Pupu Pumpersnikkeli Hikantytär Tupuna

Kun nyt pentuprojekti on siinä pisteessä, että kaikki pennut on kuvattu päästä varpaisiin terveiksi (Noah epävirallisesti murtuneen ranteen selvittämisen yhteydessä), pitää varmaan vihdoin esitellä virallisesti meidän Pupujussi.

Yksi vuoden 2020 pahimmista myrskyistä näillä main alkoi torstai-iltana 17.9.. Samoihin aikoihin käynnistyi myös Hikan synnytys. Levottomuutta, läähättelyä pitkin iltaa ja lopulta vuorokauden vaihtuessa ensimmäinen pentu oli valmis tulemaan maailmaan. Röntgenissä kaikki pennut olivat olleet vielä hyvässä asennossa, mutta nyt eka pentu olikin poikittain jumittamassa. Luojan kiitos Minna oli apuna ja yhdessä Hikan kanssa saivat työnnettyä ja vedettyä esikoisen maailmaan, Pupu oli syntynyt (klo 23.50). Merle pieni mutta pitkänhuiskea tyttö (270 g), jota piti pelottavan pitkältä tuntuvan ajan hieroa ennen kun virkosi koettelemuksistaan ja alkoi imemään. Tuon jännitysnäytelmän jälkeen Pupu olikin sitten täynnä elämänvoimaa ja taistelutahtoa, ruoka-aikaan isompikokoiset veljet lensivät parhailta nisiltä Pupun ottaessa oman tilansa. Minun silmääni vähän hassun näköinen vaalealla naamalla, mutta silti niin kovin söpö. Muutoin sellainen tasaisen kiva pentu, ei aivan kärkikastia missään vaiheessa mutta ei oikein mitään heikkouksiakaan.

Pupun kotiinjääminen ei lopulta ollut varsinaisesti valinta, narttua toki ensisijaisesti toivoin, mutta aika pian mietin kahden pennun kotiinjäämistä tai vain jonkun pojista. Kun Pupu ensin neliviikkoisena säikäytti vähän rajummalla vatsapöpöllä, jonka seurauksena käväistiin nesteytyksessä ja sitten muutama viikko myöhemmin silmätarkissa sai oudon (avoin) diagnoosin (jonka kävin kyllä välittömästi toteamassa Apexissa virheelliseksi), en pystynyt Pupusta enää luopumaan edes ajatuksen tasolla.

Koko pentue oli luovutusikäisenä täällä syntymäkodissaan avoimia ja reippaita, mutta Pupunen erityisesti. Se oli paikassa kuin paikassa kotonaan, keskittyi loistavasti minun kanssa puuhaamiseen ja oikein rrrrakasti vieraita, etenkin lapsia. Toisaalta sitten leikkimisen suhteen Pupu oli sellaista ihan kivaa keskikastia veljiinsä verrattuna. Olen jostain syystä aina tuntenut enemmän vetoa niihin vähän ärhäköihin pentuihin, jotka ilmentävät tuota ärhäkkää asennetta myös leikkiessä ja suhteessa maailmaan. Pupu oli enempi sellainen etupulpetin tyttö, josta kaikki tykkäävät, mutta minun makuuni vähän ”hajuton ja mauton”.

Jonkin aikaa luovutuksen jälkeen harmitti, että itselle jäi käsiin tuollainen ”lemmikki”. Ärsyttävän sosiaalinen, tasainen ja helppo, jonka tekemisestä puuttui veljien ”hullunkiiltosilmissä” meininki. ”Ei siis yhtään minun tyyppinen pentu”, ajattelin… Oma epäreilu asenne meinasi jo vaikuttaa meidän suhteeseen, kunnes Pupun ollessa noin 10 viikkoinen päätin, että unohdan odotukset, asenteet ja vain nautin pennusta (jossa ei siis ollut niin mitään vikaa oikeasti). Ja melkein samantien Pupun tasaisuus alkoi hälvetä ja sieltä kuoriutui ihan huikean hienon moottorin omaava asennetyttö! 

Sen jälkeen on tullut todettua että tyyppi oppii aivan älyttömän nopeasti, kestävyys on ollut alusta asti niin huikea, että jouduin pikkupentuaikoina jatkuvasti muistuttamaan itseäni rajoittamaan treenien kestoa, leikkii vimmalla ja aktiivisesti, on ahne ja saaliskin on aika kiva. Ja pinkoo eteenpäin kovaaaaa! Tuo jälkimmäinen on aiheuttanut itselle välillä harmaita hiuksia tekniikan opettamisessa, koska Pupun mielestä myös yhdellä esteellä mennään täysiiii, myös silloin kun ei tiedetä mitä tehdään ja vaikka sata kertaa peräkkäin.. onneksi se oppii nopeasti niin olen voinut pennun rikkomisen pelossa jättää asiat viikoiksi hautumaan ja kun ne ottaa uudestaan kokeiluun, todeta pennun oppineen kuin itsekseen. Vilkkaudestaan huolimatta osaa hienosti ilman opettamista rauhoittua, vaikka etenkin nuorempana ”iltavilli” oli täällä hyvinkin tuttu vieras.

Korona, oma kaikenkattava väsymys pentu-urakan päättymisen jälkeen ja mielikuva Pupusta rentona ja avoimena pentuna tarkoitti sitä, että ei käyty Pupun kanssa yhtään missään omien huudien ulkopuolella, en opettanut sitä edes pantaan/valjaisiin ja hihnaan kun ei ollut tarvis. Ja meidän huudeilla ei näy välttämättä edes viikottain muita ihmisiä, autoja tai muuta elämää. En siis ole ikinä varsinaisesti sosiaalistanut ketään koiristani, mutta lähiöelämä ja normaali taajamaelo on tarjonnut ihan luonnostaan pennulle kasapäin kokemuksia vs täällä peltojen keskellä elo. Ekoilla rokotuksilla olikin sitten yllätys kun se aiemmin superavoin rento pentu jännitti lääkärikäyntiä ihan tosi paljon. Antoi toki tutkia (korona-aikana vielä yksin ilman minua), mutta kovin jännittyneenä.

Eipä koronatilanteen heikkenemisen vuoksi tuon jälkeenkään käyty juur missään paitsi jokusen kerran mustissa&mirrissä, mutta selväksi tuli ettei Pupua enää kiinnostanut vieraat ihmiset. Ei pelännyt, mutta ei halunnut niiden lääpittäväksi eikä huvittanut hakea niiltä edes namia, mieluummin väisti pois.

Siitä sitten sulavasti uutta leimaa pentuuni… Nyt leimasin sen arkajalaksi, joka ei sitten varmana kykene tekemään mitään ikinä. Jatkettiin toki erakkoelämää niin, että omien huudsien ulkopuolella käytiin lähinnä omalla hallilla kukonlaulunaikaan kun siellä ei ketään ollut. Koronan varjolla oli niin helppo hillua vain kotona (ja kun kyse oli omasta kasvatista, ei ollut ”tilivelvollinenkaan” kuin itselleen).  

Kun nyt sitten kesän/syksyn aikana päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä katsomaan Pupun kanssa ulkomaailmaa, erilaisia paikkoja, kouluttajia, halleja, tilanteita, niin olihan se aikamoinen yllätys kun ei sillä ollutkaan mitään ongelmaa missään. Samalla (hienolla!) draivilla on tehnyt missä vaan upouudessa tilanteessa ja paikassa, vaikka ihmisiä ja koiria pyörii ympärillä yms yms. Seminaareissa on myös rennosti hengaillut väliajat omiaan eli ei ole pelkästään tekemisenhuumassa sokea ja kuuro häiriöille. Erilaiset alustat mukaanlukien keinu ja puomi on otettu vastaan samalla ”siistiii!!” asenteella kuin muutkin puuhastelut. 

Ei se ollut lemmikki mutta ei se ollut myöskään arkajalka. Sanoisin kuitenkin, että kiihdyttävissä tilanteissa (ja omilla huudella) ilmenee epävarmuuteen kietoutunutta terävyyttä, joka on hyvä huomioida. Samoin huomioi arjessa ympäristöä huomattavasti herkemmin kuin Hikka. Jännityksestä huolimatta ei kuitenkaan sitten ilmennä terävyyttä (tai pyrkimystä esim hampaiden käyttöön) lääkärissä/hoidoissa tai muissa vastaavissa tilanteissa, ei mitään ylitseampuvia reaktioita ja hyvin käsiteltävissä siis. Hikkaan verrattuna on myös äänekkäämpi, joskin osa treeneissä tapahtuneesta äänenkäytöstä hävisi jo ekalla kerralla kun vain pyysin Pupulta odottamista ja fokusointia esteelle minun sijaan… (ei varmaan ylläri, että olin tämänkin vuoksi ehtinyt laittaa leimaa pentuuni..). Turhautuu kuitenkin huomattavasti Hikkaa helpommin ja silloin lähtee ääntä.

Treenatessa ja treenitilanteessa toiset koirat voivat pyöriä jaloissa ilman että edes huomaa niitä, mutta lenkeillä yms tykkää huudella kovaa ja korkealta kaikille nelijalkaisille kymmenien metrien säteelläkin. Nyt kun ollaan päästy vihdoin turistiksi kisoihin, niin kulkee rentona hälinän, ihmisten ja koirien keskellä ja alkoi parin kerran jälkeen pyrkimään ihmisten luo namin perässä (tän asian taitaa kaikki oppia nopeasti). Toisin kuin Hikka, ei hae ihmisiltä rapsutuksia/huomiota, mutta toisaalta vaikka ekassa hoidossaan jännitti ihan älyttömästi, niin toisella kertaa oli jo rento siinäkin tilanteessa. 

Eläinlääkärissä ei sitten edelleenkään ole rentona ja siellä totta tosiaan ollaan jouduttu käymään. Ensin pääsiäisenä repesi kannuskynsi, kipeä vamma, josta toipuessa oltiin useampi viikko poissa pelistä. Sitten juhannuksen alla leuan alle ilmestyi valtava paise, joka sinnitteli siinä varmaan kuukauden päivät parista ab-kuurista huolimatta. Keskellä parasta kesää (uimiset seis ja patti esti myös valjaiden tai pannan käyttämisen) ja lääkärit kehottivat ottamaan rauhassa kun ei tiedetty mikä paiseen aiheutti. Itse epäilen Hikan hammasta. Kun paiseesta vihdoin päästiin, meni pari kuukautta ja Pupu juoksi täysiä päin istutuslaatikon rautaa, jonka seurauksena koko rintakehä aukesi. Keikka teholle ja uusi reilun kuukauden sairasloma. Toivottavasti äksidentit olisivat nyt tässä ja voitaisiin vähitellen jättää taakse myös ”kovanonnen pentu” leiman..

Kaikki nämä äksidentit ovat johtaneet myös siihen, että ei olla treenattu kovin paljoa tai suunnitelmallisesti. Käyty nyt syksyllä kokeilemassa vähän kaikkea, mutta ns punainen lanka ja suunnitelmallisuus/säännöllisyys puuttuu hommasta. Tavoite on ottaa ryhtiliike ensi vuonna ja lähteä oikeasti viemään asioita eteenpäin. Nyt kun Pupu on virallisesti terveeksi todettu niin ei voi senkään varjolla enää himmailla.

Se mistä Pupu ei tykkää yhtään on, että koirat tulevat iholle (yrittävät tutustua siis ihan hyvissä aikeissa), pitää mieluummin välimatkaa ja jos vastapuoli ei usko, tulee kirosanoja. Ja asia mitä Pupu ei ole oppinut, on Lägin ykköskentän puomi. Tekee omalla puomilla täydellisiä osumia vauhdilla, Akatemialla kotitreenejä huomattavasti vaikeammissa tilanteissa ihan ok osumia vauhdilla, mutta Lägin puomilla ei ole osunut kunnolla edes ”sweet spotista” nolla vauhdilla. Parin viikon päivittäisen hinkuttamisen tuloksena siitä tuli myös eka asia missä Pupun toistonkestävyydessä tuli raja vastaan (ja samalla eka asia missä otti häiriötä). Superpennullakin on siis jotkut rajat, mikä on hyvä muistaa ennenkuin lyö taas uusia leimoja pentuunsa..

Mutta summa summarum. Tykkään Pupusta ihan älyttömästi. Siinä on tosi paljon Hikkaa, mutta yhtä lailla näen monessa asiassa isäänsä myös. Se on just sellainen sähäkkä, ärhäkkä, vähän kiukkuinen pikku Myy, joka on silti joka yö luovutusikäisestä lähtien nukkunut pää mun pään vieressä ja jonka häntä heiluttaa koko koiraa kun liikahdan sohvalta kesken (etä)työpäivän ja kysyn mitä Pupulle kuuluu. Tyyppi, jonka silmät alkavat loistamaan pelkästä mahdollisuudesta tehdä jotain yhdessä, joka antaa itsestään aina 110% ja kaikessa kiihkeydessään pystyy kuitenkin keskittymään tehtäviin ihan huikealla intensiteetillä. Se voi ärsyttää Hikkaa raivostuttavuuteen asti (Hikan pinna ja äidinrakkaus Pupun kanssa on jotain mitä en vieläkään voi uskoa todeksi), mutta kun sille lopulta sanotaan kunnolla, uskoo. 

Yhdellä sanalla (no kahdella). Niin Rakas.