Meidän pikkuinen kirppu kahvipapunen on jo vuoden!
Niin se aika vaan rientää. Tuntuu, ettei siitä ole kuin silmänräpäys kun jännäsin syntyykö pentuja (narttuja) riittävästi ja sen jälkeen vielä enemmän sitä, kuka pennuista päätyisi meille. Olin saanut jossain vaiheessa "pakkomielteen" merlenvärisestä (puolipitkäkarvaisesta) pyrristä, joten tokihan oma suosikki oli selvillä ihan alusta asti. Ja niin siinä kävi, että tuo (tuolloin...) pieni, pullea ja hirmuisen karvainen kaveri päätyi meille. Aina sanotaan, ettei koiraa saisi valita värin perusteella, mutta nyt voi sanoa, että yhtään ei ollut huono kriteeri. Tosin tuosta pentueesta olisi voinut valita millä tahansa kriteerillä, ihania olivat koko sisaruskatras ja edelleen ovat!
Harmi vaan, että Hikasta tuli tuollainen klaniversio, kaikista houkutuksista ja manauksista huolimatta se ei sitten suostunut kasvattamaan yhden yhtä partakarvaa itselleen! Vitsivitsi - hyvin olen tottunut tuohon virtaviivaiseen lookkiin tässä vuoden aikana, yllättävän nätti tuollainen ei niin rakkikoiran näköinenkin koira on :D
Jos niinä kymmenenä (tai jotain) vuonna kun pyörittelin mielessäni ajatusta pyrristä, olisin tiennyt, että voisin saada tällaisen Hikan elämääni, niin en olisi jahkaillut niin kauaa. Olen kyllä niiiin hulluna tuohon pikkuiseen energiapakkaukseen - ei vaan käsitä miten siisti se (useimmiten :P ) on! Aika useasti vuoden aikana on myös tullut ajateltua, että jos olisin koira niin olisin varmaan pyrri. Tai jos ei pyrri niin ainakin Hikka -pyrri. Vaikka välillä sen aivoitukset menee ihan yli hilseen, niin jotenkin se vaan on sellainen omanoloisen oloinen reaktioissaan, energiassaan ja olemuksessaan :D
Mutta siis, vuosi on mennyt hurjaa vauhtia. Hikka osoittautui heti pikkuisesta pipanasta tosi rohkeaksi, reippaaksi, röyhkeäksi ja kiihkeäksi tyypiksi. Eikä sitten niin yhtään tippaa überherkäksi tai überpehmeäksi silkkihansikkain käsiteltäväksi - useimmiten päinvastoin... Pikkuisen on joissain asioissa tullut järkeä (ja itsesuojeluvaistoa) päähän, ison osan turhaa räkyttämistä (sain opetettua?) pois aika pian (pl tilanteet kun joku eksyy "meidän hoodeille", silloin on piru irti :P), mutta kyllä se edelleen on välillä aikamoinen pyörremyrsky. Lievää satunnaista teinimörköilyä lukuunottamatta ei ole ikinä jännänyt uusia paikkoja, alustoja (itseasiassa mitä oudompi alusta, sitä hauskempi se Hikan mielestä on), tilanteita, väkijoukkoja, kulkuvälineitä, koiria tai oikeastaan yhtään mitään (paitsi imuria :P).
Ihmisistäkin tykkää (lapsia suorastaan rakastaa) ja on ollut alusta asti palkattavissa treeneissä vieraan toimesta niin lelulla kuin ruualla, ilman mitään opettamista siihen. Mutta ei edelleenkään välitä ihan älyttömästi siitä, että joku houkuttelee luokse - "ihmiskontaktit" on rennoimpia kun ne on omaehtois(en röyhkeitä), mutta missään vaiheessa ei ole ollut kuitenkaan ongelmia eläinlääkäreiden, fyssareiden tai muiden pakollisten käsittelyiden kanssa. Enempi siis "en välitä" kuin "pelottaa" sorttia senkin suhteen. Mutta voin kuvitella, että jos näyttelyihin mentäisiin, niin pitäisi kyllä harjoitella käsittelyä...
Meni aika pitkään, että isot koirat hyväksyivät Hikan ihan täysin (ei kauheasti kunnioittanut kenenkään rajoja ja "ei" tarkoitti Hikalle vain sitä, että pitää yrittää entistä kovemmin), mutta nyt se on uinut ihan jokaisen sydämeen. Saa nukkua Taran kanssa kasassa ja Pätkiksen etutassujen päällä, viedä Pätkikseltä lelut ja luut lähes suusta (!!) ja jopa Momo päästää sen nykyään lähelle nukkumaan. Ja tietty leikittää Momoa ja Pätkää niin kauan, että ovat raukat ihan puhki. Niin rasittava kuin Hikka osaakin välillä olla, niin ei sitä vaan voi vastustaa. Kukaan :D
Minäkin kestän ihan vaivatta sen, että tyyppi jokaikinen yö jossain vaiheessa herättää möngertämällä ihan kiinni jonnekin sinne kaulakuopan tuntumaan nukkumaan (usein tätä edeltää kielen työntäminen vähintään korvaan, että varmasti herään..) tai aamulla tulee kokeilemaan josko olisi jo aika herätä tepastelemalla edestakaisin minun päälläni. Hikkanen myös osaa vaatia huomiota/rapsutuksia sellaisella hassulla murmutusäänellä, kenenkään muun kohdalla en takuulla vahvistaisi moista, mutta Hikka vaan on ihan liian suloinen, että siihen pätisi normaalit säännöt :P
Oikeastaan ekaan juoksuun asti (eli sinne noin puolivuotiaaksi) Hikka söi nappulansa vähän huonosti, vaikka oli alusta asti kuitenkin hyvin palkattavissa namilla ja varasteli herkkuja aina kun silmä vältti. Melkein jokaisen pikkupussin jälkeen joutui vaihtamaan nappulamerkkiä, kun edellinen ei vaan enää maistunut. Ja kaikenlaisia kikkakolmosia tuli käytettyä, että sai Hikan syömään edes vähän. Mutta juoksujen loppumisen jälkeen onkin sitten vetänyt nappulansa alas sellaista vauhtia (ja tulee sen jälkeen norkoamaan josko muilta liikenisi vähän lisää..), että on vaikea enää edes muistaa miten se on muka joskus nirsoillut ruuan kanssa...
Harrasteiden kanssa ollaan edetty maltillisesti, muttei ehkä niin maltillisesti kuin olin suunnitellut. Ainakaan aksan suhteen, jota ollaan tehty viimeiset kuukaudet aika ahkeraan. Vaikka saan harmaita hiuksia oman ohjaamiseni kanssa niin Hikan kanssa on vaan niin älyttömän siistiä tehdä mitä vaan. Se oppii ihan älyttömän nopeaan, se on aktiivinen, kiihkeä, käyttää kroppaansa tosi hyvin ja tykkää tarjota asioita, sillä on saalista ja taistelutahtoa yllättävän paljon, se tykkää tehdä yhdessä jne. Kun perusasiat on niin hyvällä mallilla eikä tartte taistella motivoinnin, keskittymisen, paikkavarmuuden jne perusjuttujen kanssa, niin on hurjan kiva tehdä ja opetella juttuja yhdessä. Eikä sekään yhtään haittaa, että Hikuli kerää kehuja missä tahansa se liikkuukin. Ei ole kyllä koirasta kiinni jos ei saada mitään aikaan! Toki näin vuoden iässä jännitetään vielä mitä edessä (joskus kesällä) olevat terveystulokset aikanaan kertovat...
Aksan lisäksi ollaan tehty perusjuttuja tokoa ajatellen. Saa nähdä kuinka oma motivaatio sen suhteen kantaa, saanko ikinä aikaiseksi käydä edes alokasluokkaa kokeilemassa. Mutta en silti näytä osaavan olla opettamatta koirilleni vähintään niitä alkeita :D. (Pelto)jälkeä aloitettiin tekemään pikkuhiljaa viime kesänä, hirveän kiva päästä jatkamaan siitä mihin jäätiin. En näe yhtään syytä miksei sitä voisi ihan tavoitteellisestikin treenata Hikan kanssa, mutta pitäisi varmasti ryhdistäytyä ensin Pätkiksen jälkien suhteen... Ja paimentamassa käytiin kesän/syksyn aikana jokunen kerta - sitä on tarkoitus jatkaa tulevana kesänä sen mukaan miltä Hikan touhu näyttää.
Mutta siis, kertaakaan en ole tämän vuoden aikana katunut pyrrin ottamista (vaikka jokunen taisi niin ennustaakin..), niin upean kaverin Hikasta olen saanut! Mielenkiinnolla lähdetään elämään seuraavaa yhteistä vuotta, ihan takuulla tullaan nauttimaan siitä vähintään yhtä paljon kuin ensimmäisestä!
Ja loppuun vielä videokooste Hikkasen ekasta vuodesta (oli se vaan ällösöpö pentuna...):
Paljon onnea meidän rakkaan raivostuttavalle pikkiriikkiselle kahvipapuselle!
Harmi vaan, että Hikasta tuli tuollainen klaniversio, kaikista houkutuksista ja manauksista huolimatta se ei sitten suostunut kasvattamaan yhden yhtä partakarvaa itselleen! Vitsivitsi - hyvin olen tottunut tuohon virtaviivaiseen lookkiin tässä vuoden aikana, yllättävän nätti tuollainen ei niin rakkikoiran näköinenkin koira on :D
Jos niinä kymmenenä (tai jotain) vuonna kun pyörittelin mielessäni ajatusta pyrristä, olisin tiennyt, että voisin saada tällaisen Hikan elämääni, niin en olisi jahkaillut niin kauaa. Olen kyllä niiiin hulluna tuohon pikkuiseen energiapakkaukseen - ei vaan käsitä miten siisti se (useimmiten :P ) on! Aika useasti vuoden aikana on myös tullut ajateltua, että jos olisin koira niin olisin varmaan pyrri. Tai jos ei pyrri niin ainakin Hikka -pyrri. Vaikka välillä sen aivoitukset menee ihan yli hilseen, niin jotenkin se vaan on sellainen omanoloisen oloinen reaktioissaan, energiassaan ja olemuksessaan :D
Mutta siis, vuosi on mennyt hurjaa vauhtia. Hikka osoittautui heti pikkuisesta pipanasta tosi rohkeaksi, reippaaksi, röyhkeäksi ja kiihkeäksi tyypiksi. Eikä sitten niin yhtään tippaa überherkäksi tai überpehmeäksi silkkihansikkain käsiteltäväksi - useimmiten päinvastoin... Pikkuisen on joissain asioissa tullut järkeä (ja itsesuojeluvaistoa) päähän, ison osan turhaa räkyttämistä (sain opetettua?) pois aika pian (pl tilanteet kun joku eksyy "meidän hoodeille", silloin on piru irti :P), mutta kyllä se edelleen on välillä aikamoinen pyörremyrsky. Lievää satunnaista teinimörköilyä lukuunottamatta ei ole ikinä jännänyt uusia paikkoja, alustoja (itseasiassa mitä oudompi alusta, sitä hauskempi se Hikan mielestä on), tilanteita, väkijoukkoja, kulkuvälineitä, koiria tai oikeastaan yhtään mitään (paitsi imuria :P).
Ihmisistäkin tykkää (lapsia suorastaan rakastaa) ja on ollut alusta asti palkattavissa treeneissä vieraan toimesta niin lelulla kuin ruualla, ilman mitään opettamista siihen. Mutta ei edelleenkään välitä ihan älyttömästi siitä, että joku houkuttelee luokse - "ihmiskontaktit" on rennoimpia kun ne on omaehtois(en röyhkeitä), mutta missään vaiheessa ei ole ollut kuitenkaan ongelmia eläinlääkäreiden, fyssareiden tai muiden pakollisten käsittelyiden kanssa. Enempi siis "en välitä" kuin "pelottaa" sorttia senkin suhteen. Mutta voin kuvitella, että jos näyttelyihin mentäisiin, niin pitäisi kyllä harjoitella käsittelyä...
Meni aika pitkään, että isot koirat hyväksyivät Hikan ihan täysin (ei kauheasti kunnioittanut kenenkään rajoja ja "ei" tarkoitti Hikalle vain sitä, että pitää yrittää entistä kovemmin), mutta nyt se on uinut ihan jokaisen sydämeen. Saa nukkua Taran kanssa kasassa ja Pätkiksen etutassujen päällä, viedä Pätkikseltä lelut ja luut lähes suusta (!!) ja jopa Momo päästää sen nykyään lähelle nukkumaan. Ja tietty leikittää Momoa ja Pätkää niin kauan, että ovat raukat ihan puhki. Niin rasittava kuin Hikka osaakin välillä olla, niin ei sitä vaan voi vastustaa. Kukaan :D
 |
| Pätkä ei ole suostunut pentuaikansa jälkeen jakamaan lelua kenenkään kanssa, mutta Hikalle sekin suodaan... |
Oikeastaan ekaan juoksuun asti (eli sinne noin puolivuotiaaksi) Hikka söi nappulansa vähän huonosti, vaikka oli alusta asti kuitenkin hyvin palkattavissa namilla ja varasteli herkkuja aina kun silmä vältti. Melkein jokaisen pikkupussin jälkeen joutui vaihtamaan nappulamerkkiä, kun edellinen ei vaan enää maistunut. Ja kaikenlaisia kikkakolmosia tuli käytettyä, että sai Hikan syömään edes vähän. Mutta juoksujen loppumisen jälkeen onkin sitten vetänyt nappulansa alas sellaista vauhtia (ja tulee sen jälkeen norkoamaan josko muilta liikenisi vähän lisää..), että on vaikea enää edes muistaa miten se on muka joskus nirsoillut ruuan kanssa...
Harrasteiden kanssa ollaan edetty maltillisesti, muttei ehkä niin maltillisesti kuin olin suunnitellut. Ainakaan aksan suhteen, jota ollaan tehty viimeiset kuukaudet aika ahkeraan. Vaikka saan harmaita hiuksia oman ohjaamiseni kanssa niin Hikan kanssa on vaan niin älyttömän siistiä tehdä mitä vaan. Se oppii ihan älyttömän nopeaan, se on aktiivinen, kiihkeä, käyttää kroppaansa tosi hyvin ja tykkää tarjota asioita, sillä on saalista ja taistelutahtoa yllättävän paljon, se tykkää tehdä yhdessä jne. Kun perusasiat on niin hyvällä mallilla eikä tartte taistella motivoinnin, keskittymisen, paikkavarmuuden jne perusjuttujen kanssa, niin on hurjan kiva tehdä ja opetella juttuja yhdessä. Eikä sekään yhtään haittaa, että Hikuli kerää kehuja missä tahansa se liikkuukin. Ei ole kyllä koirasta kiinni jos ei saada mitään aikaan! Toki näin vuoden iässä jännitetään vielä mitä edessä (joskus kesällä) olevat terveystulokset aikanaan kertovat...
Aksan lisäksi ollaan tehty perusjuttuja tokoa ajatellen. Saa nähdä kuinka oma motivaatio sen suhteen kantaa, saanko ikinä aikaiseksi käydä edes alokasluokkaa kokeilemassa. Mutta en silti näytä osaavan olla opettamatta koirilleni vähintään niitä alkeita :D. (Pelto)jälkeä aloitettiin tekemään pikkuhiljaa viime kesänä, hirveän kiva päästä jatkamaan siitä mihin jäätiin. En näe yhtään syytä miksei sitä voisi ihan tavoitteellisestikin treenata Hikan kanssa, mutta pitäisi varmasti ryhdistäytyä ensin Pätkiksen jälkien suhteen... Ja paimentamassa käytiin kesän/syksyn aikana jokunen kerta - sitä on tarkoitus jatkaa tulevana kesänä sen mukaan miltä Hikan touhu näyttää.
Mutta siis, kertaakaan en ole tämän vuoden aikana katunut pyrrin ottamista (vaikka jokunen taisi niin ennustaakin..), niin upean kaverin Hikasta olen saanut! Mielenkiinnolla lähdetään elämään seuraavaa yhteistä vuotta, ihan takuulla tullaan nauttimaan siitä vähintään yhtä paljon kuin ensimmäisestä!
Ja loppuun vielä videokooste Hikkasen ekasta vuodesta (oli se vaan ällösöpö pentuna...):
Paljon onnea meidän rakkaan raivostuttavalle pikkiriikkiselle kahvipapuselle!
