Kevättä kohti
Tähän aikaan viime vuonna oltiin Pätkiksen kanssa jäljestelty tehokkaasti jo melkein pari kuukautta, nyt sellaisesta on saanut vain haaveilla, vaikka muutoin aika kehno talvi onkin ollut. Mutta kevättä kohti ollaan silti menty kiihtyvään tahtiin, ehtiikin taas paljon enemmän kaikenlaista kun sekä aamuisin että iltaisin on valoisaa. Ja tänä keväänä onkin ihan älyttömästi kaikkea uutta ja jänskää nurkan takana, ei millään malttaisi odottaa...
Pentukuumetta ollaan nostatettu edelleen Neon ja Ukon avustuksella. Tytöt eivät oikein enää välitä yhä riehakkaammista pikkupojista (Momo onkin saanut lisänimen "ankeuttaja", kun se ilmaantuu aina torppaamaan leikit juuri kun on kaikista kivointa...), mutta Pätkis on innoissaan kun niistä alkaa olemaan ihan oikeasti riekkuseuraa.
Jotenkin en edelleenkään oikein pääse yli tästä Pätkän suopeuden aiheuttamasta hämmennyksestä. Tähän astihan olen ollut vakaasti sitä mieltä, että se tulee toimeen vain ja ainoastaan tyttöjen kanssa. Pennutkaan ei siis olis kovin jees ennenkuin ne on selkeesti tytön hajuisia. Ja tähän johtopäätökseenhän olen reilusti ja reippaasti päätynyt ihan sen perusteella, että Pätkis ei pikku sinttinä (siis joku sellainen muutaman kk ikäinen) sietänyt veljiään ja alle vuoden ikäisenä linttasi pikku Pepin. Ei niin, että meillä nyt noin muutenkaan olisi tapana hirveästi hengata vieraiden koirien kanssa oman lauman ulkopuolelta (siksi kai näinkin kauan olen voinut pitää kiinni käsityksestäni :D), mutta silti...
No jokatapauksessa, hyvähän se on edes tässä vaiheessa tajuta tällainen, ei tartte sitten niin hirveästi stressata tulevan pennun suhteen :D
Koska kevät aiheuttaa aina innostuspiikkejä treenirintamalla, niin ollaan me ihan vähän tehtykin jotain vaikka periaatteessa eläkkeellä kaikesta ollaankin. Ja painotus nimenomaan sanalla vähän, Pätkis on nimittäin päässyt ihan pikkaisen haukkumaan Petriä piilolla, kun ollaan hengattu mukana rotojen treenatessa. Ei edes ollut tarkoituksellista, mutta kun Pätkis ihan oma-aloitteisesti ja niin kovin innokkaasti tarjosi sitä Petrin pystyttäessä piiloa, niin onhan se ollut ihan pakko vähäsen kokeilla.. Ja on se vaan edelleen niin kivaa, meistä molemmista - ei oikein mikään voita sitä tunnetta kun näkee koiran olevan noin fiiliksissä jostain (etenkin kun viime kerrasta on niin pitkä aika) ...
Purujen jatkaminen ei nyt kuitenkaan ole mitenkäänpäin näköpiirissä, mutta briardien tokopäivään olisi tarkoitus osallistua. Toiveissa olisi löytää sieltä se vuosia kadoksissa ollut motivaatio lajiin että päästäisiin tekemään jotain oikeasti järkevää ja tavoitteellista(kin). Vuokrattiin mökki koko viikonlopuksi, joten pahasti näyttää siltä, että tehdään meidän eka yhteinen lomamatka loistokkaasti Poriin :D.
Noin muutoin on ollut vähän ikävääkin. Taran voinnissa on ollut huonompia kausia, vaikka viimeisimmän kontrollin mukaan arvot olisivat nyt tällä (30mg) annostuksella just hyvät. Siitä huolimatta ollaan kärsitty yksi virtsis (joita oli diagnoosin alkuaikoina useita), ollaan oltu normia väsyneempiä ja levottomampia (öisin) sekä muutamaan otteeseen ruokakaan ei ole oikeen maistunut. Kaikki oireita, joita oli viimeksi reilu vuosi takaperin... Mutta eikai tässä oikein muuta voi tehdä kuin seurailla ja toivoa parasta. Just nyt mummeli voi onneksi kuitenkin ihan hyvin.
Taran lisäksi Pätkiskin pääsi säikäyttämään joitakin viikkoja sitten ontumalla sitä samaa samperin takajalkaansa, josta koko vyyhti vuosi sitten lähti purkautumaan. Onneksi jäi parin päivän rupeamaksi, joten epäilen pahimman loskakauden olleen syynä. Ei ole ontunut yhtään tuon jälkeen, vaikka onkin riekkunut niin Neon kuin Ukon kanssa ja vähäsen treenannutkin.
Pentukuumetta ollaan nostatettu edelleen Neon ja Ukon avustuksella. Tytöt eivät oikein enää välitä yhä riehakkaammista pikkupojista (Momo onkin saanut lisänimen "ankeuttaja", kun se ilmaantuu aina torppaamaan leikit juuri kun on kaikista kivointa...), mutta Pätkis on innoissaan kun niistä alkaa olemaan ihan oikeasti riekkuseuraa.
Jotenkin en edelleenkään oikein pääse yli tästä Pätkän suopeuden aiheuttamasta hämmennyksestä. Tähän astihan olen ollut vakaasti sitä mieltä, että se tulee toimeen vain ja ainoastaan tyttöjen kanssa. Pennutkaan ei siis olis kovin jees ennenkuin ne on selkeesti tytön hajuisia. Ja tähän johtopäätökseenhän olen reilusti ja reippaasti päätynyt ihan sen perusteella, että Pätkis ei pikku sinttinä (siis joku sellainen muutaman kk ikäinen) sietänyt veljiään ja alle vuoden ikäisenä linttasi pikku Pepin. Ei niin, että meillä nyt noin muutenkaan olisi tapana hirveästi hengata vieraiden koirien kanssa oman lauman ulkopuolelta (siksi kai näinkin kauan olen voinut pitää kiinni käsityksestäni :D), mutta silti...
No jokatapauksessa, hyvähän se on edes tässä vaiheessa tajuta tällainen, ei tartte sitten niin hirveästi stressata tulevan pennun suhteen :D
Koska kevät aiheuttaa aina innostuspiikkejä treenirintamalla, niin ollaan me ihan vähän tehtykin jotain vaikka periaatteessa eläkkeellä kaikesta ollaankin. Ja painotus nimenomaan sanalla vähän, Pätkis on nimittäin päässyt ihan pikkaisen haukkumaan Petriä piilolla, kun ollaan hengattu mukana rotojen treenatessa. Ei edes ollut tarkoituksellista, mutta kun Pätkis ihan oma-aloitteisesti ja niin kovin innokkaasti tarjosi sitä Petrin pystyttäessä piiloa, niin onhan se ollut ihan pakko vähäsen kokeilla.. Ja on se vaan edelleen niin kivaa, meistä molemmista - ei oikein mikään voita sitä tunnetta kun näkee koiran olevan noin fiiliksissä jostain (etenkin kun viime kerrasta on niin pitkä aika) ...
Purujen jatkaminen ei nyt kuitenkaan ole mitenkäänpäin näköpiirissä, mutta briardien tokopäivään olisi tarkoitus osallistua. Toiveissa olisi löytää sieltä se vuosia kadoksissa ollut motivaatio lajiin että päästäisiin tekemään jotain oikeasti järkevää ja tavoitteellista(kin). Vuokrattiin mökki koko viikonlopuksi, joten pahasti näyttää siltä, että tehdään meidän eka yhteinen lomamatka loistokkaasti Poriin :D.
Noin muutoin on ollut vähän ikävääkin. Taran voinnissa on ollut huonompia kausia, vaikka viimeisimmän kontrollin mukaan arvot olisivat nyt tällä (30mg) annostuksella just hyvät. Siitä huolimatta ollaan kärsitty yksi virtsis (joita oli diagnoosin alkuaikoina useita), ollaan oltu normia väsyneempiä ja levottomampia (öisin) sekä muutamaan otteeseen ruokakaan ei ole oikeen maistunut. Kaikki oireita, joita oli viimeksi reilu vuosi takaperin... Mutta eikai tässä oikein muuta voi tehdä kuin seurailla ja toivoa parasta. Just nyt mummeli voi onneksi kuitenkin ihan hyvin.
Taran lisäksi Pätkiskin pääsi säikäyttämään joitakin viikkoja sitten ontumalla sitä samaa samperin takajalkaansa, josta koko vyyhti vuosi sitten lähti purkautumaan. Onneksi jäi parin päivän rupeamaksi, joten epäilen pahimman loskakauden olleen syynä. Ei ole ontunut yhtään tuon jälkeen, vaikka onkin riekkunut niin Neon kuin Ukon kanssa ja vähäsen treenannutkin.
