keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Momo saves the day!

Momoa (ja Momon käytöstä) tulee niin usein päiviteltyä, että pitää kerrankin kirjoittaa jostain, missä Momo on ihan korvaamaton. Momohan ei juuri mistään hätkähdä ja unohtaa ikävät kokemukset viimeistään seuraavaan päivään mennessä (luonnetestituloksestaan huolimatta :P) ja se on joskus ärsyttävyyteen asti itsevarma itsestään - ominaisuuksia jotka tekevät siitä ajoittain hankalan mutta toisinaan niin kovin helpon.  Muutama päivä sitten Momo todisti taas miten korvaamaton se on meidän laumalle.



Nyt kun koirat ovat vihdoin terveitä, niin toki minun piti sitten sairastua.. Tiistaina ulkoiltiin siitä syystä jo puolenpäivän aikoihin. Tyypit olivat ihan täynnä energiaa (pienikin liikahdus ja kaikki steppasivat tokkuraisen mammansa ja ulko-oven väliä..), joten ajattelin parhaaksi raahautua pellolle, jossa itse voisin vain seistä koirien purkaessa energiaansa. Käveltiin hitaasti peltoja ympäri, aurinko paistoi ja olotila huomioiden oli jopa ihan mukavaa. Kunnes tultiin peltojen keskellä olevalle metsäsaarekkeelle, josta ulosputkahtaessa joutuu melkein heti kahden pikkutien risteykseen, joista toiseen ei ole oikeastaan minkäänlaista näköyhteyttä. Joten siksipä otan koirat aina tuossa rinnalle kulkemaan, etteivät pölähdä jonkun eteen...  Ja jälleen joutui toivomaan, että muutkin tekisivät niin. Kun päästiin metsästä, eteen tumpsahti kaksi pikkuterrieriä - ehdin napata vieressä kulkevasta kolmikosta pannoista kiinni ja huutaa "ota ne kiinni". Kun mitään ei tapahtunut vaan territ alkoivat tulemaan kohti, otin riskin ja päästin (muka vahingossa...) Momon pannasta irti.

Momohan on toiminut aiemmin bufferina Taran ja irtokoirien välillä, mutta rotikkakohtaamisen jälkeen (etenkin sen vuoksi miten kovasti Momo sai "turpiinsa" silloin) en ole uskaltanut, kun en ole ollut varma siitä järkkyikö Momon maailma ja siten sen rennon letkeä suhtautuminen kaikenlaisiin hiihtäjiin.. Päätin kuitenkin, että pienempi paha se on niin kuin yrittää pitää vouhkaavaa kolmikkoa aisoissa, kun territ tulee liian lähelle. Tara ja Pätkis huusivat jo ihan kierroksilla, mutta Momo ei välittänyt kavereiden mekkalasta vaan meni ottamaan territ vastaan omalla lunkilla tyylillään. Momo osoitti, että siihen voi edelleen luottaa  - pikkuterrit näykki ja hyöri ympärillä ja sekaan tuli vielä joku sekarotuinen keskikokoinen koira (ja tyypillä oli remmin nokassa vielä ainakin sakemanni...), mutta Momo ei provosoitunut! Näin Momo piti irtokoirat tarpeeksi kaukana meistä ja tilanne selvisi kohtuu helposti.

Tosin kuten aina näissä tilanteissa, Momo ei olisi millään malttanut tulla koirien luota pois. Tulee kutsuttaessa puoleen väliin ja sitten lähtee takaisin... Pariin kertaan mentiin näin, kunnes menee hermo ja parin kirosanan säestämänä tyyppi suvaitsee tulla ihan loppuun asti. Koirat remmeihin ja lähdettiin mitään sanomatta (melkein teki mieli pyytää anteeksi Momon irtioloa, että pitääkin olla nössö...) lompsimaan eteenpäin. Muutaman metrin päässä päästän Taran remmistä, jotta saa purettua ahdistuksensa - olettaen että kohtaamamme tyypit menevät toiseen suuntaan. Tara lompsuttaa menemään rennosti vähän edellä, käyden vain välillä rinnalla ja Momo&Pätkä kulkevat eteenpäin ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vasta hyvän matkaa kuljettuamme ja kääntyessämme tieltä polulle tajuan, että tyypit olivat koko ajan kävelleet meidän takana ihan muutaman metrin päässä.... Ei kovin reilua, mutta tulipa testattua sekin jälleen kerran, ettei Taran aggre tosiaankaan nouse kuin kohtitulevista irtokoirista, muuten se voi kulkea (vapaanakin) ilman kiinnostusta muihin koiriin, vaikka olisivat ihan lähelläkin.

Tänään käytiin agitreeneissä järkyttävästä olostani huolimatta. Juosta en kyennyt oikeastaan ollenkaan, kun henki meinasi loppua kesken ja olo oli aika monta kertaa hirveämpi kun päästiin kotiin - mutta tulipahan kuitenkin treenattua :D. Onneksi Pätkis oli paaaljon normaalia hitaampi, mikä teki ohjaamisesta huomattavasti helpompaa hitaammallekin. Päästiinkin tekemään koko rata (25 estettä) loppuun asti, mutta kuvaavaa on, etten silti kuolemaksenikaan muista miten rata meni...  Kepit meni ilman oikeanlaisia ohjauskuvioita ok ilman verkkoja, mutta kun yritin heittää Pätkän kepeille takaaleikaten, kuten tuossa olisi pitänyt, niin ei vaan mennyt - vauhtina oli etana ja tuli aina kesken pois. Kun ei ollut aikaa hinkata, jätettiin kepit suosiolla väliin, mutta seuraavalla sporttikoirahallin vapaavuorolla tietää kyllä mitä hinkutetaan...