tiistai 25. elokuuta 2009

Rimakauhua

Momo on edelleen kaipaillut kovasti poikiaan sitten niiden viime viikkoisen visiitin. Vantaalla asuessamme oli ihan normaali, mutta taas tänne Espooseen palattuamme masentui ihan silminnähden. Välillä tuo näkyy samanlaisina oireina kuin viimekertaisessa valeraskaudessa (lelujen hoivaamista, kanniskelua ja itkua). Sunnuntai-iltana Momo menetti ruokahalunsakin, mikä ei ole kovin suotavaa kun Momo oli jo valmiiksi niin kovin laiha. Tosin kaipauksen lisäksi syynä ruokahalun heikkenemiseen on voinut olla ihan vain ähkykin. Momohan on syönyt päivässä 24 desiä + noin 300-400g jauhelihaa+raejuustoa+ piimää, jossain vaiheessa myös kananmunia hirveitä määriä, mutta pysynyt näihin päiviin asti sinnikkäästi luuviuluna. Painoa on alkanut kertymään hiukkasen luurangon ympärille vasta parin viime päivän aikana ja nyt ollaankin voitu vihdoin vähentää tuota hirvittävää ruokamäärää. 

Maanantaina päätettiin vihdoin jättää kesän lusmuilut taakse ja aloitettiin tehotreenit Maikun+Ossin kanssa (Empun lepäillessä ristisideoperaation jäljiltä). Naruleluleikkituokio, pikkiriikkinen seurauttamispätkä ja pari jäävää (sekä mamman intoutuminen piilo/hippaleikkeihin kotimatkalla pellolla) saivat Momon taianomaisesti reippaampaan mielialaan koko illaksi (kävi jopa vanhaan momomaiseen tapaansa pyytämässä mammaa sohvalta röhnöttämästä leikkiin), eikä ruokahalussakaan ollut moittimista enää. Itse tekemisen intensiteetissä tosin ei ollut kehumista. Tara taas oli revetä liitoksistaan kun huomasi pääsevänsä hommiin. Seuraamiset olivat ihan superit - ihanan voimakkaita ja vaativia <  3 ja ruudut merkin kautta olivat aika jees myös. Tänään jälleen sama aika ja poppoo, paikka sentään hiukan eri. Taralle jälleen merkkiä ja merkin kautta ruutua - parin haparoivan jälkeen oikein hyviä. Taran seuraamiset olivat etenkin alussa edelleen ihan täydellisiä vireeltään ja tekniikaltaan. Pari hyppynoutoa ja häiritty paikkamakuu Ossin kanssa vielä treenin lopuksi. Oikein kiva. Momo sai vähäsen noutoa, seuraamista ja eteenmenon. Välillä sieltä jo vilahtaa sellainen "oikeanlainen/vireinen" tekeminen, pääosin vielä vähän löysää kuitenkin. Mutta oli miten oli, selvästi tekeminen ainakin piristää Momoa.
Noin muutoin täällä eletään jännittäviä aikoja. Nimittäin huomenna pikku Pätkiksen pitäisi vihdoin saapua kotiin. 8 viikon ja 2 päivän ikäisenä pikkumies taitaa olla nuorin tähän taloon saapunut karvakorva. Päivät ovat kuluneet innostuneen odottavissa tunnelmissa, mutta intoakin enemmän ilmassa on ollut silkkaa kauhua.
Mitä lähemmäksi h-hetkeä tullaan, sitä useammin tekisi mieli soittaa Nooralle ja perua koko homma. Hirvittää kaikki "mitä jossit" jotka asiaan liittyvät ja muutenkin tuntuu, ettei ole yhtään valmistautunut pennun tuloon. Alunperinhän näin ei missään, siis oikeasti ei missään nimessä pitänyt käydä. Eivätkä silloin vaikuttaneet syytkään ole mihinkään hävinneet, ainakaan kaikki. Pätkä jätkän kotiutumisen jälkeen hairahtumiset toisiin rotuihin joutuu hautaamaan piitkäksi aikaa (pitkän aikaa olen haaveillut pienemmästä ja hieman lyhytturkkisemmasta tarankaltaisesta otuksesta), iso syy pennun ottamiseen on kiintymys ja ajatus siitä, että se on Momon vauva (jonka vuoksi takaraivossa nalkuttaa itsepintainen ääni, joka sanoo, että "eikö sitä pitäisi olla jonkinlainen "tarve" tai "koiranpaikka auki" tai ainakin pentu olisi pitänyt valita ominaisuuksien/ulkonäön tms vuoksi eikä sen vuoksi, että koska pätkä jätkä sattui syntymään ensimmäiseksi, olen siihen alusta lähtien kiintynyt"), en edelleenkään näe itseäni urosbriardin omistajana ja kaiken lisäksi hirvittää ihan hirveästi miten Taran käy kun laumakoko kasvaa. Eihän se vain jää jalkoihin, joudu kilttinä huomaamatta jyrätyksi tai päädy elämään ilman yhtään kaveria, jos Pätkiksen tulo vaikuttaakin negatiivisesti Taran&Momon väleihin. Momon pitkä poissaolo osoitti selvästi, että Tara kaipaa Momon seuraa, eikä edes mamman jakamaton huomio korvaa lajitoverin seuraa. Ja tietenkin se mietityttää välillä paljonkin, että olisiko pikkuinen pätkä jätkä kuitenkin ansainnut sellaisen perheen, jossa se olisi saanut enemmän huomiota kuin tällaisessa suurperheessä. Jne jne. Käytännössä olen siis melkolailla paniikissa tulevaisuuden suhteen...
Onneksi sentään jotkut asiat ovat muuttuneet - Pätkiksen olisi tarkoitus olla enemmän Nikon harrastuskaverina kuin minun (ainakin yritän antaa poikien touhuta omiaan ;) ja lähiöelämän olisi tarkoitus muuttua tässä lähikuukausien aikana taaksejääneeksi elämäksi. Isoja muutoksia siis muillakin saroilla elämässä, joten ehkä osa "pätkis paniikista" johtuu myös noiden muiden seikkojen aiheuttamasta muutospaniikista. Etenkin, kun niiden vuoksi tulee mietittyä sitä tylsää taloudellistakin puolta asiassa - tässä tilanteessa kun rahareikiä on vaikka kuinka ja paljon jo valmiiksi, onko mitään järkeä ottaa vielä yksi rahareikä samaan syssyyn. Saatika jos jotain sattuu jne jne... Mutta mutta, ei auta vinkua enää - on vain otettava nenästä kiinni, laitettava silmät kiinni ja hypättävä rohkeasti syvään päähän allasta. Ja toivoa, että löytää takaisin pinnalle ilman ongelmia ja voi myöhemmin hymähdellä ennen hyppyä koetulle rimakauhulle. Jotta ei muuta kuin polskis ja molskis ja toivotaan parasta...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti