maanantai 31. lokakuuta 2011

Momosta rukkaset

Olin päässyt unohtamaan kuinka stressaavaa elämä Momon kanssa osaa pahimmillaan olla, kun ei ole omaa aidattua pihaa. Ja moinen itsepetoshan ei kyllä sovi sitten millään, joten Momo ystävällisesti korjasi epäkohdan lauantaina.

Oltiin taas aikaisin aamusta ennen jälkitreenejä Histassa ulkoilemassa. Kauniin kirpeässä syysaamussa oli melkein rentouttavaa katsella koirien kirmaamista. Ainakin siihen asti, kun aivoni rekisteröivät Momon ottavan maasta melkoisen kiihkeästi hajua - ja sitten katoavan jonnekin. Pätkis oli Momon kanssa samoilla mestoilla haahuilemassa ja ensimmäisenä ajatuksena olikin, että "toivottavasti Pätkis ei lähde Momon mukana". Eikä muuten lähtenyt! Katseli muutaman kerran Momon perään, empi, mutta tuli kuin tulikin kutsuttuna luokse <  3.



Mutta Momo siis lähti huudoista huolimatta kohti taivaanrantaa ja seikkaili ties missä ainakin 5 minuuttia. Jokainen noista minuuteista tuntui ainakin tunnilta. Siitä on niin kauan, kun Momon kanssa on viimeksi joutunut tämän kokemaan, että ensin olin jopa kohtuullisen rauhallinen. Kun vihdoin tajusin, ettei se oikeasti tule takaisin, paniikki alkoi pikkuhiljaa hiipiä pitkin selkäpiitä ja jonkun parin minuutin jälkeen huusinkin Momoa jo itku kurkussa ihan täydessä paniikkitilassa. Pää täynnä kaikenlaisia kauhukuvia, tottakai. Momonhan takia tykkään mennä juuri tuonne ulkoilemaan, koska alueella on hirviaidat ympärillä. Iski kuitenkin epäusko josko Momo kuitenkin onnistuisi eksymään jonnekin aukolle ja livahtaa motarille... Noh, loppu hyvin kaikki hyvin. Momo tulla tumpsutteli kieli maassa ihan toisesta suunnasta mihin oli lähtenyt - ja joutui loppulenkin ajaksi tiukasti remmiin... Siitä huomaa, että asutaan taas lähiössä, kun paniikin hälvettyä ensimmäinen ajatus on, että saipahan ainakin liikuntaa...

Jälkitreenit oli taas Siikajärvellä - tällä kertaa meitä oli vain kaksi. Geir tekaisi Pätkälle tosi pitkän jäljen, 700 metriä, 6 keppiä ja huisin monta kulmaa. Vanheni joku kolme varttia ja siinä oli minun tekemiä harhajälkiä (eksyin tullessani pois Emilin jäljeltä, mutta onneksi sentään melko pian tajusin olevani Pätkän jäljellä..). Ja se oli merkattu (jiihaa :D)!

Janan teki hienosti taas ja itse jälkikin oli kiva. Oikeastaan ihan super kolmoskepille asti (keppien ilmaisut oli oikein malikkaita), mutta sitten neloskepillä otti kepin suuhun, meni puolittain vain maahan eikä olisi millään malttanut jäädä odottamaan palkkaa. Vitosella otti kepin vain suuhun, mutta jatkoi matkaa samatien tiputtaen myös kepin. Kutoskeppiä ei sitten merkanut enää millään lailla, meni siitä ihan ohi. Kulmissa oli jännä huomata, että pari ekaa kulmaa tarkisti ensin pari askelta eteenpäin palaten vasta sen jälkeen jäljelle, mutta sitten meni loput kulmat kuin juna.

Noiden keppien perusteella olettaisin, että jälki oli vähän liian pitkä ja haastava, mutta tosi kiva nähdä että teki noinkin hienosti töitä koko ajan. Ja into jälkeä kohtaan kasvoi matkan kasvaessa ja hutiloinnista huolimatta olisi niiin selvästi tahtonut jatkaa vielä jäljen loputtuakin. Hassua.

Treenien jälkeen tehtiin päivän toinen metsälenkki ja uskalsin päästää Momonkin vapaaksi, tosin paljon paljon kontrolloidummin. Niin helposti se luottamus rakoilee noissa tilanteissa eikä Momoon ikinä täysin kyllä luotakkaan. Lenkin jälkeen tein Pätkälle vielä esineruudun, joka meni farssin puolelle, kun sienestäjien piti tulla juuri minikokoiseen ja ihan autotien vieressä olevaan ruutuun kökkimään kesken treenin...  Mutta siitä huolimatta kaikki kolme valmista nousivat kohtuu helpon näköisesti. Työskentely taas. Se oli jälleen rasittavan hitaan näköistä, joten leikittiin loppuun ruudussa lelujen kanssa (mistä varmaan mitään hyötyä, mutta en keksi muutakaan).

Agitreeneissä oltiin niin hyvissä ajoin, että ehdittiin tekemään ihan kivanmittainen lenkki ja Pätkälle ylämäkijuoksua lämmikkeeksi. Muutenkin suuresta suosiosta ja hellistä ajatuksista nauttinut  Momo päätti jostain syystä kieriskellä oikein antaumuksella mudassa.

Tällä kertaa ei ollut vapaatreenejä, vaan kouluttajana oli Timo Liuhto. Mentiin yllättävän jees, tosin en olisi minä, jos ei pariin otteeseen olisi tullut ajatuskatkosta. Odotellessa omaa vuoroa tehtiin vähän keinua (edelleen pikkaisen himmaa sille menoa, mutta kannustamalla sieltä aina reippaasti tulee kuitenkin).

Kotona Momon savinen olemus pakotti jaksamaan vielä hetken, kun Momo ja Pätkä pääsivät pesuun (oli kyllä jo aikakin, mutta kun kuraojakausi on vain jatkunut ja jatkunut, niin en ole vain saanut aikaiseksi..). Asunnon lämmivesi ei sitten taas ihan riittänyt ja Momo rukan hoitoaine huuhdeltiinkin kylmällä vedellä..

Eilen aamusta suunnattiin Taliin. Hurjan nätissä auringonnousussa, jonka kruunasi ihana rauha ja yksinäisyys, koirat saivat kirmata vapaana frisbee golffareiden nurtseilla. Kun oltiin purettu pahimmat höyryt, mentiin kentälle. Pätkä sai pari estettä (A ja metrinen), seuraamista ja eteenmenon. Jotenkin tuntui vaisuhkolta, joten toisella kiekalla vain leikkittiin. Momon kanssa pelleiltiin esteillä ja vähän seurattiin ja otettiin yksi luoksetulo loppuun.

Treenailujen jälkeen lenkkeiltiin ensin yhdessä ja sitten tyttöjen kanssa kolmistaan Pätkän odotellessa autossa. Tuntui vähän haikealta kulkea vanhoja tuttuja polkuja vain tyttöjen kanssa - ihan kuin olisi mennyt aikakoneella takaisin kahden vuoden taa, kaikki oli niin helppoa ja kotoista. Mutta vaikka elämä tuolloin olikin yksinkertaisempaa, niin jos jotain viimeisestä kahdesta vuodesta en kadu, se on Pätkis. Tuo pieni ketunpoikanen on kuitenkin ehdottomasti parasta ja aidointa mitä noilla vuosilla oli tarjota.

Kotiin päästyäni ehdin juuri ja juuri pestä Taran ja ruokkia kolmikon kun piti taas lähteä eteenpäin. Nyt kohti Kirkkonummea ja Pätkiksen treffejä Mellan kanssa. Jos se ei olisi ollut tarpeeksi ihkua Pätkän mielestä, niin joukoon liitttyi myös kultainennoutajatyttö, jonka suosiollisella avustuksella (ja Mellan esimerkkiä noudattaen) Pätkis opetteli astumisen saloja *huokaus*. Lenkin jälkeen ihasteltiin (minä ihastelin, Pätkis sai viettää aikaa Mellan tassun alla toisaalla) Annalla supersuloisia tibbevauvoja ja sitten kohti asuntonäyttöä. Alue oli kotoisa, samoin piha oli ihku, mutta muuten kämppä (puhumattakan taloyhtiöstä) vaatisi hurjasti remonttia. Jos osaisi remontoida tekisi kyllä mieli, mutta kun ei osaa niin en viitsi edes haaveilla....

Näytön jälkeen kotiin, koirat pissalle ja matka jatkui koko porukan voimin kohti Sirkuskenttää ja EPK:n hyppytekniikkatreenejä vol2. Oltiin vähän etuajassa, joten tytöt saivat päivän yksinolon korvaukseksi hubbabubbailla. Taralle vähän kaikkea sekaisin, Momolle seuraamista, haukkumista, luoksetulo ja eteenmeno. Pätkis hyppeli ensin vain perussarjaa ja toisella kiekalla pallo suussa samaa. En kyllä edelleenkään osannut katsoa Pätkän menosta miten se hyppää tms, mutta hauskaa sillä taas oli :D. Tosin jotenkin oudosti se reagoi taas patukkaansa, pitää oikeasti ihmetellä tuota ilmiötä tarkemmin, kun muistaa.

Tänään olikin sitten ehkä elämäni kamalin päivä. Tai siltä se ainakin on tuntunut. Kiljavan kauppakirjat allekirjoitettiin tänään ja nyt se ei sitten virallisestikaan ole enää puoliksikaan oma. Niin paljon muutakin kuin "materiaa" meni kaiken tuon mukana (tuntui kuin olisi laittanut nimen paperiin vakuudeksi siitä, että tämä oli nyt sitten ne ihan lopulliset ja vihoviimeiset jäähyväiset 8 viimeiselle vuodelle elämässä, kaikille niille toiveille ja haaveille mitä niin pitkään elätteli... niin kovasti toivon etten enää ikinä elämässäni joudu istumaan samanlaisessa tilaisuudessa), mutta varmasti vielä joku päivä (toivottavasti ei niin kaukaisessa) tulevaisuudessa pystyn pudistelemaan päätäni ja miettimään "mitä ihmettä sitä oikein ajatteli...".

Mutta näissä tunnelmissa pitäisi kyetä kohtapuoliin suuntaamaan kohti agitreenejä. Ei ole vaikea arvata kuinka hyvin tulee menemään...

Edit. Treenit ohi ja oikeassa oli, persiilleenhän ne meni. En edes jaksa yrittää raapustaa rataa, kun mitään järkevää en siellä saanut aikaiseksi. Noh, ehkä tämä vielä joskus iloksi muuttuu...