Uuden elämän alku
Blogin päivittäminen on vähän jäänyt, kun elämä on ollut viime ajat laatikoiden ja jätesäkkien pakkaamista ja purkamista, Ikea reissuja ja sieltä tarttuneiden juttujen kokoamista. Treenattu ei olla ehditty ollenkaan (okei, yhtenä iltana Pätkis niiin säälittävän sinnikäästi tarjosi eri lelujaan leikittäväksi, että ihan vähän seurautin maton päällä ja lauantai-iltana mentiin talon lämpimähköön parkkihalliin kokeilemaan vähän kaikkea aktivoimisen merkeissä, mutta ehkä tuota ei nyt treenaamiseksi voi kutsua, vaikka tosi kivasti Päkäkin kaiken teki :D). Treenaamattomuus ei ollut kovin hyvä juttu, kun oltiin ilmoittauduttu kokeeseenkin. Se, oliko siitä haittaa jäi lopulta testaamatta, sillä koe jäi käymättä ihan vain kökön ajokelin vuoksi (ja samaisesta syystä vietän nyt koiratonta ja autotonta viikkoa Espoossa - auto ja karvakolmikko viettää viikkonsa maaseudun rauhassa Nurmijärvellä. Koirat olivat sunnuntaina vanhaan kotiin päästyään ikionnellisia, joten niiden puolesta vallan passeli järjestely, auto sitävastoin viettäisi aikaansa varmaan mieluummin uudessa parkkihallissa kuin lumen alle hautautuneena :D). No mutta, aina ei kaikki mene suunnitelmien mukaisesti.
Eikä mennyt kyllä meidän kotiutuminen Espooseenkaan ihan suunnitelmien mukaisesti. Alku oli kyllä lupaava. Pariin päivään ei nähty työmiehiä lukuunottamatta juuri ollenkaan muita ihmisiä ja yhtään ainutta koiraa ei tullut vastaan (alakerran naapurin koira sitävastoin kyllä kuului monen tunnin ajan päivisin..). Nautittiin siis melkein talon takapihalta lähtevästä metsästä sekä valaistusta polunpätkästä ihan rauhassa. Koirat vapaana kirmaten. Kivaa. Sunnuntai-iltana kuherruskuukausi sai kuitenkin karun lopun. Oltiin myöhään iltapissalla valaistulla polun pätkällä. Koirat oli kirmasi vapaana umpihangessa. Ihailin tähtitaivasta ja mietin, ettei tämä nyt niin kamalaa ole. Oikeastaan aika kivaa.
Kauaa en saanut nauttia tuosta olosta kun kuulin tieltä miehen kutsuvan koiraansa. Käännyn katsomaan ja huomaan tuijottavani isoa rotikkaa kauempana tiellä. Otan koirat käskyn alle ja lähden kulkemaan toiseen suuntaan. Mutta liian myöhään, sillä hetken päästä koira on siinä meidän keskellä. Ja sitten Momossa kiinni, linttaa jossain vaiheessa Momon maahan massallaan, purren samalla selästä ja niskasta ihan raivoisasti. Momo huutaa ihan hirveän kuuloista hätääntynyttä huutoa. Tara ja Pätkis louskuttavat ympärillä, mutta eivät osaa tehdä muuta (tai sitten olen itse hädissäni hätistänyt ne kauemmaksi). Minä huudan sekä koiralle että miestä kiirehtimään ja hakkaan samalla sitä pirun piskiä kädessä olevalla remminipulla. Tuloksetta. Koira irtoaa vasta kun mies on päässyt luokse ja hyvän tovin repinyt koiraansa irti Momosta :(.
Sitten Momo "syliin" ja Tara ja Pätkis käskyn alle maahan viereen. Mies pitää edelleen raivoavaa rotikkaansa kaksin käsin kiinni ettei tulisi uudestaan päälle. Itse olen vähintään yhtä raivoissani kuin rotikka - huudan miehelle kaikki mahdolliset tuntemani kirosanat ja haukun tyypin alimpaan maan rakoon. Miehen ainoa kommentti koko aikana on "nämä olivat kaikki vapaana". Juu, niin ne varmasti olivat. Erona oli vain se, että turrit olivat hanskassa eivätkä hyökänneet puskasta aggressiivisesti päälle. Mies koirineen hävisi vähän äänin sillä aikaa kun yritin tutkia miten Momolle oli käynyt. Haavoja en löytänyt hämärässä, mutta Momo aristi kylkeään ja ontui hieman etupäätään. Myös Tara ja Pätkis ontuivat. Kotona tutkin kaikki uudestaan, mutta mitään ei onneksi kenestäkään löytynyt (vasta seuraavana lauanantaina Anna löysi Momon kyljestä pienen arven ja sunnuntaina kampaussession aikana löytyi vielä toinen).
Seuraavana aamuna läksin metsään paljon varautuneemmissa mielialoissa. Ketään ei tullut kuitenkaan vastaan (tai hyökännyt puskista), kunnes yhtäkkiä huomasin, että meitä seurataan. Minulla on tapana jättää karvamopit istumaan ja odottamaan, kun kurkkaan huonon näkyvyyden paikoissa mutkien ja kulmien taa. Ihan etteivät rynnistä suoraan jonkun syliin. Tälläkin kertaa tyypit olivat odottamassa jonkun 10 metrin päässä, josta vapautin ne kun mutkan takana oli ihan tyhjää. Kolmen tykinkuulan etenemistä seuratessani huomasin, että jokunen metri niiden perässä tulee joku pienempi, joukkoon kuulumaton olento. Hirveällä hopulla koirat luokse ja remmeihin ja sen jälkeen melkein jaloissa räkyttikin sellainen pieni terrieri.
Momo ja Pätkis ottivat ihan rennosti, mutta Tara väkytti sellaista "paniikkihaukkua". Tara ottaa aina irtokoirat rähinällä vastaan (oli ne sitten pieniä tai isoja, yhtä kammottavia ne Taran mielestä on), mutta edellisillan kokemus oli saanut haukkuun vähän erilaisen vivahteen (eikä tuo Taran ahdistus valitettavasti ole ulottunut pelkästään irtokoiriin, Tarahan on aina ollut melkoisen terävä ja reagoinut etenkin nuorempana ja pimeällä herkästi kaikkeen mahdolliseen, no nyt tuo "ominaisuus" on palannut entistä voimakkaampana ja valitettavasti ollaan koettu yksi läheltä piti tilanne, kun en yhtään osannut odottaa Taralta moista, etenkin kun ennen rotikkakohtaamista Tara otti työmiesten lähentymisetkin vastaan kuin "normaali"koira).
Hetken aikaa saatiin odottaa, kunnes joku täti tuli nappaamaan terrierin takista syliin ja kantoi pois. Sanomatta sanaakaan. On nämä lähiöihmiset vaan ihan oma lajinsa... Oikeasti kyllä tekisi mieli antaa noiden omienkin kulkea juuri miten tykkäävät, miksi niiden elämän pitäisi olla kontrolloitua (muiden kanssaeläjien vuoksi), jos kukaan muu ei piittaa muusta kuin siitä omasta navasta. Ehkä oikea keino olisikin vain herättää mahdollisimman paljon kauhua ympäristössä, niin saisi olla paremmin rauhassa...
Noin muutoin olen ihan hirvittävän ylpeä kolmikostani. Ne ohittavat tosi nätisti lähiön rähisevät sesset hienossa muodostelmassa joko vierelläni tai takanani. Kukaan ei kisko tai sinkoile (ja Momohan ei osannut ennen maalle muuttoa kulkea kokonaan vetämättä eikä Pätkis ole oikeastaan ikinä joutunut kulkemaan remmissä ennen muuttoa) ja ovat muutoinkin hyvin siivosti. Sisällä tosin etenkin Pätkiksellä on vielä opettelemista rauhallisesta kulkemisesta - laminaattilattia on ihan älyttömän liukas ja jalat lähtevät tosi helposti alta, jos vauhtia on liikaa. Kukaan ei ole harrastanut vahtimista sisällä (tai ulkona) ja vain kahdesti kotiin tullessani on vastassa ollut haukku (epäilen Pätkistä, ei ollut vahtihaukkua vaan sellaista "väyväyväy" haukkua). Kaiken lisäksi tykkään uudesta kodistani tosi paljon, tuntui heti alusta asti kodilta ja uudenkarheana hivelee myös esteettistä silmää paremmin kuin joku hieman vanhempi vuokraluukku olisi ehkä tehnyt. Tässä tilanteessa tuollaiset asiat tuntuvat tosi tärkeiltä.
Eikä mennyt kyllä meidän kotiutuminen Espooseenkaan ihan suunnitelmien mukaisesti. Alku oli kyllä lupaava. Pariin päivään ei nähty työmiehiä lukuunottamatta juuri ollenkaan muita ihmisiä ja yhtään ainutta koiraa ei tullut vastaan (alakerran naapurin koira sitävastoin kyllä kuului monen tunnin ajan päivisin..). Nautittiin siis melkein talon takapihalta lähtevästä metsästä sekä valaistusta polunpätkästä ihan rauhassa. Koirat vapaana kirmaten. Kivaa. Sunnuntai-iltana kuherruskuukausi sai kuitenkin karun lopun. Oltiin myöhään iltapissalla valaistulla polun pätkällä. Koirat oli kirmasi vapaana umpihangessa. Ihailin tähtitaivasta ja mietin, ettei tämä nyt niin kamalaa ole. Oikeastaan aika kivaa.
Kauaa en saanut nauttia tuosta olosta kun kuulin tieltä miehen kutsuvan koiraansa. Käännyn katsomaan ja huomaan tuijottavani isoa rotikkaa kauempana tiellä. Otan koirat käskyn alle ja lähden kulkemaan toiseen suuntaan. Mutta liian myöhään, sillä hetken päästä koira on siinä meidän keskellä. Ja sitten Momossa kiinni, linttaa jossain vaiheessa Momon maahan massallaan, purren samalla selästä ja niskasta ihan raivoisasti. Momo huutaa ihan hirveän kuuloista hätääntynyttä huutoa. Tara ja Pätkis louskuttavat ympärillä, mutta eivät osaa tehdä muuta (tai sitten olen itse hädissäni hätistänyt ne kauemmaksi). Minä huudan sekä koiralle että miestä kiirehtimään ja hakkaan samalla sitä pirun piskiä kädessä olevalla remminipulla. Tuloksetta. Koira irtoaa vasta kun mies on päässyt luokse ja hyvän tovin repinyt koiraansa irti Momosta :(.
Sitten Momo "syliin" ja Tara ja Pätkis käskyn alle maahan viereen. Mies pitää edelleen raivoavaa rotikkaansa kaksin käsin kiinni ettei tulisi uudestaan päälle. Itse olen vähintään yhtä raivoissani kuin rotikka - huudan miehelle kaikki mahdolliset tuntemani kirosanat ja haukun tyypin alimpaan maan rakoon. Miehen ainoa kommentti koko aikana on "nämä olivat kaikki vapaana". Juu, niin ne varmasti olivat. Erona oli vain se, että turrit olivat hanskassa eivätkä hyökänneet puskasta aggressiivisesti päälle. Mies koirineen hävisi vähän äänin sillä aikaa kun yritin tutkia miten Momolle oli käynyt. Haavoja en löytänyt hämärässä, mutta Momo aristi kylkeään ja ontui hieman etupäätään. Myös Tara ja Pätkis ontuivat. Kotona tutkin kaikki uudestaan, mutta mitään ei onneksi kenestäkään löytynyt (vasta seuraavana lauanantaina Anna löysi Momon kyljestä pienen arven ja sunnuntaina kampaussession aikana löytyi vielä toinen).
Seuraavana aamuna läksin metsään paljon varautuneemmissa mielialoissa. Ketään ei tullut kuitenkaan vastaan (tai hyökännyt puskista), kunnes yhtäkkiä huomasin, että meitä seurataan. Minulla on tapana jättää karvamopit istumaan ja odottamaan, kun kurkkaan huonon näkyvyyden paikoissa mutkien ja kulmien taa. Ihan etteivät rynnistä suoraan jonkun syliin. Tälläkin kertaa tyypit olivat odottamassa jonkun 10 metrin päässä, josta vapautin ne kun mutkan takana oli ihan tyhjää. Kolmen tykinkuulan etenemistä seuratessani huomasin, että jokunen metri niiden perässä tulee joku pienempi, joukkoon kuulumaton olento. Hirveällä hopulla koirat luokse ja remmeihin ja sen jälkeen melkein jaloissa räkyttikin sellainen pieni terrieri.
Momo ja Pätkis ottivat ihan rennosti, mutta Tara väkytti sellaista "paniikkihaukkua". Tara ottaa aina irtokoirat rähinällä vastaan (oli ne sitten pieniä tai isoja, yhtä kammottavia ne Taran mielestä on), mutta edellisillan kokemus oli saanut haukkuun vähän erilaisen vivahteen (eikä tuo Taran ahdistus valitettavasti ole ulottunut pelkästään irtokoiriin, Tarahan on aina ollut melkoisen terävä ja reagoinut etenkin nuorempana ja pimeällä herkästi kaikkeen mahdolliseen, no nyt tuo "ominaisuus" on palannut entistä voimakkaampana ja valitettavasti ollaan koettu yksi läheltä piti tilanne, kun en yhtään osannut odottaa Taralta moista, etenkin kun ennen rotikkakohtaamista Tara otti työmiesten lähentymisetkin vastaan kuin "normaali"koira).
Hetken aikaa saatiin odottaa, kunnes joku täti tuli nappaamaan terrierin takista syliin ja kantoi pois. Sanomatta sanaakaan. On nämä lähiöihmiset vaan ihan oma lajinsa... Oikeasti kyllä tekisi mieli antaa noiden omienkin kulkea juuri miten tykkäävät, miksi niiden elämän pitäisi olla kontrolloitua (muiden kanssaeläjien vuoksi), jos kukaan muu ei piittaa muusta kuin siitä omasta navasta. Ehkä oikea keino olisikin vain herättää mahdollisimman paljon kauhua ympäristössä, niin saisi olla paremmin rauhassa...
Noin muutoin olen ihan hirvittävän ylpeä kolmikostani. Ne ohittavat tosi nätisti lähiön rähisevät sesset hienossa muodostelmassa joko vierelläni tai takanani. Kukaan ei kisko tai sinkoile (ja Momohan ei osannut ennen maalle muuttoa kulkea kokonaan vetämättä eikä Pätkis ole oikeastaan ikinä joutunut kulkemaan remmissä ennen muuttoa) ja ovat muutoinkin hyvin siivosti. Sisällä tosin etenkin Pätkiksellä on vielä opettelemista rauhallisesta kulkemisesta - laminaattilattia on ihan älyttömän liukas ja jalat lähtevät tosi helposti alta, jos vauhtia on liikaa. Kukaan ei ole harrastanut vahtimista sisällä (tai ulkona) ja vain kahdesti kotiin tullessani on vastassa ollut haukku (epäilen Pätkistä, ei ollut vahtihaukkua vaan sellaista "väyväyväy" haukkua). Kaiken lisäksi tykkään uudesta kodistani tosi paljon, tuntui heti alusta asti kodilta ja uudenkarheana hivelee myös esteettistä silmää paremmin kuin joku hieman vanhempi vuokraluukku olisi ehkä tehnyt. Tässä tilanteessa tuollaiset asiat tuntuvat tosi tärkeiltä.
