Paluu arkeen
Tämä blogin päivittäminen on kyllä alkanut kulkemaan pikkaisen laiskanlaisesti, kaikenlaista ollaan ehditty tässäkin välissä tekemään, mutta nyt ei muista enää puoliakaan :/. Mutta yritetään...
Loman jälkeen palattiin arkeen. Momo on joinain päivinä edelleen haukkunut pantansa tyhjäksi, mutta useampina päivinä ei ole ainakaan pannan perusteella kovin paljoa räkyttänyt. Aika monta etäpäivää on tullut pidettyä pehmeän laskun nimissä ja onhan se itsellekin mukavampaa tehdä työpäivä ilman parin tunnin ruuhkassa istumista per päivä...
Jotain ollaan saatu treenirintamallakin aikaiseksi...
Agilityn puolella ollaan ihmetelty keppejä (kahden viimeisen kepin fuskaus on vain yltynyt ja lisäksi ollaan treenien lomassa löydetty muutama ohjauskulma, jota ei kertakaikkiaan osata). Harmi kun ei olla päästy treenaamaan keppejä itsenäisesti nyt yhtään (talvella sitä tuli tehtyä, kun oli pääosin itsenäistä harjoittelua hallivuorolla). Onneksi viime viikon Imphan treeneissä päästiin treenaamaan ongelmaa ihan apparin kanssa. Jokunen treeni sitten saatiin myös tosi hyvä erottelutreeni (esim kepeillä "putkiansa"), josta kävi melkoisen selväksi, että sitäkin pitäisi treenata... Jossain vaiheessa tuli myös epäiltyä Pätkän olevan jumissa, kun se on tuntunut jotenkin normia hitaammalta (etenkin takaakierrot) ja parissa treenissä tiputteli vielä rimojakin ihan urakalla (mitä ei normisti tee). Edelleen tuo nakertaa, joten pitäisi löytää joku hyvä/toimiva/kohtuullisen vapaa hieroja/fyssari tms.
Tottisteltu ollaan jonkin verran. Ihan isseksemme ja Imphan agitreenien jälkeen ollaan lyöttäydytty viereisen kentän pelastuskoiraihmisten joukkoon ja saatu sieltä treeniseuraa - kivaa! Viime aikoina olen yrittänyt olla suunnitelmallisempi ja treenata oikeasti vain paria asiaa kerralla (ja jättää sen seuraamisen hinkuttamisen vähemmälle..). Ja noiden yhteistreenien myötä olen jostain syystä löytänyt uudelleen sen "rennomman" asenteen hommaan ja sitä myötä se turha koiran härkkiminenkin on vähentynyt kuin itsestään. Hiphei!
Jäljessä olen ehkä onnistunut ratkaisemaan "vieraiden keppien" mysteerin. Tai no, ehkä ongelma ei olekkaan vieraat kepit vaan se, missä ne kepit ovat. Eli ongelmanahan on ollut se, että omat kepit ilmaisee pääosin ongelmitta ja innolla, mutta vieraat kepit se ilmaisee tai sitten ei. Nyt kun syksyn ekoissa EPK:n jälkitreeneissä Pätkis ilmaisi kuudesta kepistä kaikki muut paitsi kaksi keppiä, jotka olivat varvikossa, tajusin, että taidan itse jättää kepit aina aikalailla näkyville (mehän jäljestetään pääosin sammalmaastossa, josta saa välillä ihan hakemalla hakea varvikkoa tai muuta "suttua" ja kun nyt on tullut oltua entistä käärmekammoisempi niin olen välttänyt "suttukohtia" entistä tarkemmin..). Nyt ollaankin sitten treenattu keppejä niin, että ne on kunnolla joko varvikossa, risukossa, sammaleen "alla" tai muuten ei niin helposti löydettävissä - ja voi sanoa, ettei tuo koira enää ilmaise niita omiakaan keppejä varmasti (tosin onneksi suunta on selkeästi nousujohteinen). Mutta ihanaa, kun vihdoin löytyi syy ongelmaan, ja päästään oikeasti ratkomaan sitä kaiken ihmettelyn jälkeen!
Noin muutoin syksy ei ehkä ole parasta aikaa jäljestää, niitä marjastajia kun on ihan tuhottomasti... Meidän ehkä ankein kohtaaminen oli muutama viikko sitten Kiljavan sairaalan mailla. Melkein heti jäljen polkemisen jälkeen huomasin, että meidän janan ympäristö "täyttyy" (noh, sellaiset 4-6 tyyppiä nyssäköineen) aasialaisen näköisistä marjastajista, joten pienen paniikkipohdinnan jälkeen (kun alkoi näyttämään siltä, että menevät ja pilaavat koko vaivalla poljetun jäljen..) päätin, että mennään ajamaan se pois. Ja kun ne tädit ja sedät parveilivat pitkin janaa, ei auttanut muu kuin lähettää Pätkä tyyppejä päin. Odotin vähintään kohteliasta pysähtymistä tervehtimään, mutta yllättäen Pätkä huristi kahden kimeästi kaakattavan (ja mustikoita tarjoavan...) tädin välistä jäljelle ihan kuin niitä ei olisi ollutkaan. Hassu ötö. Loppujälki ehdittiin ajella ilman mainittavaa häriötä, toisin kuin seuraavaksi vuorossa olleen Momon jälki -ilmeisesti keppien kohdalla olleet krepit tarkoittavat marjastajille "pysähdy tähän"...
Paimentamisissa (ollaan käyty koko elokuu kerran viikkoon) tuntuu välillä, että ollaan hieman edistytty niin kaarissa ja suoraan ajamisessakin, toisinaan taas tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin, kun "ei ikinä päästä eteenpäin". Tasapainottaminen on edelleen hukassa (se kyllä harmittaa, kun ihan alkuun tasapainottaminen oli ainoa, joka Pätkältä tuli luonnostaan) ja mielentila menee mielestäni kerta kerran jälkeen kiihkeämmäksi (=vaikeampi hallita). Ne stopit ei kyllä ole juur edistyneet - välillä tuntuu, että nyt se alkaa toimimaan, mutta sitten taas tuntuu ettei me ikinä saada stoppeja kuntoon... Tänään otettiin ensimmäistä kertaa poispäinajoa, josta ei olisi takuulla tullut yhtään mitään ilman liinaa... Kaikista mukavinta viimeisillä kahdella kerralla on ollut se, että Tarakin (ja toki Momokin, mutta se ei niin ole "ilahtunut" lampaista kuin Tara) on päässyt "hommiin". Edellisellä kerralla Tara sai istuskella nurkassa, jonne lampaat pyrkivät usein. Ai että Tara oli ylpeä itsestään kun sai katseellaan lampaat vaihtamaan suuntaan - siitä oikein näki kun se kasvoi monta senttiä! Tänään Tara pääsi päivän päätteeksi hakemaan aidan toiselle puolelle eksyneen pikkulampaan sekä hakemaan ja siirtämään lauman aitauksesta toiseen. Meinasi tulla tippa linssiin kun katseli pikku mummelia niin tohkeissaan, ei haitannut kuulkaas edes pörriäiset kun piti keskittyä töihin!
Vieläkin puristaa sydänalasta muisto onnellisesta pikku mummelista < 3
Puremaankin ollaan päästy pari kertaa Imphan kentällä agitreenien päätteeksi. Pelastusporukkaa on nyt kahdesti käynyt leikittämässä maalimies"alokas" ja me ollaan päästy mukaan toiselle kierrokselle omien treeniemme jälkeen. Pätkis tykkää ja minä tykkään. Viimeisessä treenissä otettiin ekaa kertaa mukaan niin hallinta kuin piiskakin ja kumpikaan ei aiheuttanut sen kummemmin päänvaivaa.
Loman jälkeen palattiin arkeen. Momo on joinain päivinä edelleen haukkunut pantansa tyhjäksi, mutta useampina päivinä ei ole ainakaan pannan perusteella kovin paljoa räkyttänyt. Aika monta etäpäivää on tullut pidettyä pehmeän laskun nimissä ja onhan se itsellekin mukavampaa tehdä työpäivä ilman parin tunnin ruuhkassa istumista per päivä...
Jotain ollaan saatu treenirintamallakin aikaiseksi...
Agilityn puolella ollaan ihmetelty keppejä (kahden viimeisen kepin fuskaus on vain yltynyt ja lisäksi ollaan treenien lomassa löydetty muutama ohjauskulma, jota ei kertakaikkiaan osata). Harmi kun ei olla päästy treenaamaan keppejä itsenäisesti nyt yhtään (talvella sitä tuli tehtyä, kun oli pääosin itsenäistä harjoittelua hallivuorolla). Onneksi viime viikon Imphan treeneissä päästiin treenaamaan ongelmaa ihan apparin kanssa. Jokunen treeni sitten saatiin myös tosi hyvä erottelutreeni (esim kepeillä "putkiansa"), josta kävi melkoisen selväksi, että sitäkin pitäisi treenata... Jossain vaiheessa tuli myös epäiltyä Pätkän olevan jumissa, kun se on tuntunut jotenkin normia hitaammalta (etenkin takaakierrot) ja parissa treenissä tiputteli vielä rimojakin ihan urakalla (mitä ei normisti tee). Edelleen tuo nakertaa, joten pitäisi löytää joku hyvä/toimiva/kohtuullisen vapaa hieroja/fyssari tms.
Tottisteltu ollaan jonkin verran. Ihan isseksemme ja Imphan agitreenien jälkeen ollaan lyöttäydytty viereisen kentän pelastuskoiraihmisten joukkoon ja saatu sieltä treeniseuraa - kivaa! Viime aikoina olen yrittänyt olla suunnitelmallisempi ja treenata oikeasti vain paria asiaa kerralla (ja jättää sen seuraamisen hinkuttamisen vähemmälle..). Ja noiden yhteistreenien myötä olen jostain syystä löytänyt uudelleen sen "rennomman" asenteen hommaan ja sitä myötä se turha koiran härkkiminenkin on vähentynyt kuin itsestään. Hiphei!
Jäljessä olen ehkä onnistunut ratkaisemaan "vieraiden keppien" mysteerin. Tai no, ehkä ongelma ei olekkaan vieraat kepit vaan se, missä ne kepit ovat. Eli ongelmanahan on ollut se, että omat kepit ilmaisee pääosin ongelmitta ja innolla, mutta vieraat kepit se ilmaisee tai sitten ei. Nyt kun syksyn ekoissa EPK:n jälkitreeneissä Pätkis ilmaisi kuudesta kepistä kaikki muut paitsi kaksi keppiä, jotka olivat varvikossa, tajusin, että taidan itse jättää kepit aina aikalailla näkyville (mehän jäljestetään pääosin sammalmaastossa, josta saa välillä ihan hakemalla hakea varvikkoa tai muuta "suttua" ja kun nyt on tullut oltua entistä käärmekammoisempi niin olen välttänyt "suttukohtia" entistä tarkemmin..). Nyt ollaankin sitten treenattu keppejä niin, että ne on kunnolla joko varvikossa, risukossa, sammaleen "alla" tai muuten ei niin helposti löydettävissä - ja voi sanoa, ettei tuo koira enää ilmaise niita omiakaan keppejä varmasti (tosin onneksi suunta on selkeästi nousujohteinen). Mutta ihanaa, kun vihdoin löytyi syy ongelmaan, ja päästään oikeasti ratkomaan sitä kaiken ihmettelyn jälkeen!
Noin muutoin syksy ei ehkä ole parasta aikaa jäljestää, niitä marjastajia kun on ihan tuhottomasti... Meidän ehkä ankein kohtaaminen oli muutama viikko sitten Kiljavan sairaalan mailla. Melkein heti jäljen polkemisen jälkeen huomasin, että meidän janan ympäristö "täyttyy" (noh, sellaiset 4-6 tyyppiä nyssäköineen) aasialaisen näköisistä marjastajista, joten pienen paniikkipohdinnan jälkeen (kun alkoi näyttämään siltä, että menevät ja pilaavat koko vaivalla poljetun jäljen..) päätin, että mennään ajamaan se pois. Ja kun ne tädit ja sedät parveilivat pitkin janaa, ei auttanut muu kuin lähettää Pätkä tyyppejä päin. Odotin vähintään kohteliasta pysähtymistä tervehtimään, mutta yllättäen Pätkä huristi kahden kimeästi kaakattavan (ja mustikoita tarjoavan...) tädin välistä jäljelle ihan kuin niitä ei olisi ollutkaan. Hassu ötö. Loppujälki ehdittiin ajella ilman mainittavaa häriötä, toisin kuin seuraavaksi vuorossa olleen Momon jälki -ilmeisesti keppien kohdalla olleet krepit tarkoittavat marjastajille "pysähdy tähän"...
Paimentamisissa (ollaan käyty koko elokuu kerran viikkoon) tuntuu välillä, että ollaan hieman edistytty niin kaarissa ja suoraan ajamisessakin, toisinaan taas tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin, kun "ei ikinä päästä eteenpäin". Tasapainottaminen on edelleen hukassa (se kyllä harmittaa, kun ihan alkuun tasapainottaminen oli ainoa, joka Pätkältä tuli luonnostaan) ja mielentila menee mielestäni kerta kerran jälkeen kiihkeämmäksi (=vaikeampi hallita). Ne stopit ei kyllä ole juur edistyneet - välillä tuntuu, että nyt se alkaa toimimaan, mutta sitten taas tuntuu ettei me ikinä saada stoppeja kuntoon... Tänään otettiin ensimmäistä kertaa poispäinajoa, josta ei olisi takuulla tullut yhtään mitään ilman liinaa... Kaikista mukavinta viimeisillä kahdella kerralla on ollut se, että Tarakin (ja toki Momokin, mutta se ei niin ole "ilahtunut" lampaista kuin Tara) on päässyt "hommiin". Edellisellä kerralla Tara sai istuskella nurkassa, jonne lampaat pyrkivät usein. Ai että Tara oli ylpeä itsestään kun sai katseellaan lampaat vaihtamaan suuntaan - siitä oikein näki kun se kasvoi monta senttiä! Tänään Tara pääsi päivän päätteeksi hakemaan aidan toiselle puolelle eksyneen pikkulampaan sekä hakemaan ja siirtämään lauman aitauksesta toiseen. Meinasi tulla tippa linssiin kun katseli pikku mummelia niin tohkeissaan, ei haitannut kuulkaas edes pörriäiset kun piti keskittyä töihin!
Vieläkin puristaa sydänalasta muisto onnellisesta pikku mummelista < 3
Puremaankin ollaan päästy pari kertaa Imphan kentällä agitreenien päätteeksi. Pelastusporukkaa on nyt kahdesti käynyt leikittämässä maalimies"alokas" ja me ollaan päästy mukaan toiselle kierrokselle omien treeniemme jälkeen. Pätkis tykkää ja minä tykkään. Viimeisessä treenissä otettiin ekaa kertaa mukaan niin hallinta kuin piiskakin ja kumpikaan ei aiheuttanut sen kummemmin päänvaivaa.
