Selkäasiaa. Taas.
Ei tästä aiheesta nyt vaan valitettavasti pääse niin vain eroon. Perjantaiaamu valkeni aivan älyttömän kauniina, mutta päättyi lopulta jokseenkin synkkiin tunnelmiin.
Syy synkkyyteen oli se, että Pätkän selästä löytyi Aistissa spondarin lisäksi välilevytyrä. Ihan kuten Momolla aikoinaan. Ja jottei se olisi ollut tarpeeksi ikävää, niin ilmeisesti Pätkää intuboitaessa oli sohaistu johonkin mihin ei olisi pitänyt, sillä Pätkis yski/kakoi kotiutumisestaan asti ja lauantaina aamusta ysköksessä oli myös verta. Soitto Aistiin, jossa todettiin että intubointi voi joitain ärsyttää, mutta verta ei pitäisi tulla. Sitten todettiin, että "voihan se olla kennelyskääkin" ja käskettiin seurata tilannetta. Onneksi yskiminen loppui kuin seinään sunnuntain (kylpylä)uintireissun jälkeen. Ehkä veden vetäminen henkeen puhdisti nielun jostain ylimääräisestä?
Uimista lukuunottamatta ollaan perjantain jälkeen tehty vain rauhallisia lenkkejä. Vapaana kyllä, mutta vältetty kaikkea jahtaamista, juoksemista tai riekkumista. Perjantaina elämä oli kuitenkin vielä yhtä juhlaa:
Mutta miksi me yhtäkkiä lähdettiin tutkimaan selkää tarkemmin? Kaikki alkoi niinkin mukavasta asiasta kuin pitämättömästä talvilomasta, jonka päätin pitää helatorstaiviikkona. Varsinainen loma siitä ei tullut, kun töitä tuli tehtyä koko viikko, mutta pieni irtiotto kuitenkin. Sain auton takaisin korjaamolta maanantaina, käväistiin illalla hakutreeneissä ja tiistaina aamusta lähdettiin kohti Rymättylää lepuuttamaan hermoja. Ihan ei sujunut suunnitellusti..
Päästiin kommelluksitta Rymättylän kirkonkylälle asti, jossa auto alkoi piipittämään ja vilkuttamaan STOP -valoa kytkimen merkkivalon kera. Päästiin kuitenkin ajamaan mökin pihaan ja unohdin koko jutun Niinan ja Aapon tullessa kyläilemään. Tehtiin Aapolle jälki haastavalle pellolle, juoruttiin tuntitolkulla ja palluttelin Aapoa oikein urakalla (on se kyllä niin kopio äidistään *jättisydän*). Seuraavana aamuna tein vuorostaan Pätkikselle aivan superin jäljen metsään, bonuksena tällä kertaa ei ollut takajäljestäkään enää tietoakaan. Illalla muistui sitten se autokin vihdoin mieleen, kun seuraavana aamuna sille olisi käyttöä...
Lomasäät kun olivat lähes koko viikon mitä parhaimmat niin tuolloinkin satoi kaatamalla ja tuuli niin että tukka lähtee päästä. Sisällä lämpimässä yöpuku päällä oli kuitenkin oikein mukavaa jutella Autoliiton sedän kanssa Berlingon ihmeellisestä maailmasta eikä hirveästi tullut mietittyä kun setä pyysi menemään autoon tsekkaamaan merkkivaloja. Aivot alkoivat raksuttamaan vasta siinä vaiheessa kun tuuli paiskaa oven kiinni selän takana ja avaimet ovat takin taskussa sisällä lämpimässä koirien kanssa. Puhelun päätyttyä vuorossa olikin sitten ryömimistä yöpuvussa märässä maassa etsien vara-avaimia joita ei löytynyt mistään. Lopulta lukemattomien paniikkipuheluiden jälkeen avaimien uusi sijainti paikallistui ja pääsin sisään. Brrr.
Helatorstaina ajelin Naantalin kautta hakemaan Berlingoon ison hörpyn jarrunestettä ja sieltä jatkettiin Laitilaan tekemään Aapolle jälki ja ulkoilemaan ihan älyttömän hienoissa maastoissa. Illalla vuorossa oli pikatreffit Raisiossa Pipsan&Nessan sekä Teijan&Jurrin (kovin ihku pikkuinen mies) kanssa. Treffien lomassa oli tarkoitus ottaa kentällä myös eteenmeno ja esteet. Ihmettelin Pätkän jännän näköistä liikkumista jo jäävien/luoksetulon aikana, mutta esteillä odottikin sitten jotain ihan kaameaa. Pätkis ei kyennyt hyppäämään metristä ja mikä kamalinta, liukui kuin räkä A:lta alas. Ei vain pystynyt edes kiipeämään... Kovasti olisi tahtonut, mutta ei vaan pystynyt. Käsittämätöntä kun kyse on Pätkiksestä, joten ei tarvitse olla kovin kummoinen einstein, että tajuaa ettei nyt ole kyse mistään jumeista : /
Jotta loma olisi täydellinen, perjantaina Momo ja Pätkis lähtivät pihalta jonkun ötön perässä tiheään ryteikköön ja kohti äkkijyrkkää pudotusta mereen (kukaan omista koirista ei ole ikinä aiemmin poistunut ilman lupaa tontin rajojen ulkopuolelle, ikinä). Olivat poissa jonkun 20 minuuttia kunnes tulivat takaisin läpimärkinä - Momon molemmat takajalat tärisivät vielä seuraavana päivänä ja Pätkiksen takajalta alkoi taas oireilemaan levon jälkeen. Puhumattakaan kuinka jäykältä sen liike näytti.
Molempien oireilut jäivät loman mukana taakse, mutta huolta se ei tietenkään poistanut. Koska olisihan se kovin kiva, jos kaikki maailman vaivat paranisivat pelkällä hieronnalla/osteopaatilla/younameit, niin varasin torstaiksi ajan monen suosittelemalle Anna Hammarenille (manuaaliterapeutti). Enkä ole ikinä ennen nähnyt Pätkiksestä näin selkeästi kuinka tosi moneen paikkaan sattuu. Saatika miten järkyttävän vino koko koira oli. Reagoi voimakkaasti vasemman takajalan koskemiseen sekä nilkan (?) käsittelyyn. Ongelmia oli kokonaisuudessaan vasemmalla puolella, selässä ja myös etupäässä. Varasin uuden ajan (tykkäsin Annasta kyllä), mutta jossain vaiheessa tulee se hetki, kun pitäisi ymmärtää että koira tulee tutkia myös ihan perinteisin keinoin. Ei ne jumit mistään taivaasta koiraan tipahda sama mitä hieroja/fyssari/osteopaatti/younameit sitten sanookaan. Saatiinkin onneksi aika magneettiin heti seuraavalle aamulle. Lääkärissä Pätkis ei näyttänyt kipua ja lääkäri kovasti epäili siinä mitään enempää vikaa olevan. Mutta kun vaadin, niin magneetti otettiin. Ja tyrähän siellä sitten oli välissä L7-S1 (ventraalisesti).
Joku totesi Pätkän tyrästä jossain, että "tämäkin vielä". Itse taas en mitenkään koe, että tyrä välttämättä olisi spondarista jotenkin irrallinen löydös. Pätkän spondarin kuvannut lääkärikin kirjoitti diagnoosilappuseen jälkisanoiksi että "spondyloosi on yleensä seurausta/reaktiota jostain ongelmasta, esimerkiksi välilevystä...". Momolla spondari on lapojen välissä ja siellä on myös tyrä. Pätkällä tyrä on lantion kohdalla isoimman spondarimuutoksen seurana. Googlettamisen perusteella olen antanut itseni ymmärtää, että spondari-välilevyongelmat ovat vähän kuin muna-kana yhtälö. Vaikka spondarin tarkka syntymekanismi on tuntematon, se saattaa liittyä välilevyn ulkokehän repeytymiseen. Tai sitten välilevyongelmat voivat johtua spondarista. Näin omakohtaisten kokemusten perusteella tuntuvat kuitenkin kulkevan käsikädessä.
Ja sitä suuremmalla syyllä olisi kiva, että selkäjutut otettaisiin vakavasti ja edes ne jalostusyksilöt kuvattaisiin virallisesti. Tai edes epävirallisesti jos virallisuus jostain syystä ahdistaa (mutta kerrottaisiin avoimesti tuloksista). Eikä painettaisi asioita villaisella, keksittäisi syytä ilmenneisiin löydöksiin harrastuksista (tai esim Pätkän tapauksessa yhdestä parin vuoden takaisesta äksidentistä :P) jne. Ottaa kyllä juuri nyt tosi tiukille kuunnella selityksiä kuinka "ei selissä ole mitään vikaa - löydöksiä on tosi vähän" (no onpas ylläri, kun koiria ei kuvata tai jos kuvataan niin epävirallisesti eikä ikävistä tuloksista puhuta julkisesti..), "kaikissa on jotain vikaa jos tarpeeksi tutkitaan", "kaikille tulee muutoksia selkään jossain vaiheessa", "oma vika-agility ei sovi briardeille", "jos koira ei oireile ei siinä ole vikaa", "kaikkien meidän koirien takana on ulkomaisia koiria joista ei tiedä mitään", "oma vika-jos käy säännöllisesti hierojalla/fyssarilla jne ei muutoksia tule" ja ties mitä muuta. Jos olen muutenkin kärsimätön luonne niin tässä tapauksessa olen sitä vielä eksponentiaalisesti enemmän, mutta kai se on vaan hyväksyttävä että asenteiden muuttuminen vaatii aikaa.
Ja koska itsesyytöksiltä ei voi ikinä välttyä niin siinä ollaan pyöritty tälläkin kertaa. Googlettamisen tuloksena kun on käynyt ilmi että monilla samassa kohtaa sijaitseva tyrä on oireillut epämääräisesti vasemmassa takajalassa sekä vatsan aristamisena (jonne Laios paikallisti Pätkän "trauman" viime kesänä). Olisiko pitänyt tajuta tutkia aiemmin?
Jokatapauksessa saa nähdä jäikö meidän kansalliset lajitkin tähän. En todellakaan halua tehdä mitään missä on pienikin riski siihen, että vointi menee pahemmaksi. Ja hyppääminen on yksi sellainen. Ei se vaadi kuin sen yhden kerran... Harmittaa kyllä ihan sikana. Niin vähän kuin kokeista/kisaamisesta välitän, niin olisin kovasti halunnut päästä vielä kokeisiin metsäjäljellä. Varsinkin kun vihdon ja viimein omassa päässä on naksahtanut jokin ja pystyn luottamaan koiraan siellä ihan eri tavalla kuin aiemmin... No, koiralle se ja sama käydäänkö kokeissa vai ei. Ja onhan meillä vielä jäljellä peltojälki *huokaus*. Ei niin että siinä mitään vikaa olisi, mutta jo pelkkä treenimaastojen saaminen on aivan kiventakana, saatika treenikaverit. Toki onhan se rallytokokin vielä vaihtoehtona... Plääh!
Mevettiin olisi tarkoitus vielä viedä Pätkis hakemaan toista näkemystä siihen miten Pätkän kanssa kannattaa tästä eteenpäin elää, liikkua ja harrastaa. Ja lääkitä. Aistissahan näkemys oli se, että voisi elää ja harrastaa ihan normaalisti (joskin ylösmenevät liikkeet voivat aiheuttaa ongelmia) koiran voinnin mukaan eikä mitään kipulääkkeitä tarvita. Samoilla linjoilla siis kuin aikoinaan Momon suhteen parantumisen jälkeen. Niin paljon on kuitenkin tullut vastaan vastakkaista näkemystä etenkin lääkityksen suhteen, että toinen näkemys tulee tarpeen jo oman mielenrauhan vuoksi.
Google on ollut (ahdistava) ystävä viime aikoina - alla itseä varten kerättynä jotain pientä Pätkän (ja Momon) tilasta. Jos joskus olisi enemmän aikaa niin voisi täydentää ja muokata järkevämpään muotoon.
Spondari:
Etenevä selän rappeumasairaus, jossa selkänikamat luutuvat yhteen ja nikamiin muodostuu luupiikkejä. Yhteen luutuneista nikamista häviää selkärangalle tarpeellinen joustavuus ja koirasta tulee ”notkea kuin rautakanki”. Nikamien silloittuminen tekee nikamaväleistä myös huomattavasti ahtaampia, kuin normaaleissa selkänikamissa. Luupiikit voivat myös ahtauttaa hermojen juurikanavia, jolloin oireina voi olla kipuilua ja halvausoireita. Spondari käsittääkseni oireilee kun silottumia/siltoja muodostuu, mutta kipuilu on yksilöllistä esim liittyen siihen missä kohtaa muutokset sijaitsevat ja miten ne painavat hermoja. TÄÄLTÄ löytyy lyhyin ja ytimekkäin sekä selkein tietopaketti mihin olen netissä törmännyt.
Välilevytyrä:
Välilevyjen rappeutuminen liittyy usein röntgenkuvissa nähtäviin muutoksiin. Selkärangan välilevyt toimivat ikään kuin ilmatyynyt nikamien välissä. Kalkkeumasta johtuen näistä ”ilmatyynyistä” tulee hyvin hauraita ja niiden joustavuus häviää. Tämä taas lisää huomattavasti välilevytyrän riskiä. Esim mäyräkoirilla on todettu selkäranganrappeuman olevan 80% perinnöllistä ja 20% ulkoisista tekijöistä johtuva sairaus.
Kovaksi massaksi rappeutunut välilevyn keskiosa aiheuttaa nikamien liikkuessa välilevyn sidekudosrenkaaseen kovan paineen ja joskus sidekudosrengas repeytyy. Repeytymän kohdalta välilevyn ydin voi pullistua ylöspäin kohti selkäydintä. Pieni pullistuma aiheuttaa vain kipua, mutta suuri pullistuma puristaa selkäydintä, jolloin seurauksena on halvaus.
Pätkän tyrä:
Pätkän tyrän sijainti on L7-S1 ja tyyppinä kuulemma lähempänä Hansen 2 kuin 1. Hansen 2 on tyypillinen isoille koirille. Kyse hitaasti etenevästä pullistumasta, jossa hitaasti pahenevat oireet ja kipu niistä yleisin. Usein ristiselän alueella, jossa hermojuuret (cauda equina) kestävät painetta paremmin ja niillä tilaa väistyä. Viimeinen eli seitsemäs lannenikama niveltyy ristiluuhun ja selkäydin päättyy viidennen lannenikaman kohdalla. Siitä taaksepäin selkäytimen jatkeena luisessa selkäydinkanavassa on kimppu selkäydinhermoja (Esim. L7 selkäydinhermo lähtee selkäytimestä L7 segmentin kohdalla (oka on selkänikamien L4-5 alueella, matkustaa selkäydinkanavassa ja tulee ulos L7 nikaman kohdalla). Ylempänä lannerangassa hermojuuri on yhtenästä massaa, mutta tuossa S1 välin kohdalla hermojuuri on ilmeisesti hevosenhäntämäinen säiekimppu, jossa hermosäikeet voivat hieman väistää kimpun sekaan työntyvää välilevyä.
Oireet:
Koira oireilee yleensä selän kosketusherkkyytenä, hyppäämishaluttomuutena ja pahimmillaan erilaisina halvausoireina. Hoitona lievissä tapauksissa käytetään totaalista lepoa ja kipulääkitystä, kun taas vaikeissa tapauksissa voidaan yrittää kirurgista hoitoa. Välilevytyrän oireet riippuvat siitä nopeudesta ja voimakkuudesta, jolla tyräytyminen tapahtuu.
Äkillisesti ja kovalla voimalla tyräytyvä välilevy aiheuttaa reaktion, jonka lopputuloksena on hermosolujen kuolema, mikä johtaa nopeasti kehittyvään vaikea-asteiseen halvaukseen. Kroonisissa, usein osittaisissa välilevyn uloimpien osien repeämissä tyräytyminen tapahtuu hitaasti ja pienellä voimalla. Verenkierto säilyy aluksi ennallaan, mutta selkäytimen hermosoluissa tapahtuu vaurioita, joiden määrä on suorassa suhteessa puristuksen asteeseen ja kestoon. Asennonkorjausreaktio (koira korjaa välittömästi jalan asennon, kun tassun yläpinta käännetään maata vasten) häviää ensin, koska sitä säätelevät isot hermosäikeet sijaitsevat selkäytimen ulkokerroksissa. Seuraavaksi vaurioituvat keskikokoiset, tahdonalaisia liikkeitä ja pinnallista kipua säätelevät säikeet ja viimeiseksi selkäytimen sisäosissa sijaitsevat pienet, syvää kiputuntoa säätelevät säikeet.Välilevytyrän ennuste riippuu neurologisten oireiden vakavuudesta ja kestosta sekä valitusta hoitomuodosta. Yleisesti ottaen ennuste on sitä parempi, mitä lievemmät oireet ovat.
Ai niin, Momo sai ennen lomaa uuden kesälookin Annalla. Kuvassa näkyy myös uusi (Seresto) punkkipanta. Tänä vuonna jopa Tara sai omansa ja hyvin on onneksi mennyt. Tara ei ole saanut oireita ja punkitkin ovat hävinneet.
Syy synkkyyteen oli se, että Pätkän selästä löytyi Aistissa spondarin lisäksi välilevytyrä. Ihan kuten Momolla aikoinaan. Ja jottei se olisi ollut tarpeeksi ikävää, niin ilmeisesti Pätkää intuboitaessa oli sohaistu johonkin mihin ei olisi pitänyt, sillä Pätkis yski/kakoi kotiutumisestaan asti ja lauantaina aamusta ysköksessä oli myös verta. Soitto Aistiin, jossa todettiin että intubointi voi joitain ärsyttää, mutta verta ei pitäisi tulla. Sitten todettiin, että "voihan se olla kennelyskääkin" ja käskettiin seurata tilannetta. Onneksi yskiminen loppui kuin seinään sunnuntain (kylpylä)uintireissun jälkeen. Ehkä veden vetäminen henkeen puhdisti nielun jostain ylimääräisestä?
Uimista lukuunottamatta ollaan perjantain jälkeen tehty vain rauhallisia lenkkejä. Vapaana kyllä, mutta vältetty kaikkea jahtaamista, juoksemista tai riekkumista. Perjantaina elämä oli kuitenkin vielä yhtä juhlaa:
Mutta miksi me yhtäkkiä lähdettiin tutkimaan selkää tarkemmin? Kaikki alkoi niinkin mukavasta asiasta kuin pitämättömästä talvilomasta, jonka päätin pitää helatorstaiviikkona. Varsinainen loma siitä ei tullut, kun töitä tuli tehtyä koko viikko, mutta pieni irtiotto kuitenkin. Sain auton takaisin korjaamolta maanantaina, käväistiin illalla hakutreeneissä ja tiistaina aamusta lähdettiin kohti Rymättylää lepuuttamaan hermoja. Ihan ei sujunut suunnitellusti..
Päästiin kommelluksitta Rymättylän kirkonkylälle asti, jossa auto alkoi piipittämään ja vilkuttamaan STOP -valoa kytkimen merkkivalon kera. Päästiin kuitenkin ajamaan mökin pihaan ja unohdin koko jutun Niinan ja Aapon tullessa kyläilemään. Tehtiin Aapolle jälki haastavalle pellolle, juoruttiin tuntitolkulla ja palluttelin Aapoa oikein urakalla (on se kyllä niin kopio äidistään *jättisydän*). Seuraavana aamuna tein vuorostaan Pätkikselle aivan superin jäljen metsään, bonuksena tällä kertaa ei ollut takajäljestäkään enää tietoakaan. Illalla muistui sitten se autokin vihdoin mieleen, kun seuraavana aamuna sille olisi käyttöä...
Lomasäät kun olivat lähes koko viikon mitä parhaimmat niin tuolloinkin satoi kaatamalla ja tuuli niin että tukka lähtee päästä. Sisällä lämpimässä yöpuku päällä oli kuitenkin oikein mukavaa jutella Autoliiton sedän kanssa Berlingon ihmeellisestä maailmasta eikä hirveästi tullut mietittyä kun setä pyysi menemään autoon tsekkaamaan merkkivaloja. Aivot alkoivat raksuttamaan vasta siinä vaiheessa kun tuuli paiskaa oven kiinni selän takana ja avaimet ovat takin taskussa sisällä lämpimässä koirien kanssa. Puhelun päätyttyä vuorossa olikin sitten ryömimistä yöpuvussa märässä maassa etsien vara-avaimia joita ei löytynyt mistään. Lopulta lukemattomien paniikkipuheluiden jälkeen avaimien uusi sijainti paikallistui ja pääsin sisään. Brrr.
Helatorstaina ajelin Naantalin kautta hakemaan Berlingoon ison hörpyn jarrunestettä ja sieltä jatkettiin Laitilaan tekemään Aapolle jälki ja ulkoilemaan ihan älyttömän hienoissa maastoissa. Illalla vuorossa oli pikatreffit Raisiossa Pipsan&Nessan sekä Teijan&Jurrin (kovin ihku pikkuinen mies) kanssa. Treffien lomassa oli tarkoitus ottaa kentällä myös eteenmeno ja esteet. Ihmettelin Pätkän jännän näköistä liikkumista jo jäävien/luoksetulon aikana, mutta esteillä odottikin sitten jotain ihan kaameaa. Pätkis ei kyennyt hyppäämään metristä ja mikä kamalinta, liukui kuin räkä A:lta alas. Ei vain pystynyt edes kiipeämään... Kovasti olisi tahtonut, mutta ei vaan pystynyt. Käsittämätöntä kun kyse on Pätkiksestä, joten ei tarvitse olla kovin kummoinen einstein, että tajuaa ettei nyt ole kyse mistään jumeista : /
Jotta loma olisi täydellinen, perjantaina Momo ja Pätkis lähtivät pihalta jonkun ötön perässä tiheään ryteikköön ja kohti äkkijyrkkää pudotusta mereen (kukaan omista koirista ei ole ikinä aiemmin poistunut ilman lupaa tontin rajojen ulkopuolelle, ikinä). Olivat poissa jonkun 20 minuuttia kunnes tulivat takaisin läpimärkinä - Momon molemmat takajalat tärisivät vielä seuraavana päivänä ja Pätkiksen takajalta alkoi taas oireilemaan levon jälkeen. Puhumattakaan kuinka jäykältä sen liike näytti.
Molempien oireilut jäivät loman mukana taakse, mutta huolta se ei tietenkään poistanut. Koska olisihan se kovin kiva, jos kaikki maailman vaivat paranisivat pelkällä hieronnalla/osteopaatilla/younameit, niin varasin torstaiksi ajan monen suosittelemalle Anna Hammarenille (manuaaliterapeutti). Enkä ole ikinä ennen nähnyt Pätkiksestä näin selkeästi kuinka tosi moneen paikkaan sattuu. Saatika miten järkyttävän vino koko koira oli. Reagoi voimakkaasti vasemman takajalan koskemiseen sekä nilkan (?) käsittelyyn. Ongelmia oli kokonaisuudessaan vasemmalla puolella, selässä ja myös etupäässä. Varasin uuden ajan (tykkäsin Annasta kyllä), mutta jossain vaiheessa tulee se hetki, kun pitäisi ymmärtää että koira tulee tutkia myös ihan perinteisin keinoin. Ei ne jumit mistään taivaasta koiraan tipahda sama mitä hieroja/fyssari/osteopaatti/younameit sitten sanookaan. Saatiinkin onneksi aika magneettiin heti seuraavalle aamulle. Lääkärissä Pätkis ei näyttänyt kipua ja lääkäri kovasti epäili siinä mitään enempää vikaa olevan. Mutta kun vaadin, niin magneetti otettiin. Ja tyrähän siellä sitten oli välissä L7-S1 (ventraalisesti).
Joku totesi Pätkän tyrästä jossain, että "tämäkin vielä". Itse taas en mitenkään koe, että tyrä välttämättä olisi spondarista jotenkin irrallinen löydös. Pätkän spondarin kuvannut lääkärikin kirjoitti diagnoosilappuseen jälkisanoiksi että "spondyloosi on yleensä seurausta/reaktiota jostain ongelmasta, esimerkiksi välilevystä...". Momolla spondari on lapojen välissä ja siellä on myös tyrä. Pätkällä tyrä on lantion kohdalla isoimman spondarimuutoksen seurana. Googlettamisen perusteella olen antanut itseni ymmärtää, että spondari-välilevyongelmat ovat vähän kuin muna-kana yhtälö. Vaikka spondarin tarkka syntymekanismi on tuntematon, se saattaa liittyä välilevyn ulkokehän repeytymiseen. Tai sitten välilevyongelmat voivat johtua spondarista. Näin omakohtaisten kokemusten perusteella tuntuvat kuitenkin kulkevan käsikädessä.
Ja sitä suuremmalla syyllä olisi kiva, että selkäjutut otettaisiin vakavasti ja edes ne jalostusyksilöt kuvattaisiin virallisesti. Tai edes epävirallisesti jos virallisuus jostain syystä ahdistaa (mutta kerrottaisiin avoimesti tuloksista). Eikä painettaisi asioita villaisella, keksittäisi syytä ilmenneisiin löydöksiin harrastuksista (tai esim Pätkän tapauksessa yhdestä parin vuoden takaisesta äksidentistä :P) jne. Ottaa kyllä juuri nyt tosi tiukille kuunnella selityksiä kuinka "ei selissä ole mitään vikaa - löydöksiä on tosi vähän" (no onpas ylläri, kun koiria ei kuvata tai jos kuvataan niin epävirallisesti eikä ikävistä tuloksista puhuta julkisesti..), "kaikissa on jotain vikaa jos tarpeeksi tutkitaan", "kaikille tulee muutoksia selkään jossain vaiheessa", "oma vika-agility ei sovi briardeille", "jos koira ei oireile ei siinä ole vikaa", "kaikkien meidän koirien takana on ulkomaisia koiria joista ei tiedä mitään", "oma vika-jos käy säännöllisesti hierojalla/fyssarilla jne ei muutoksia tule" ja ties mitä muuta. Jos olen muutenkin kärsimätön luonne niin tässä tapauksessa olen sitä vielä eksponentiaalisesti enemmän, mutta kai se on vaan hyväksyttävä että asenteiden muuttuminen vaatii aikaa.
Ja koska itsesyytöksiltä ei voi ikinä välttyä niin siinä ollaan pyöritty tälläkin kertaa. Googlettamisen tuloksena kun on käynyt ilmi että monilla samassa kohtaa sijaitseva tyrä on oireillut epämääräisesti vasemmassa takajalassa sekä vatsan aristamisena (jonne Laios paikallisti Pätkän "trauman" viime kesänä). Olisiko pitänyt tajuta tutkia aiemmin?
Jokatapauksessa saa nähdä jäikö meidän kansalliset lajitkin tähän. En todellakaan halua tehdä mitään missä on pienikin riski siihen, että vointi menee pahemmaksi. Ja hyppääminen on yksi sellainen. Ei se vaadi kuin sen yhden kerran... Harmittaa kyllä ihan sikana. Niin vähän kuin kokeista/kisaamisesta välitän, niin olisin kovasti halunnut päästä vielä kokeisiin metsäjäljellä. Varsinkin kun vihdon ja viimein omassa päässä on naksahtanut jokin ja pystyn luottamaan koiraan siellä ihan eri tavalla kuin aiemmin... No, koiralle se ja sama käydäänkö kokeissa vai ei. Ja onhan meillä vielä jäljellä peltojälki *huokaus*. Ei niin että siinä mitään vikaa olisi, mutta jo pelkkä treenimaastojen saaminen on aivan kiventakana, saatika treenikaverit. Toki onhan se rallytokokin vielä vaihtoehtona... Plääh!
Mevettiin olisi tarkoitus vielä viedä Pätkis hakemaan toista näkemystä siihen miten Pätkän kanssa kannattaa tästä eteenpäin elää, liikkua ja harrastaa. Ja lääkitä. Aistissahan näkemys oli se, että voisi elää ja harrastaa ihan normaalisti (joskin ylösmenevät liikkeet voivat aiheuttaa ongelmia) koiran voinnin mukaan eikä mitään kipulääkkeitä tarvita. Samoilla linjoilla siis kuin aikoinaan Momon suhteen parantumisen jälkeen. Niin paljon on kuitenkin tullut vastaan vastakkaista näkemystä etenkin lääkityksen suhteen, että toinen näkemys tulee tarpeen jo oman mielenrauhan vuoksi.
Google on ollut (ahdistava) ystävä viime aikoina - alla itseä varten kerättynä jotain pientä Pätkän (ja Momon) tilasta. Jos joskus olisi enemmän aikaa niin voisi täydentää ja muokata järkevämpään muotoon.
Spondari:
Etenevä selän rappeumasairaus, jossa selkänikamat luutuvat yhteen ja nikamiin muodostuu luupiikkejä. Yhteen luutuneista nikamista häviää selkärangalle tarpeellinen joustavuus ja koirasta tulee ”notkea kuin rautakanki”. Nikamien silloittuminen tekee nikamaväleistä myös huomattavasti ahtaampia, kuin normaaleissa selkänikamissa. Luupiikit voivat myös ahtauttaa hermojen juurikanavia, jolloin oireina voi olla kipuilua ja halvausoireita. Spondari käsittääkseni oireilee kun silottumia/siltoja muodostuu, mutta kipuilu on yksilöllistä esim liittyen siihen missä kohtaa muutokset sijaitsevat ja miten ne painavat hermoja. TÄÄLTÄ löytyy lyhyin ja ytimekkäin sekä selkein tietopaketti mihin olen netissä törmännyt.
Välilevytyrä:
Välilevyjen rappeutuminen liittyy usein röntgenkuvissa nähtäviin muutoksiin. Selkärangan välilevyt toimivat ikään kuin ilmatyynyt nikamien välissä. Kalkkeumasta johtuen näistä ”ilmatyynyistä” tulee hyvin hauraita ja niiden joustavuus häviää. Tämä taas lisää huomattavasti välilevytyrän riskiä. Esim mäyräkoirilla on todettu selkäranganrappeuman olevan 80% perinnöllistä ja 20% ulkoisista tekijöistä johtuva sairaus.
Kovaksi massaksi rappeutunut välilevyn keskiosa aiheuttaa nikamien liikkuessa välilevyn sidekudosrenkaaseen kovan paineen ja joskus sidekudosrengas repeytyy. Repeytymän kohdalta välilevyn ydin voi pullistua ylöspäin kohti selkäydintä. Pieni pullistuma aiheuttaa vain kipua, mutta suuri pullistuma puristaa selkäydintä, jolloin seurauksena on halvaus.
Pätkän tyrä:
Pätkän tyrän sijainti on L7-S1 ja tyyppinä kuulemma lähempänä Hansen 2 kuin 1. Hansen 2 on tyypillinen isoille koirille. Kyse hitaasti etenevästä pullistumasta, jossa hitaasti pahenevat oireet ja kipu niistä yleisin. Usein ristiselän alueella, jossa hermojuuret (cauda equina) kestävät painetta paremmin ja niillä tilaa väistyä. Viimeinen eli seitsemäs lannenikama niveltyy ristiluuhun ja selkäydin päättyy viidennen lannenikaman kohdalla. Siitä taaksepäin selkäytimen jatkeena luisessa selkäydinkanavassa on kimppu selkäydinhermoja (Esim. L7 selkäydinhermo lähtee selkäytimestä L7 segmentin kohdalla (oka on selkänikamien L4-5 alueella, matkustaa selkäydinkanavassa ja tulee ulos L7 nikaman kohdalla). Ylempänä lannerangassa hermojuuri on yhtenästä massaa, mutta tuossa S1 välin kohdalla hermojuuri on ilmeisesti hevosenhäntämäinen säiekimppu, jossa hermosäikeet voivat hieman väistää kimpun sekaan työntyvää välilevyä.
Oireet:
Koira oireilee yleensä selän kosketusherkkyytenä, hyppäämishaluttomuutena ja pahimmillaan erilaisina halvausoireina. Hoitona lievissä tapauksissa käytetään totaalista lepoa ja kipulääkitystä, kun taas vaikeissa tapauksissa voidaan yrittää kirurgista hoitoa. Välilevytyrän oireet riippuvat siitä nopeudesta ja voimakkuudesta, jolla tyräytyminen tapahtuu.
Äkillisesti ja kovalla voimalla tyräytyvä välilevy aiheuttaa reaktion, jonka lopputuloksena on hermosolujen kuolema, mikä johtaa nopeasti kehittyvään vaikea-asteiseen halvaukseen. Kroonisissa, usein osittaisissa välilevyn uloimpien osien repeämissä tyräytyminen tapahtuu hitaasti ja pienellä voimalla. Verenkierto säilyy aluksi ennallaan, mutta selkäytimen hermosoluissa tapahtuu vaurioita, joiden määrä on suorassa suhteessa puristuksen asteeseen ja kestoon. Asennonkorjausreaktio (koira korjaa välittömästi jalan asennon, kun tassun yläpinta käännetään maata vasten) häviää ensin, koska sitä säätelevät isot hermosäikeet sijaitsevat selkäytimen ulkokerroksissa. Seuraavaksi vaurioituvat keskikokoiset, tahdonalaisia liikkeitä ja pinnallista kipua säätelevät säikeet ja viimeiseksi selkäytimen sisäosissa sijaitsevat pienet, syvää kiputuntoa säätelevät säikeet.Välilevytyrän ennuste riippuu neurologisten oireiden vakavuudesta ja kestosta sekä valitusta hoitomuodosta. Yleisesti ottaen ennuste on sitä parempi, mitä lievemmät oireet ovat.
Ai niin, Momo sai ennen lomaa uuden kesälookin Annalla. Kuvassa näkyy myös uusi (Seresto) punkkipanta. Tänä vuonna jopa Tara sai omansa ja hyvin on onneksi mennyt. Tara ei ole saanut oireita ja punkitkin ovat hävinneet.
