä_ rauhoittuisin, keskittyisin ja olisin varmempi (= säheltäisin vähemmän). Koira oli kuulemma ihanan innokas ja nopsakka. Tällainen treeni on ihan just eikä melkein sitä mitä tällainen ohjaaja oli vailla! Ilmeisesti jos koiralle voi opettaa (tarkoituksella tai tahattomasti) erilaisia mielentiloja, niin ohjaajakin voi oppiä tekemään väärässä mielentilassa :P.

Aksojen jälkeen jäljelle, joka taas "ihan ok, muttei hyvä". Ärsyyntyneenä jätin vielä palkkaamatta kaksi vimppaa keppiä, kun en vaan tykännyt täysin siitä, miltä homma näytti. Ei siis mitenkäänpäin järkevää, kun itse kepeissä sitä ongelmaa ei ollut, mutta kun tietää, että koira pystyy paljon parempaankin työskentelyyn, niin... No, en voi perustella tätä millään :D. Jokatapauksessa, ärsytti niin paljon ja tuo palkkaamattomuuskin jäi kaivelemaan, että tein toisen jäljen perään. Ihan lyhyt suora kahdella kepillä, vanhenikin vaan joku 20 minsaa. Alku oli sitä samaa "ihan ok" tasoa, jota ei vaan voinut hyväksyä eli Pätkä sai vähän rivakamman huomautuksen. Tämän jälkeen ilme parani ja ihan loppu olikin jo tosi kivan näköstä. Mutta silti jäi harmittamaan, kun muutaman niiiin hyvän jäljen jälkeen tuli peräkkäin useampi näitä ihanokankeaa. Plääh.

Välimatkaa kiitos!

Torstaina oli Akatemian aksat, jotka meni vaihteeksi hienosti tai ainakin saatiin kovasti kehuja (niin harvinaista herkkua, että tuli kerrankin lähdetty hymyssä suin treeneistä :D) niin Pätkän estehakuisuudesta, radan luvusta ja meidän yleisestä menosta. Juhan mielestä meidän pitäisi oikeasti mennä kisaamaan ihan just nyt eikä kohta. Ja nytkin neuvo oli, että pitää vaan keskittyä ja uskoa siihen, että hanskataan homma, eikä ne ykkösen radat kuulemma ole vaikeita. Ai niin, pitää seuraavalla kerralla muistaa, että päästän kepeillä koiran alkuun vähän edelle, jos on tarvis tehdä äkillisiä käännöksiä johonkin suuntaan. Näin pääsen samoihin aikoihin keppien päähän eikä koira lähde kesken liikkeen perään (meillä kun helposti fuskaa ne kaksi viimeistä, luultavasti omasta ohjauksesta johtuen ja siksi, että olen ihan liikaa palkannut itseltäni). Siinä missä olin Pätkään oikein tyytyväinen, Momosta oli vähällä tulla rukkaset. Tyyppi kun huusi ihan tyytyväisenä autossa sitruunapannan tyhjäksi (takaovi on kuumilla ilmoilla auki, jolloin Momolla on tietty suora näkyvyys ohikulkijoihin, joita on paljon)...

Perjantai päättyi taas Kiljavalle. Otettiin kentällä vain tosi pikaisesti hubbabubba tottista ja aksapuolella kontakteja. Sitten yksi maailman karseimmista jäljistä (tai sen alkupuoli). Lieventävänä asianhaarana tämä jälki oli jo ennen ajamistaan tuomittu katastrofiksi. En päässyt jäljen lopusta pois tallomatta jäljen poikki ja siinä kun risteilin jäljen päällä (meni taas polkuja pitkin aika paljonkin), vastaan tuli myös koirankusettaja tekemässä samaa. Ehkä vähän liikaa hallitsematonta häiriötä omaan makuuni.... Noh, yllättäen Pätkis ei vaivaantunut yhtään häiriöjäljistä, edes niistä omistani (mikä oli kyllä vähän outoa...), mutta heti alun ihan kivan janan jälkeen näytti siltä, ettei todellakaan tehnyt hommia/edes teeskennellyt jäljestävänsä (hermo meni siinä vaiheessa, kun alkoi merkkaamaan jotain varpua...). Niin karsea tuo alku oli, että oli pakko tehdä toinen jälki, joka luojan kiitos olikin sitten oikein hieno (tuoden ohjaajalle kauan kaivatun mielenrauhan :P).

Ja hieman jo rauhallisempaa menoa

Viikonloppuna ei sitten tehty mitään. Sunnuntai meni huristellessa edestakaisin uuden ja vanhan asunnon väliä muuttoa tehden (keittiön tavarat ja kaikki kirjani onnistuin raahaamaan uuteen paikkaan), jonka seurauksena jo valmiiksi kytkinvammainen auto päätti, että nyt loppui ajamiset (ykkönen ei enää mene silmään..). Eipä olisi voinut olla huonompi ajankohta (jo arki ja töihin kulkeminen meinasi mennä ihan sekaisin, kun matkaa bussipysäkille on useampi kilsa ja lisäksi muuttoa pitäisi tehdä vielä vaikka kuinka, treeneihin olisi kiva päästä ja ennenkaikkea, leiri lähestyy uhkaavasti...). Onneksi on maailman parhaat työkaverit, joiden kyydillä olen päässyt kulkemaan työmatkat ja huomenna koko kolmikko saa kyydin töihin ja sieltä Leppävaaraan (jonne jätän tytöt, kun me lähdetään perjantaina Pätkän kanssa Annamarin kyydissä kohti Keuruuta ja leiriä). Momon piti osallistua leirille myös, mutta se nyt joutuu uhrautumaan yleisen edun nimissä. Muuttokin sujuu sitten maksullisena versiona leirin jälkeisenä viikonloppuna - rahanmeno tietty harmittaa, mutta ei voi mitään. Treeneihin pääseminen onkin sitten vähän kinkkisempi juttu.

Tänään piti päästä Kiljavalle aksaamaan ja päästiinkin, mutta aikamoisen urakan takana se oli. Ensin 3-4 kilsaa kävelyä mopojen seassa keskustaan bussiasemalle. (Toim. huom! Parin päivän tehotaistelun jälkeen ollaan Momon kanssa siinä tilassa, että muutama mopo menee jo ihan löysin remmein, Momo jopa usein "väistää" niitä kontaktiin! Valitettavasti pääkoppa ei kestä kovin montaa ohitusta, vaan toistojen myötä jossain vaiheessa kuppi menee nurin ja sitten pitää taas riidellä :/. Mutta jotain on tullut selkeästi tehty oikein viime päivinä, sillä homma tuntuu välillä melkein rennolta <3.) Mutta siis seuraavaksi hypättiin bussiin (bussikuski ja kyytiläisetkin ottivat meidän vastaan oikein positiivisesti), jossa vallattiin koko vaunupaikka ja ylikin (vaikka miten yritin änkeä tyyppejä mahdollisimman pieniksi).. Onneksi muita kyytiläisiä ei ollut juuri yhtään. Röykästä vielä sellainen kilsan talsiminen kentälle, jonka reunamille sain tyypit vielä nätisti solmittua kiinnikin. Ihan piis of nakki siis tähän asti!

Kun tähän asti oltiin selvitty, jäi jännitettäväksi enää se, päästäänkö vielä takaisinkin. Viimeinen bussi nimittäin lähtisi (sieltä noin kilsan päästä) jo seiskalta. Eli siis varttia-20 minuuttia ennen kun treenien oli tarkoitus loppua... Jos ei tuohon bussiin jostain syystä päästäisi, edessä olisi joko taksimatka tai sellainen parinkymmenen kilsan talsiminen (josta 15 pitkin mutkikasta maalaistietä, jossa ajetaan melkoisella vauhdilla, myös niillä pärisevillä...). Selvittiin dilemmasta ottamalla eka treenivuoro ja lähtemällä heti oman vuoron jälkeen pysäkille. Tämä kuski katsoi meitä ensin melkoisen kauhuissaan ja hetken olin varma, ettei suostu ottamaan meitä kyytiin (muutama sananen asiasta vaihdettiinkin ennenkuin päästiin hyppäämään kyytiin). Tässä bussissa ei myöskään ollut vaunupaikkaa, joten kolmen koiran änkeminen takaosan ahtaampaakin ahtaisiin penkkiväleihin oli aika haasteellista. Mutta tosi hienoja ja rauhallisia matkustajia nuo olivat kaikki <3. Busseiluista selviytymisen jälkeen vielä se sama mopontäyteinen matka takaisin kotiin... Summa summarum: vaikka ilmankin pärjää, niin onhan elämä kolmen noinkin ison koiran kanssa autollisena aikatavalla helpompaa..

Mutta niihin treeneihin. Tällä kertaa pähkinäksi oli heitetty SM-rata, jonka ohjauskuviot käytiin taas tarkkaan läpi yksin ja yhdessä ennen radalla pääsyä. Kovin syvällistä analyysiä ei irtoa, mutta hitsinpimpulat kun ei se tuntunut vaikealta ja menikin yllättävän hyvin! Oikein mukava fiilis :).

Nyt on kyllä ollut sellainen agionnistumisten putki päällä, että universumin tasapainon säilyttämiseksi seuraava treeni on aikavarmasti ihan kaamea :D.