maanantai 7. syyskuuta 2009

Pätkän verran vanhempi

Aika kuluu ihan armottoman nopeaan. Ihan huomaamatta on taas viikko kulunut ja pikkumies siten piirun verran vanhempi. Vanheneminen myös näkyy - ennen ihanan pieni ja pyöreä (ja pätkä ;) poika on saanut ihan yhtäkkiä raajoihinsa monta senttiä lisää korkeutta, eikä se ole ihan niin pötkylänmallinenkaan kuin ennen.



Kasvuspurtteja lukuunottamatta elämä on jatkunut samaa rataansa kuin aiemminkin - elämään tutustumisella ja pikkiriikkisellä treenauksella. Pätkäpojan tiistain ja keskiviikon jäljet menivät ihan höyryveturina. Jälkimmäinen  kuitenkin sentään vähän paremmin kuin edellinen, joten ehkä toivoa on, ettei suunta ole täysin alamäkivoittoinen. Loppuviikosta ei päästy voittamattomien esteiden vuoksi kuitenkaan tarkistamaan missä mennään, vaikka sormet syyhysivätkin pahemmanlaatuisesti. Tänään Pätkis pääsi vihdoin jäljestämään Nikon kanssa (ilman naisväen valvovaa silmää) - meno oli kuulemma ollut aivan yhtä vauhdikasta.
Keskiviikkona oltiin touhuamassa jälleen Maikun+Ossin kanssa. Niko lähti treenien jälkeen Momon kanssa pyöräilemään, joten Pätkä pääsi menomatkalla reppumatkailun sijaan pyörän koriin istumaan. Eipä tuo ollut moksiskaan uudesta kulkuvälineestään, vaan istui rauhassa koko matkan maisemia ihaillen. Hassu tyyppi :D.
Tara sai taas mielikuvituksettomasti yhden merkki+ruudun ja useamman merkin. Vähän merkin kanssa on välillä hapuilua, mutta muuten jees. Tunnarikin otettiin tällä kertaa - ihan jees sekin. Kapula tuotiin ihan loppuun asti luokse, niin että taputin vain vähän kannustavasti itseäni rintaan. Ehkä himppasen liikaa intoa tunnareiden haistelussa, taisivat kapulat liikkua jonkin verran Taran tökkiessä kuonollaan rivistöä läpi. 
Momo sai vähäsen seuraamista, noutoa, luoksetulon ja eteenmenon. Tosi ihanassa vireessä Momokin oli edelleen. Vaikka arkielämässä Momon kasvava energia alkaa käymään hermoille, niin tekemisessä se ei kyllä haittaa lainkaan. Sen verran tuota energiaa kuitenkin on päässyt kertymään, että Niko on pyöräilyn lisäksi vähäsen myös juoksuttanut Momoa. Ensimmäinen juoksukerran jälkeen Niko tuli intoa puhisten kotiin Momon tasaisen keskittyneen vetämisen johdosta (vähän teki mieli sanoa, että "mitä olen aina sanonut" ;) ja samalla Nikon ostoslistalle siirtyi vetovyö ja uusien harrastusten listaan juoksu ja talvella ainakin kokeiluun hiihto Momon kanssa (tätä menoa huomaan kohta, ettei minulle ole kuin Tara harrastuskaverina :D).
Pätkä sai jälkensä lisäksi imuutella Nikon kanssa (hiukkasen oli ongelmia sen suhteen, että pikkumies heitti takapuoltaan ja lopulta kokonaan itseään pois oikealta paikalta sivuttain eteen - tuon kuvan perusteella ongelma voisi parantua jo namikäden vaihtamisella..) ja vähäsen harjoitella molempien kanssa luoksetulon paikkaa. Lisäksi leikittiin  jälleen Taran tunnarikapulalla ja muillakin Pätkäpojan suuhun eksyneillä tavaroilla. Tänään Niko ja Pätkis imuuttelivat ihan kahdestaan ja tällä kertaa meno oli kuulemma ihan superia! Paikka oli suora ja pentu ihan kyltymätön tekemiseen (ja namikäsi oli vaihdettu ;).
Leikistä puheenollen. Meidän leikkiminen Pätkän kanssa oli aika laimeaa aluksi - se kyllä palautti, ravisteli ja saalisti hienosti, mutta vastustamisen kanssa oli niin ja näin. Koska olin nähnyt Pätkiksen vastustavan niin Nooran kuin Nikonkin kanssa, tiesin että ongelma on ("yllättäen") hihnan karvattomammassa päässä. En vain tiennyt mitä tehdä, koska tein kaiken kuten "ohjekirjassa sanotaan". Lopulta ongelma ratkesi nähtyäni Nikon leikittävän Pätkistä, jonka jälkeen päätin jäljitellä samanlaista otetta hommaan. Ja johan lähti kulkemaan! Ongelmana oli ilmeisesti vain se, että olin itse ollut liian varovainen tai jotain. Joka tapauksessa, nyt Pätkis leikkii minunkin kanssani vastustamisineen kaikkineen tosi kivasti <  3. Kun on kaksi edellistä pilannut leikin suhteen ja joutunut sitten rakentamaan hommaa uudelleen aikuisen koiran kanssa, niin ei voisi enempää onnellinen asioiden saamasta käänteestä olla. Minä osaan sittenkin - jos en hyvin, niin edes vähäsen *kopkop* (pieni varaus tähän kuitenkin pitää liittää: Pätkis on kerran silitellessäni sitä rauhavaiheessa iskenyt ihan täysiä hampaansa käteeni ärinän säestyksellä (ja useamman kerran yrittänyt samaa vähän pienemmällä yllätysmomentilla ja intensiteetillä) ja useamman kerran rähisee ihan tosissaan kun yritän saada homman rauhoittumaan - ihan vielä ei siis uskalla huokaista helpotuksesta ja pitää ehdottomasti kiinnittää huomiota tuohon rauhavaiheeseen ja siihen ettei Pätkä ehkä ikinä saa samalla tavalla roikkua iholla kuin tytöt, mutta kattellaan :D).
Noin muutoin ollaan vain oltu. Keskiviikkona Pätkis oli ensimmäistä kertaa tyttöjen kanssa yksin kotona noin puolentoista tunnin ajan. Tara oli yksin olkkarin puolella ja Pätkä&Momo makkareiden puolella. Torstaina pikkumies oli ihan yksin makkareiden puolella noin neljän tunnin ajan (Momo&Tara olkkarin puolella). Mitään normaalia ihmeempää tuhoa (pehmojen sisuksia ja sanomalehtisilppua) en suurennuslasilla etsimälläkään löytänyt, eikä ainakaan kotiin tullessani sisältä kuulunut piipahdustakaan. Aika kiva :). Vähän vähemmän mukavaa on sitten se, että tytöistä huomaa molemmista, että on pentu talossa. Asioihin reagoidaan vielä normaalia terävämmin ja etenkin Tara näyttää hämäränaikaan kokevan ihmiset uhkaksi, mikäli Pätkis on mukana. Kuitenkin selkeästi paljon heikompaa pennun vahtimista ja turhaa suojelua, kuin mitä Tara ilmensi Momon pentuaikana (kaikki vastaantuleva oli potentiaalinen uhka, joka oli karkoitettava) eikä sitä oikein varmaan ulkopuolinen edes huomaa, paitsi treeneissä noiden odottaessa vuoroaan ("väyväyväy" kaikelle joka tulee liian lähelle Pätkistä). Vielä tässä vaiheessa on aika iisiä kulkea noiden kolmen kanssa vaikkei Pätkis olisi repussakaan. Torstaina illalla tehtiin oikein hallittu koirapuiston ohituskin (kolme kimakasti aidan takana rähisevää russelia puistossa) niin, että kaikki kolme kulkivat hihnoissa. Pätkistä vähän jännäsi ja jäi pariin kertaa tuijottamaan aidan takana rähiseviä russeleita, mutta kun sitä kutsui, niin jatkoi reippaasti matkaa. Parasta oli kuitenkin se, että tytöt kulkivat mallikkaasti ohi (tosin Taralle pahempi onkin isot rähisevät koirat aidan takana) ja näyttivät näin kerrankin pätkäpojalle oikeanlaista käyttäytymismallia. Olin siis oikein ylpeä katraastani, etenkin kun tietää mikä ongelma tuo puisto on meille ollut/on satunnaisesti edelleen, jos en saa otettua Taraa oikeaan mielentilaan jo hyvissä ajoin ennen puistoa.  
Tämän viikon aikana Pätkis on myös oppinut tulemaan sänkyyn ihan itse ilman apuja. Sänky on liian korkea vielä pikkumiehen hypätä, mutta jossain vaiheessa Pätkä tajusin, että sängyn vieressä olevalta pediltä on tosi hyvä kavuta sänkyyn. Nyt ollaankin sitten käytetty tätä uutta oivallusta hyväksi oikein ahkerasti. Keskiviikko aamuna joskus viiden aikaan heräsin siihen, että Pätkis loikkasi pedilta suoraan kasvoilleni - pissalammikossa kastelluilla tassuilla. Mutta kun seuraavana vuorossa oli monta innokasta pusua ja lopulta painautuminen kainaloon tyytyväisenä tuhisten, ei liian aikainen herätys haitannut lopulta lainkaan :D. Muutoinkin sitä tulee herättyä öisin pikkumiehen tassu naamalla (kun on noin pieni vielä, niin mahtuu hyvin poikittain pötkölleen tyynyn päälle..) tai sen ryömiessä mahdollisimman liki kainaloon. Välillä sitä huomaa toivovansa ihan tosissaan, että Pätkis jäisi noin pieneksi ja suloiseksi..
Sänky on myös osoittautunut erinomaiseksi nujuumispaikaksi äipän ja pojan leikeissä. Siellä Momo&Pätkis jaksavat painia vaikka kuinka kauan ja kun siellä vaurioitumisriskikin on huomattavasti pienempi kuin formuloidessa pitkin liukkaita lattioita, mammakin tykkää. Käytännössä ollaan aika paljon jo kaikki olkkarinpuolella, mutta Pätkiksen saadessa pentuhupolointikohtauksen joutuu tyyppi joko yksin tai sitten äippänsä kanssa portin taakse makkareiden puolelle. Vaikka Tara sulattaa Pätkiksen jo ihan jees - ulkoillaan kaikki vapaana ja tosiaan sisätiloissakin samassa huoneessa, niin sitä riskiä en vielä halua ottaa, että Pätkis yrittäisi rynnätä roikkumaan Taran partakarvoihin. Voisi Tara-täti sanoa aika pahasti pikkumiehelle.
Olen varmasti jo aiemminkin päivitellyt Pätkiksen jalan nostamista näin nuorella iällä. Torstaina aihe oli jälleen kauhistelun alaisena, kun seisoin vieressä suu apposen auki, Pätkän nostaessa jalkaa sanomalehdelle pissatessaan. Ja se jalka nousi kaikenlisäksi tooodella korkealle ilman, että lähistöllä oli mitään mitä vasten jalkaa nostaa/mikä olisi laukaissut jalan nostamisen. Oi ja voi. Toivottavasti mamman pikkuisesta ketunpoikasesta ei kehkeydy ihan hirveän maskuliininen machomies... 
Nyt ollaan kuitenkin ainakin vielä ihanan poikamaisia - pari päivää sitten Pätkis onnistui vessassa omiaan touhutessaan jotenkin tiputtamaan talouden ainoan vessapaperirullan suoraan avonaiseen vessanpönttöön (kiva juttu, kun sattuu olemaan täysin vuoteenomana tilassa, jossa vessapaperi olisi kuitenkin välttämättömyys..) ja näytti mamman rientäessä paikalle vielä oikein tyytyväiseltä saavutukseensa. Tyyppi kunnostautui myös nenäliinapaketin pikatuhoamisessa - sillä välin kun mamma voi pahoin vessassa, oli tyyppi avannut ja silpunnut kokonaisen jättipaketin nenäliinoja ja kaupanpäälle vielä levittänyt paperinpalaset hienosti pitkin sänkyä.. Selkeästi pikkumies näyttää pitävän erityisesti paperituotteista :D. Lenkeillessä hepuloidaan pentumaisesti koko sydämen pohjasta ja mikä itseäni erityisesti ihastuttaa, kepeistä näytetään tykkäävän erityisesti. Jo tässä iässä niitä kanniskellaan pitkät matkat lenkeillä mukana ja isoihin puunrunkoihinkin upotetaan tarmokkaasti hampaat sellaisen kohdalle sattuessa. Meidän ihana pikkuinen hermannihiiri.
Loppuun on todettava, että on tuollainen pikkupentu välillä tosi kätevä. Torstaina iskenyt järkkyäkin järkyttävämpi tauti yhdistettynä Nikon toiselle puolelle maapalloa suuntautuneeseen työkomennukseen, ei ollut kovin mukava yhdistelmä. Viime päivinä on tullutkin toivottua usempaan otteeseen, että tytötkin voisivat tehdä edes päivän verran tarpeensa sanomalehdelle. Pikkumiestä on myös kovin helppoa aktivoida vielä tässä iässä. Kaivoin Pätkikselle kaapista tyttöjen perintö "dog spinnyn" ja kahteen kierrokseen saatiin tuhlattua hyvä tovi (toisella kierroksella mamman pikku neropatti oli jo ihan pro!). Hiukan toettuani, opeteltiin Pätkän kanssa myös Momon lempileikkejä "peiton alla on hiiri" ja "mihin lelu meni" - hauskasti pikkuinen on kuin äitinsä kopio kättä tai lelua peiton alta metsästäessään (mutta ei onneksi aiheuta vielä niin isoja mustelimia kuin äitinsä - Momon kanssa ei mene hetkeäkään, kun innokas äippäkoira on rusikoinut mammansa mustelmille...). Ja ehkä parasta oli se, että pikkumies oli kovinkovin huolestunut mamman voinnista (perjantaina ja suurimman osan lauantaista en kyennyt juuri nousemaan sängystä pakollisia enempää, kun jo pelkästä makaamisesta pulssi huiteli taivaissa, käveleminen saati puhuminen aiheutti pahemmanlaatuista hengästymistä, sisuskalut elivät omaa elämäänsä ja joka paikkaa kivisti aivan järkyttävästi). Pätkis ei kovinkaan pitkäksi aikaa kerrallaan jättänyt mammaa yksin, vaan kaivautui horkassa hytisevän mamman viereen niin lähelle kuin pääsi, välillä pussaillen pienellä kielellään - kyllä pitäisi jokaisella olla tuollainen oma pieni lämminvesipullo <  3.   
Ai niin, hyvin oleellista on varmasti myös kirjata, että kynsien leikkuussa ollaan edistytty (siinä missä sairastelun vuoksi sisäsiisteys on ottanut takapakkia...) - nyt kitistään vain ihan alussa pakkosylitystä (pikkumies ei edelleenkään tykkää siitä, että sen pitää olla sylissä, sylissä ollaan vain omasta halusta), mutta sitten rauhoitutaan niin, että saa ihan ajan kanssa leikellä koko tassun kerrallaan. Ja se on myös oppinut, että kun mamma sanoo valmis, niin sitten saa paljon herkkuja. Mitäpä sitä nälkäinen pieni poika ei ruuan eteen tekisi - vaikka sitten vähän nöyrtyisikin :D.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti