keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

(Aivan liian) pitkästä aikaa agia!

Agitreenit alkoivat jälleen maanantaina valtavan pitkän tauon jälkeen. Ja oli ihanaa!

Ihanaa siitäkin huolimatta, että olin aivan järkyttävän huono. Jos jotain kehittymistä ohjaamisessa oli nähtävissä viime syksyn treeneissä, oltiin nyt palattu takaisin nollapisteeseen. Sohin, huidoin, valssasin paikoissa joissa ei olisi ollut mitään tarvetta, jäin miettimään kesken ohjauksen, unohdin radan uudestaan ja uudestaan ja no, olin ihan kamala :D. Pätkis sitä vastoin muisti heti mistä on kyse ja oli ihan fiiliksissä - ohjauksestani huolimatta (tosin eipä aiemminkaan ole ollut yhtään epäselvää kuka on meidän tiimin heikoin lenkki..). En käsitä miten sitä voikin tykätä niin paljon jostain, jossa on niiiin huono :D.



Pätkiksellä oli maanantaina myös ihka ensimmäinen päivä ihan yksin kotona, ilman äippää tai Tara-tätiä. Tytöt jäivät Nurmijärvelle (jossa vietettiin viikonloppu nauttien helteistä aivan toimettomina), mutta Pätkiksen piti tulla illan treenien vuoksi mukaan Espooseen (ja koska auto joutui aamulla korjaamolle ja saisin sen vasta juuri ennen lähtöä treeneihin - hitsit autoilu muuten osaakin olla kallista...). Kauhukuvista huolimatta päivä oli sujunut rauhallisissa merkeissä ja vastassa oli uninen pikku Pätkis. Treenien jälkeen huristeltiin tyttöjen luo Nurmijärvelle, jonne koko kolmikko jäi tiistaiksi ja lähdettiin takaisin Espooseen vasta tänään aamulla. Tullut kyllä hirveän paljon enemmän autoilua viime aikoina ja sitä myöten huristelu ei tunnu ehkä ihan niin kamalalta.

Ai niin, eilen illalla sain aikaiseksi polkaista Pätkälle jäljen Rajamäen kirkon viereiselle nurtsille. Kaksi keppiä, yksi kulma. Kulma oli huonoin mitä muistan pitkiin aikoihin - hukkasi jäljen ihan totaalisesti ja kaikenlisäksi en voinut asialle mitään, sillä en muistanut mihin sen olin polkenut, hienoa....  Pätkän nenä toimi kuitenkin koko ajan (vaikka se oli ohjaajan luomassa paineessa painunut maahan - ilmeisesti vanha käyttäytymismalli tuli selkärangasta) ja sieltä se jatkoi sinnikkäästi jäljen etsimistä kunnes löysi sen. Ilman minun apuani, sillä en ollut ehtinyt vielä muuta kuin seistä toljottaa ja ahdistua. Mitä tästä opimme? Jäljellä on valitettavasti edelleen tuo paineistumisongelma, jolle pitäisi varmaan tehdä jotain. Mutta lisäksi olen melkoisen tyytyväinen siitä, että Pätkis ei lopettanut työskentelyä missään vaiheessa, vaan jatkoi itsenäistä työskentelyä ja saatiin onnistuminen. Ja ihan muutama hetki jäljen uudelleen löytymisen jälkeen se ei noteerannut mitenkään ihan parin metrin päästä meidät ohittavaa kahta koiraa remmien nokassa - työ oli kesken