Sitä saa mitä tilaa

Ja kerrankin positiivisessa mielessä. Ikinähän ei voi tietää minkälaiseksi tuo rääpäle vielä tuosta kasvaa, mutta nyt tuntuu lupaavasti siltä, että Momo on tehnyt juuri sellaisen pakkauksen kuin mitä tilasin. Kontaktihakuisen, reippaan ja leikkisän, muun muassa. Miten sitä ihminen voikin olla näin rakastunut koiranpentuunsa <  3.
Eilen harjoiteltiin naksuttelun lomassa kontaktia (kyykyssä tai istualteen en saanut muuta kuin makupalan sinnikästä ronkkimista kädestä ja lopulta kyllästymisen, seisoalteen taas instant kontakti joka kerta) ja ruokakupilla rauhoittumista. Päiväruuan yhteydessä ruokakupilla oli pakko tyytyä ensin pelkkään istumiseen, mutta ehkäpä päivän kontaktiharjoitukset tekivät tehtävänsä, sillä iltaruualla sain jo hienon kontaktinkin. Ihan pikkaisen imutettiinkin päivällä (ehkä askeleen verran, enempää en uskaltanut :D) ja muuten vain oleiltiin tuossa lähiparkkiksella ihmettelemässä elämää. Ja tyypillisen pikkubriardin tavoin Pätkis onnistui saamaan hampaansa huuleni läpi erään innokkaan pusuttelusession päätteeksi. Niin ja yksi etutassu saatiin käytyä läpi kynsien leikkuuta. Tara osoitti hetkittäin lämpenemisen merkkejä, mutta murisi kyllä jos Pätkis meinasi liian lähelle tulla. Onneksi Pätkäpojalla on kuitenkin äitinsä, joka jakaa koiramaista hellyyttä sitten runsaammalla kädellä :D.
Tänään aamulla tehtiin Pätkiksen eka jälki kotiutumisen jälkeen. Lompsuteltiin porukalla golffille, tytöt hihnoissa ja Pätkis repussa. Polkaisin maksimissaan 3 metriä pitkän jäljen heti puttausalueen reunaan (jossa ei ehkä niin paljoa liikuta kuin muualla golffilla). Liotettua kuivamuonaa kantapään ja päkian kohdalla ja loppuun hiukan isompi kasa. Ajettiin samantien pois. Pätkälle tuli kyllä kova kiirus heti, kun ahne pikkukoira huomasi, että maasta löytyy ruokaa. Rauhallisemmin se kuitenkin meni kuin Momon ekat höyryveturileikit aikoinaan. Aika paljon sähellettiinkin, mutta päästiin sentään kunnialla loppuun asti.
Jäljen jälkeen golffin puolelle ja kolmikko vapaaksi. Tytöt lähtivät heti kuin tykin suusta tapailemaan formulointia ja leikkiä. Tara oli niin hyväntuulinen, että teki jopa Pätkistä kohden rennon "varsaloikka"leikkiinkutsun ennenkuin rynnisti Momon perään. Hyvän tovin ehdin ihailla tyttöjen reipasti leikkiä (siitä on pitkä aika kun ovat viimeksi rymynneet ja painineet noin, Momo kun on ollut niin vaisuna, ettei ole tähän mennessä oikein innostunut muuhun kuin ihan lyhyisiin spurtteihin), mutta valitettavasti ilo oli lyhytaikainen. Hetken päästä kuului rähähdys (= Tara kävi Momon päälle). Ilmeisesti Taraa tämänhetkinen tilanne ahdistaa sen verran, että hernehtimiseen riitti jo se, että Momo intoutui vähän reippaampaan painiin. Onneksi Niko oli mukana ja me oltiin Pätkiksen kanssa kauempana.
Minkäänlaisia jälkiä kumpaankaan ei tullut, joten ääni oli jälleen toimintaa pahempaa. Ja tälläkin kertaa se oli Tara jolle rähinä jäi päälle, Momo oli jälleen vain hämillään tapahtuneesta (eikä siis edes yrittänyt takaisin tappelemaan sen jälkeen kun tytöt oli irrotettu toisistaan) Taran pyrkiessä jatkamaan matsia silmät leimuten. Siinä vaiheessa itseltä paloi pinna - tytöt saivat kuulla kunniansa ja ne kyykytettiin maahan miettimään kuinka noloa on riidellä tuolla tavalla. Tyttöjen jäähyn aikana mentiin touhuamaan Pätkiksen kanssa kaikkea kivaa, ettei se nyt ihan traumatisoituisi kaikesta karjumisesta. Mutta eipä tuo näyttänyt olevan moksiskaan tapahtuneesta, vaikka silmät lautasen kokoisena olikin seurannut tapahtumia. Vielä vähän kyykytystottista molemmille. Hauska huomata, että Momon tekemiseen insidenssi toi sitä kaivattua puhtia - vihdoin seuraamisessa tuntui se voima, mitä Momolta olen kaivannut. Vapautuksen jälkeen tytöt olivat jälleen kavereita, eikä kummallekkaan näyttänyt jääneen mitään kaunoja kähinästä. Täytyy vaan jättää tyttöjen leikit lyhyiksi ja valvotuiksi kuten juoksujen aikana, ettei pääse tapahtumaan uudelleen.  
Töiden jälkeen leikkasin Pätkiksen toisen etutassun kynnet. Nyt sain ensimmäistä kertaa taistella pojan kanssa siitä, miten asiat menevät. Hirveä rimpuilu ja huuto, mutta lopulta meistä sinnikkäämpi voitti (minä siis ;). Lohdutukseksi lähdettiin koko porukka treenaamaan Maikun+Ossin kanssa tuohon Kilon koulun pihalle. Mentiin vähän etuajassa, joten tein Pätkikselle samanlaisen jäljen kuin aamulla kentän reunassa olevalle nurtsille. Nyt meni jo paljon hienommin kuin aamulla. Askeleet tarkistettiin niin tarkasti, että pikkupoika näytti välillä etenevän jäljellä melkein kuin ryömien.
En kyllä tiedä kuinka järkevää nämä koko porukan yhteisretket ovat, sillä aika kovalla innolla tytöt vahtivat Pätkiksen turvallisuutta (=turhaa louskutusta Ossille ja välillä kaikelle muullekin "epäilyttävälle"). Pätkistä ei kuitenkaan Ossi alkujännityksen jälkeen pelottanut, tosin eipä se suinpäin tutustumaankaan rynnännyt. Makoili mamman kyljessä kiinni ja tutkaili uutta tuttavuutta. Vasta mamman noustessa ylös pikkupoika meni reippaasti tekemään tuttavuutta (tosin poikaa taisi Maikun herkkutaskut kiinnostaa bernikoiraa enemmän :D). Pätkiksen kanssa otettiin vain vähäsen kontaktinaksua (nyt sain istueltaankin kontaktin jo!) ja leikkiä. Muutoin vain oleiltiin - ihan kotonaan tuo oli tuollakin < 3. Tyttöjen treenatessa Pätkis odotti Maikun mukanaan tuomassa häkissä ja voi kamala mikä ääni noin pienestä koirasta lähtee. Ihan hirveä, eikä se edes lakannut oikeastaan hetkeksikään. Huh.
Tara sai ensin tunnarin, joka oli vallan super (jännitti ihan sikana, koska edellisen kerran ollaan tehty tunnaria kesäkuun alun kokeessa). Toikin kapulan melkein loppuun asti ilman yhtään kehua tai muuta puhetta! Tiputti kuitenkin noin metrin päässä ja nosti vasta pyynnöstä. Taran merkit olivat aika kehnoja alkuun, joten niitä hinkattiin vähän enemmän. Ruutu oli ihan jees. Momo sai vain vähäsen seuraamista ja ai että se alkaa selvästi palautumaan omaksi itsekseen - mii laiks <  3.
Kotimatkalla Pätkis nukahti reppuun, joten taisi olla aika väsyttävä reissu noin pienelle. Tai no, taisi reissu olla väsyttävä myös isommille karvakuonoille - koko kolmikko on ollut ihan umpiunessa siitä lähtien kun kotiuduttiin (eli noin puolitoistatuntia).
Pari päivää takana siis pennuntuoksuista elämää. Eikä voi sanoa, että olisi ollut hirveän rankkaa. Taran pentuaikaa en ikinä kokenut rankaksi (taisi pentukuumekin iskeä jo Taran ollessa alle puolenvuoden :D), Momon pentuaika taas oli aivan kamalaa (ja kauhulla odotin sen jälkeen pennun kanssa elämistä). Momo oli pennusta asti sellainen "minä ite!" tyyppi, joka meni ja kyseli mammalta vasta sen jälkeen, eikä se ollut yhtä "viisas" pentu kuin Tara ja ilmeisesti nyt taas Pätkiskin. Siis sillä tavalla viisas, ettei kokoajan odota, että "kunpa tuo kasvaisi aikuiseksi, jotta elämä helpottuisi". Vaikka Pätkis on ihana pentumainen riiviö, se on kuitenkin soljahtanut ihan alusta lähtien kuin huomaamatta talon tavoille. Se oikeasti kuuntelee mitä sille sanotaan ja välillä tuntuu, että se tietää miten toimia, vaikkei sille ole edes kerrottu toimintamallia (ihan kuten Tara aikoinaan). Esimerkiksi meillä on sääntönä, että tytöt istuvat odottamaan meidän ulko-oven eteen, että otan pannat pois ja vapautan ne sitten yksitellen sisään. Pätkis ei ollut takuulla nähnyt kuin kerran tyttöjen toimivan näin, kun se alkoi ihan itse tarjoamaan samaa toimintaa aina kun tullaan ovelle. Ihana hassu poika <  3.
Toivottavasti jatko tulee sujumaan yhtä mutkattomasti kuin nämä kaksi ensimmäistä päivää (ainoa mikä vähän nyppii, on Momon ja Pätkiksen hepulointi sisällä - sitä on niin tottunut, että sisällä koirat ovat huomaamattomia, ellen itse niitä pyydä leikkiin, että tuollainen riehuminen rasittaa. Ja kun tuo lattia on aika liukas, niin tietenkin hysteerinen mieli maalailee kauhukuvia siitä, mitä hepuloinnin yhteydessä tapahtuvat liukumiset ja liukastelut tekevät lonkille...). Niin kovasti olen hehkuttanut, että todennäköisyys siihen ettei mene, alkaa olemaan kuitenkin aika suuri ;D.

Suositut tekstit