sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Räpiköimistä

Tarkoituksena oli jäljestää sekä lauantaina että sunnuntaina. Mutta homma ei sitten mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti. Lauantaiaamuna heräilin joskus 8 aikoihin ja päästin koirat pihalle. Olivat keskenään jonkun puolisen tuntia, kun pesin kasvoja ja hampaita yms muuta aamupuuhaa. Päästin tyypit sisälle hetkeksi ja maksimissaan 10 minsan päästä lähdettiin takaisin ulos postinhakureissulle. Tuulikaapissa katsoin, että Pätkän toinen takajalka näyttää jotenkin oudolta, mutta en sitten ajatellut asiaa sen enempää vaan ajattelin vaikutelman syntyvän vain siitä, että tila on pieni ja kaikki kolme olivat änkeytyneet sinne kenkien sekaan.



Noh, oli se sittenkin jotain. Tuolla lyhyttäkkin lyhyemmällä matkalla etuovelta portille Pätkän jalka meni kokoajan oudomman näköiseksi ja lopulta se kulki kuin juoppo, takajalat eivät näyttäneet kantavan oikein lainkaan. Sitten se kaatuikin portin vieressä kyljelleen. Itse se ei tietenkään tajunnut hidastaa vauhtiaan, vaan yritti kulkea noilla spagettikoivillaan ihan kuin mitään ei olisi oudosti. Ja eihän se onnistunut, vaan kaatui yhä uudestaa ja uudestaan kunnes vihdoin pääsin vierelle ja sain tukemalla Pätkän takaisin sisälle. Pää sillä oli kokoajan mukana, eikä se vaikuttanut tippaakaan kivuliaalta tai sekavalta. Jalat eivät vaan kantaneet yhtään. Hirveän soittorumban jälkeen lääkäri löytyi vasta viidennen yrityksen jälkeen (Aisti ja Hertta täynnä, Viikki ei vastannut, Nurmijärven päivystävä ei vastannut, Taikatassu oli kiinni)  kun Hertassa kerrottiin, että Mevetissä alkaa 10:ltä päivystys ilman ajanvarausta. Matkustettiin Pätkän kanssa yhdessä takapenkillä, Pätkän pää sylissäni (tietenkin olin tästäkin huolestunut, kuten olisin varmasti ollut siitäkin, että se ei olisi ollut rauhallinen :D).

Perillä ottaessani Pätkän autosta, se kulkikin jo omin jaloin - tosin takapää oli edelleen hiuksenhienosti heikompi. Lääkärissä touhusi tapansa mukaan innoissaan hajujen maailmassa, vailla huolen häivää. Eipä lääkäri sitten kamalasti tehnyt, kuunteli sydämen (kaikki ok), katsoi silmät (ok), kokeili refleksit jaloista (ok) ja paineli läpi (ei löytynyt mitään). Mysteeriksi siis jäi. Lääkäri antoi ohjeeksi olla lauantai vielä rauhassa, mutta sen jälkeen elää ihan normaalisti. Ja jos uusii, niin sitten Aistiin. Pätkä ei tietty olisi lauantainakaan halunnut ottaa rauhallisesti, mutta yritin ainakin pitää ulkoilut mahdollisimmaan lyhyinä ja kieltää mahdolliset riekkumisyritykset.

Tänään aamulla sitten jäljestettiin. Sekä Momo että Pätkä. Pätkälle samanlainen kuin viime kertaiset (tosin pituutta taisi olla vain maksimissaan 200 metriä) ja meni edelleen oikein mallikkaasti. Tällä kertaa myös noteerasi jäljen lopussa olleen kepin ottamalla sen hetkeksi suuhun. Oikein kiva. Momon jälkeä polkiessani olin aivan omissa ajatuksissani ja siitä tuli tosi hankala - kaksi piikkiä ja 5-6 kulmaa, 6 keppiä, pituutta ties mitä ja kaiken hyvän lisäksi en edes muistanut jäljen poljettuania jäljen kulkua ekan piikin jälkeen. Uh. Noh, jana oli tällä kertaa hieno ja Momo selvitti kamalan jäljen oikein hienosti. Eka piikki oli jotain todella hienoa ja kaikki kepit nousivat! Mielentila ei ollut yhtä kiva kuin viimeksi ja kerran se hukkasi jäljen (voi olla toisen piikin kohdalla, mutta kun itsekin olin ihan hukassa ei voi olla varma *kannattaa kouluttaa koiria, kun omat ajatukset ovat jossain muualla*) mutta löysi itsensä takaisin kuitenkin ilman apuja (jos ei olisi, oltaisiin jääty siihen :D). Periaatteessa oikein kiva jälki vaikeuteen nähden, mutta ainahan se edellisen kerran supermielentila olisi ollut vielä hienompaa.

Jälkien jälkeen kävin nautiskelemassa Kiljavan maisemista juoksulenkin muodossa (ihanaa huomata, että pitkästa tauosta huolimatta 15 kilsaa meni kevyesti ilman koirien vetoapua). On nämä maisemat ja maastot jotain niin ainutkertaista, että tekee pahaa jättää ne taakseen.

Illalla sitten vielä vähän tottelemista. Omat ajatukset eivät nyt oikein suostu menemään kouluttamismoodiin, joten jatketaan vain puuhastelulinjalla. Momo sai oikean mielentilan kaivelua (jee, kyllä se sieltä vaan tulee!) seuraamisten, luoksetulojen ja eteenmenon avulla. Tara sai ohjatun suuntia ja merkkiä sekä pikkaisen seuraamista ja leikkimistä.

Pätkälle sitten vähän ensin pujottelua (ei noista irtokepeistä ole kyllä Pätkän kanssa mihinkään, nyt Pätkän patoutunut energia purkautui vimmaiseen pujotteluun sillä tuloksella, että melkein kaikki kepit ovat nyt vääntyneet, eivätkä pysy enää kunnolla suorassa - noh, eipä niitä enää kohta tarvitsekkaan...). Pari viimeistä yritystä videolla (nuo narut verkoissa ovat sen takia, että verkot pysyisivät edes jotenkuten pystyssä). Selvästi nuo vääntyneet kepit ja ruttuiset verkot kyllä häiritsevät rytmiä ja rasittavasti itse tungen taas tuonne sisäänmenoaukolle, vaikka pitäisi pysyä vain paikoillaan *huoh*. Videolla myös noutoja (ei ihan pysytty kameran tähtäimessä..), luoksetulo (jossa pyritään nyt vain vauhdilla eteentulemiseen, muusta viis - kuten näkyy :D) ja seisomisia. Loppuun otettiin pieni pätkä seuraamista monilla käännöksillä, mutta kamera ehti hyytyä ennen sitä.




Varoituksen sananen: Alla koiralliseen elämään liittymätöntä vuodatusta, joten lukemisen voi lopettaa tähän jos ei halua osaansa siitä :D.

------------------------------------------------------------------------


Nyt kun tämä on hieman rajoitetumman joukon luettavissa niin voi ehkä purkaa hieman tuntojaan tännekin. Muistaapa ainakin sitten joskus ajankohdan, jos tätä aikaa nyt ikinä haluaa muistella. Elämä tosiaan on heittänyt viimeisten viikkojen aikana häränpyllyä aivan totaalisesti. Jälleen kerran pitäisi varmaan sanoa. Eli lähdetään Nikon kanssa eri teille ja tämä tietenkin merkitsee sitä, että kotikin lähtee alta, kun en yksin koirien kanssa kykene ylläpitämään sitä.

Sinällään ei kai täysin yllärinä tullut. Jokatapauksessa eiköhän tästä kiukulla päästä eteenpäin ja sillä samalla kiukulla etsitään nyt myös uutta kotia koko komppanialle ja yritetään raapia oman elämän rippeet takaisin kasaan. On aika mielenkiintoista tässä vaiheessa elämää lähteä nollapisteestä liikkeelle, mutta ei tässä auta muu.

Oman kodin etsimisen lomassa ollaan koirien kanssa harjoiteltu sotilaallisessa kurissa kulkemista joka välissä kun ehditään. Hyvin se kyllä näyttää menevän, mutta osittain uskon sen johtuvan yllätysmomentista. Aika näyttää mitä tapahtuu, kun samanlaista kuria pitäisi ylläpitää päivittäin. Tai kun etenkin Pätkiksen nyt pihalla reikä päässä tuntikausia purettu energia patoutuu... Muutenkin surettaa se, että joutuu taas ottamaan tyypit kovempaan otteeseen. Ne ovat olleet niin onnellisia saadessaan toteuttaa itseään vailla sen suurempia sääntöjä ja varomisia. Koirien kannalta tämä ero ehkä eniten satuttaakin, niin hassulta kuin se varmasti kuulostaakin. Mutta ehkä vielä jonain päivänä löydän niille yhtä kivan kodin asustaa ja elellä - sellaisen missä itsekin on onnellinen.