Onko ominaisuuksilla väliä? Harrastamisesta ja kasvattamisesta

Blogin luonnoksissa on postauksia odottamassa Pupusta ja rempasta ja ties mistä, mutta ilmeisesti en saa aikaiseksi kirjoittaa nykyään enää muita kuin mielipidekirjoituksia.


Tällä kertaa aihe, jota olen ihmetellyt niin kauan kuin muistan. Miksi sellaisessa rodussa, joka on aikoinaan jalostettu työskentelemään ihmisen kanssa ei arvosteta työskentelyä tukevia ominaisuuksia? Omia pohdintoja niistä tärkeistä ominaisuuksista Hikan pentuprojektin aikoihin täällä. Ja täytyy sanoa, että kovin kovin tyytyväinen olen siitä, että näistä pennuista näyttää tulleen sitä mitä toivoin (toimhuom, tästä huolimatta voin hyvin esim verrata Pupua Hikkaan ja sanoa, että joissain asioissa voisi olla toivomisen varaa… täydellisiä koiria kun harvemmin on, vaikka omaan käteen ja toiveisiin sopivia täydellisiä onkin). 

Heterogeeninen rotu, jossa tietoa on kuitenkin aika niukalti luonneasioista ja ongelmia on vaikka nyt tähän liittyen (Ote tuosta linkitetystä tekstistä: "Fearfulness is NOT a problem in the breed. Lack of drive is"), niin aikalailla on ollut tuuriakin mukana. Ja pikkaisen ärsyttää, että nämä listatut asiat (luonneominaisuudet) tuntuvat olevan joissain piireissä jopa ei-toivottuja ja rivien välistä saa lukea ”mustamäen torilta” haetun näköisistä aksadesign pennuista *huokaus* (en siis edelleenkään ihan ymmärrä mikä on ”agility”ominaisuus vs yleisesti tärkeät ominaisuudet).

Miksi pidetään tärkeämpänä korvien asentoa, turkkia, muuta ulkonäköä kuin sitä mitä koiran korvien välissä on? Tai haetaan helppoja hajuttomia koiria rodussa, joka rotumääritelmänkään mukaan ei sellainen ole. Kun suurin osa luonneominaisuuksista vielä periytyy aika heikosti (etenkin rodussa, jossa ei ole ns käyttölinjoja, joista voisi päätellä oikeasti mitään ominaisuuksista isommassa mittakaavassa), niin miksi ne eivät kiinnosta? Edes sellaista ihmistä, joka on tietoinen rodun historiasta ja harrastaa muutakin kuin näyttelyitä? 

Selvennyksenä. Harrastuskoira ja jalostuskoira ovat minusta eri asioita. Itselle tulokset tai tuloksettomuus ei ole ikinä merkinnyt kovinkaan paljoa kummassakaan, mutta erityisesti jalostuksessa minua kiinnostaa paljon enemmän miten sinne tuloksiin on päästy, minkänäköisin suorituksin ja ennenkaikkea mitä asioita koira ilmensi ennen koulutusta, miten niitä asioita on vahvistettu/heikennetty jne. 

Hyvin monenlaisilla koirilla voi harrastaa antoisasti ja erilaisia lajeja. Tuloksia, titteleitä ja muita meriittejä saa kyllä todella monenlaisilla koirilla lajissa kuin lajissa (jos oman harrastuksen motiivina on nimenomaan näiden saaminen). Ja erilaiset ihmiset saavat kiksejä erilaisista asioista. Siksi on eri lajeja, tyylejä harrastaa niitä ja siksi jotkut harrastavat seurakoirilla ja itsenäisillä molosseilla tai vinttikoirilla ja toiset vaikka malinoisilla tai bortsuilla. Ja näidenkin sisällä ja välissä yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Ja vielä, perus ”harrastus”ominaisuudet pätevät lajiin kuin lajiin, designkoirista voisi kärjistäen alkaa puhumaan kun haetaan vaikka superhyvin kääntyvää tai eteenpäin pyrkivää koiraa tai geneettisesti hyvää puruotetta. Yleisesti, Roomaan on monta tietä jos vain tuloksia ja titteleitä haetaan.

Ja vielä yksi ihan perusasia. Hyvät harrastusominaisuudet (kuten vietit, hermot, toimintakyky, ei liiallista pehmeyttä tai yli menevää vilkkautta yms) ovat minusta myös hyvän kotikoiran ominaisuuksia (ellei toki halua hajutonta ja mautonta pehmolelua tai ymmärrä omaa rooliaan tapakasvatuksessa, kun mukaan tulee myös saalista, taistelutahtoa yms..). Hankalampia ominaisuuksia (jotka ei siis ”harrastusominaisuuksia” mutta voivat koirassa olla niiden lisäksi ja tietyissä komboissa voivat olla haastavampia kuin toisissa) taas ovat sitten vaikka terävyys, dominanssi, resurssi”aggre”, puolustus(vahtiminen) etenkin yhdistettynä epävarmuuteen yms. 

Yksinään useampi näistäkään ei siis minusta tee koirasta ns vaikeaa arjessa, vaan geeniloton tuottama ominaisuusyhdistelmä ratkaisee. Ja se mitä omistaja kokee vaikeaksi tai haastavaksi. Itsehän esim huomaan tuntevani vetoa teräviin, dominoiviin ja puolustuksen omaaviin koiriin jos vierekkäin on kaksi muuten vastaavin ominaisuuksin varustettua koiraa. Enkä silti koe näitä ominaisuuksia kauhean kivoina arjessa kun olen aika surkea rakentamaan aitoa arkihallintaa. Enkä myöskään todellakaan hakisi näitä jalostusvalinnoissa mieltymyksistäni huolimatta!

Ja jos jalostukselle ei aseteta mitään tavoitteita/kriteereitä niin onko tarkoitus vain kasvattaa määrää? Koska mä haluan? Tai ovatko ne kriteerit pääasiassa siellä ulkonäössä ja jos ovat, miten voidaan perustella sen olevan ok rodun alkuperä huomioiden? Entä terveys, eikö senkään osalta pitäisi edes pyrkiä yksilön ja kokonaisuuden kannalta parhaimpaan? Selvennyksenä vielä, että minusta on ihan ok, että niitä jalostuskriteereitä ja mieltymyksiä on erilaisia, mutta jos sanotaan ettei paimenkoiralle ole tärkeää ihan ne perus ja minimit ihmisen kanssa työskentelyssä tarvittavat ominaisuudet niin en vaan kykene ymmärtämään. Että hyvän koulutettavuuden omaava paimenkoira luokitellaan tyhmäksi?!? Saatika, että samalla glorifioidaan ominaisuuksia (kuten arkuus, toimintakyvyttömyys), jotka tekevät koiran jokapäiväisestä elämästä vaikeaa eivätkä takuulla ole olleet toivottuja siinä alkuperäisessä käytössä tai olleet ensisijainen mittari jalostukseen käytettäviä yksilöitä valittaessa (kun tarvittiin toimivia koiria työpariksi).

Ja tosiaan, vaikka kuinka pyritään johonkin, niin kun ominaisuudet eivät periydy kovin suoraviivaisesti ja toisaalta monet epätoivottavat ominaisuudet (vaikka nyt pehmeys, hermojen puutteet, yleinen arkuus tai mun erityinen mörkö; ääniarkuus) taas periytyvät todella voimakkaasti, niin siinä omassa kädessä voi sitten olla ihan mitä vaan. Ja läheskään aina kahden huippuominaisuuksin varustetun koiran jälkeläiset eivät ole yhtä huippuja kuin vanhempansa. Ja kun tykkää harrastaa, niin sitten tietty mennään sillä. Olennaista minusta tuolloin (aina) on, että omistaja itse näkee koirassaan tähden ja nauttii matkasta kehittäen puutteita ja vahvistaen vahvuuksia. 

Minun oma ensimmäinen ns harrastuskoira oli varmasti haastavin ominaisuuksiltaan (pehmeä, epävarma, terävä, ääniarka, toimintakyvyssä ja moottorissa puutteita), mutta juuri tämä koira sytytti innon harrastamiseen ja puutteistaan huolimatta koira sopi omaan käteen täydellisesti. Seuraava oli ominaisuuksiltaan aivan erilainen, harrastamiseen ominaisuudet olivat yleisen näkemyksen mukaan varmaan paljon paremmat, muttei sopinut läheskään yhtä hyvin omaan käteen. Silti nautin harrastamisesta valtavasti. Ja sitten tuli Pätkis, koira joka mullisti maailmankuvan mitä harrastamiseen ja koiran ominaisuuksiin tulee. Minusta siis harrastaminen, siitä nauttiminen ja jalostus ovat ihan eri asioita. Aikoinaan olen näitä täälläkin pohtinut (voiko koiraansa olla tyytyväinen vuodelta 2008 ja "briardin syvin olemus? ", pohdintaa omanlaisen briardin löytämisen haasteista vuodelta 2014). 

Joskus tuntuu, että se mikä nykymaailman harrastamisessa ja harrastajissa on erilaista, on se, että kaikkien pitää kilpailla, päästä arvokisoihin, menestyä, näkyä, voittaa. Oli laji mikä hyvänsä (aksahan on muista lajeista poiketen jo itsessäänkin rakentunut toisia vastaan kilpailemiselle, mikä varmaan osaltaan korostaa tätä ”ongelmaa”). Voi olla, että tällainen asetelma jotenkin nostaa helpommin negatiivisia tunteita ja paineita sopia johonkin jäykkään täydellisyyden muottiin siitä millainen pitäisi olla ja näin someaikaan on vaikea olla vertaamatta omia treenejä/kisoja kymmeniin muihin vastaavaa treeniä/rataa tehneisiin. Jos treenit ovat tuntuneet tosi onnistuneilta, mutta kotiin päästyäsi näet samat pätkät jonkun muun tekemänä mielestäsi hienommin/taitavammin/nopeammin/mitä vaan. Tai jos kisojen jälkeen leijut hyvien hyllyjen onnistumisissa ja fiiliksissä, mutta somessa törmäät kaveriin, joka tahkosi samoissa kisoissa triplanollat. Kuinka helppoa on lähteä mitätöimään sitä omaa onnistumisen ja tyytyväisyyden tunnetta ja unohtaa, että jokaisen polku näyttää erilaiselta. Etenkin jos on kovin kilpailuviettinen ja se oma koira (tai itse ohjaajana) ei ole sellainen kuin yleisesti ajatellaan, että kuuluu olla? 

En myöskään ihan ymmärrä sitä, että nykyään on niin kiire kisaamaan, että laitetaan puolivalmiit koirat tilanteisiin, joissa niillä ei ole (vielä) hyvä olla. Tai odotetaan treeni/kisatilanteessa koiralta onnistumisia asioissa jotka eivät ole vielä selviä. Tai pahinta, ollaan pettyneitä koiraan, jos se ei ole jotain tiettyä, ei tee varmoja nollaratoja tai täydellisiä suorituksia treeneissä (eikä olla valmiita muuttamaan omaa tapaa toimia sellaiseksi, joka tukisi koiraa paremmin) tai jos sen ominaisuuksissa onkin puutteita, jotka edellyttävät enemmän töitä. 

Jos koiran ominaisuuksissa on puutteita, mutta ohjaajalla on niin kova kilpailuvietti, että kisaamaan on päästävä, minusta olisi reilua, että oltaisiin valmiita tekemään pohjatyöt pomminvarmoiksi (vähintään nyt motivaatio ja itseluottamus) lajitaitojen sijaan. Ja vasta sitten kisaamaan. Että molemmat nauttisivat siitä hommasta. Eikä tarttisi olla pettynyt siihen koiraan jos se ei vastaa omia odotuksia ja tavoitteita. Eteenpäin pääsee vasta kun se oma koira on maailman paras puutteineen ja vahvuuksineen, miten koira voi uskoa itseensä jos sen omistaja ei sitä tee?

Toisaalta pikkaisen ahdistaa myös nykymaailman kiire runnoa koirat valmiiksi niin, että päästään välittömästi kisaiän koittaessa kisaamaan. Sama kuinka asioita kaunistellaan, niin treenimäärät ovat melkoisia tosi nuorilla koirilla. Ja välillä somea seuratessa tulee fiilis, että kaikki koirien kanssa tekeminen on suorittamista lenkeistä lähtien. Mutta se on toinen juttu se.

Jokatapauksessa, itse saan kiksit siitä, miltä harrastaminen tuntuu ns omanlaisen koiran kanssa, en nauti kisaamisesta vaan matkasta siihen, että opitaan toimimaan yhdessä. Tällä hetkellä joudun potkimaan itseäni kisaamaan, nautin kyllä valtavasti kisaratojen juoksemisesta, mutta jostain syystä muuten motivaatio kisaamiseen on nollassa. Siitäkin huolimatta, että aletaan vihdoin olemaan tasaisempia suorittajia ja useimmat kisaradat ovat flow-ratoja. Ja hyvällä radalla Hikka usein voittaa. Silti treeneistä nautin ehkä jopa enemmän kuin ikinä. 

Kisoissa huonot, virkkuukoukku tai virkamiesmäisen varmat nollaradat tuskin aiheuttavat kovin kummosia tuntemuksia, vaikka niillä oltaisiin voitettu. Se on se veitsenterällä kulkemisen fiilis, kun kisaradat ovat sellaisia ettei tartte ottaa joka kohdassa vauhtia pois ja toisaalta tietää ettei onnistumista tule ellen uskalla vetää täysiä ja rohkeasti (ja siltikään en välttämättä ehdi oikeisiin paikkoihin oikeaan aikaan, mutta Hikan itsenäiset taidot voivat vielä pelastaa), molemmat ollaan niin täynnä adrenaliinia, että meinataan poksahtaa, mennään molemmat täysiä äärirajoilla, mutta silti toimitaan saumattomasti yhteen. Saumaton yhteistyö täydessä vauhdissa, juttu mihin itse vuosia sitten hurahdin agilityssä. Ihan parasta!

Treenatessa arvostan sitä, että koiralla on peruspalikat ja ominaisuudet olemassa. Ei tarvitse ensimmäisiä vuosia rakentaa motivaatiota yhdessä tekemiseen  (jos koira ei luonnostaan osoita aktiivisuutta/nauti yhdessä tekemisestä), moottoria (jos koira ei palkkaannu luonnostaan millään) tai joudu elämään munankuorilla koiran arkuuden/hermojen/toimintakyvyn puutteiden vuoksi ja siten joutua todella pieteetillä rakentaa itsevarmuutta ja kuplaa. 

Itse näen, että olisi koiralle reilua rakentaa puuttuvien ominaisuuksien vuoksi pohja niin varmaksi, että voisin olla varma, että koirakin nauttii oman kilpailuviettini tyydyttämisestä. Voin sanoa, että itsellä on aivan riittävästi työsarkaa niiden lajitaitojen ja yhteistyön rakentamisessa sellaiseksi kuin haluan niiden olevan, että kokisin pääseväni jotenkin helpolla kun pohja on kunnossa (ja hyvän pohjan omaavillakin yleensä on omia haasteitaan, koirana tai koirakkona). Toki joku muu voi olla sitten niin ylivertaisen taitava rakentamaan lajiosaamisen ja yhteistyön saumattomaksi, että kaipaa vielä lisähaasteita harrastamiseensa.

Mutta jos palataan niihin harrastusominaisuuksiin. Jos nyt mietin vaikka puruja, niin siellä koiralla tulee oikeasti olla tiettyjä ominaisuuksia, että nousee mm-voittajaksi. Agilityssä podiumille pääsee lopulta aika monenlaisilla koirilla ja poluilla ja näistä on löydettävissä monia kertomuksia jos vähän kaivaa. Ohjaajan ominaisuuksilla on minusta tosi korostunut merkitys agilityssä menestymisessä. 

Toki sitten nykymaailmassa taitaa olla enää turha haaveilla vaikka nyt briardin kanssa mm pallista, kun maksien kärki on niin mustavalkoinen. Ja jostainhan se kertoo miksi laji edellä menevät harrastajat yhä useammin valitsevat jonkun tietyn rodun lajiin. Ja silti voin sanoa, että ei tullut mieleenkään ajatella, että Pätkiksellä olisi jotenkin puutteelliset ominaisuudet, vaikka sillä ei ollut mitään jakoja tehdä samanlaisia aikoja kuin tietyt nimeltä mainitsemattomat mustavalkoiset kilpakumppanit esim Turussa kilpaillessa. Se oli just eikä melkein täydellinen sellaisena kuin oli (ominaisuuksiltaan ja muutoin) ja olisin varmasti tyytyväisenä jatkanut kisaamista Pätkiksen (ja sen jälkikasvun) kanssa ellei Pätkiksen selkä olisi ollut toista mieltä jolloin laumaan aukesikin yllättäen pienemmän harrastuskoiran paikka briardin sijaan. 

Mutta siis, jos agilityä miettii niin resepti on aika yksinkertainen - nopein nolla voittaa aina (parasta olisi olla nopein myös vitosten tehneisiin verrattuna). Silloinhan se, joka saa koirastaan motivoitua kaiken irti lähtevän vauhdin (olettaen että fyysiset ominaisuudet ovat kunnossa niin monenlaisin ominaisuuksin varustetusta koirasta irtoaa vauhtia) ja lisäksi osaa opettaa (ja ohjata) taloudellisimmat linjat, voittaa. Koiran ominaisuudet antavat minusta vain hyvän pohjan, heikommillakin ominaisuuksilla varustettu koira menee silti ihan heittämällä ohi esim taitavamman ja kilpailuviettisemmän ohjastajan käsissä. Ja tähän liittyen olisi kiva joskus keskustella koirien ominaisuuksien sijaan ohjaajien ominaisuuksista ja miten niiden ruotiminen vaikuttaa harrastamisen mielekkyyteen. 

Itselläni on jonkin sortin hahmottamishäiriö; omaan kaksi vasenta jalkaa enkä noin muutoinkaan ole ikinä ollut kovin liikunnallinen tai motorisesti lahjakas. Ja kovasti yrittäessäni pidän ohjatessa kovaa ääntä, vaikka minua on vuosia yritetty saada ohjaamaan hiljaa. Voin sanoa ettei oma (laji)itseluottamus ollut kovin korkealla, kun Hikan nuoruudessa sain aina kuulla samaa matraa "huikea koira, mutta mitä tehdään sen ohjaajalle". Edelleenkään en halua osallistua esim joukkueisiin ja mietin paikoissa missä on livestriimi, että mitähän ihmiset ajattelee mun kovaäänisestä kömpelöstä ohjaamisesta ja onhan vielä se stereotypia nopean koiran tätiohjaajasta (koska aksassa osataan kyllä olla välillä todella tuomitsevia..). Lisäksi vaalin viimeiseen asti koiran fiilistä (ensimmäisen koiran peruja varmaan) ja välillä voi näyttää siltä etten ota asioita niin vakavasti kuin joku toivoisi. Ja siitä saa sitten kuulla vähintään selän takana. 

Jokainen siis nauttikoon omaan käteen sopivan koiran kanssa omannäköisestä harrastamisesta ja toivottavasti vielä niin, ettei nykymaailman kilpailemisen kulttuuri vie iloa harrastamiselta. Jalostusvalinnoissa toivoisin kuitenkin, että rodun alkuperäinen käyttö otettaisiin jotenkin huomioon eikä ainakaan pyllistettäisi siihen suuntaan. 

Suositut tekstit