Leirielämää mukavuusalueen ulkopuolella

Torstain turrit viettivät kaikki kolme työmaalla. Jännitti aikatavalla etukäteen miten huonosti tyypit mahdollisesti avokonttorissa käyttäytyvät (viereisen mainostoimiston tyypit ramppaavat äänekkäästi yhteistä eteistä, koneiden vaihdon takia meillä ramppaa nörttimiehiä ja oman porukan lisäksi asiakkaitakin oli tulossa...) ja tuleeko hommasta edes yhtään mitään. Onneksi huoli oli turha - kaikki kolme makasivat nätisti lattialla ja antoivat mamman ansaita nappulaa pöytään ihan rauhassa. Tuli taas mieleen, että ehkä noihin voisi joskus luottaa vähän enemmän...

Söpö Pätkä <3
Kaikki kuvat (ellei muuta mainita) Henna Lindell

Mutta juu, agilityakatemian aksat jäivät väliin kun yö vietettiin Lepuskissa äidin luona. Perjantaina Annamari noukki Pätkän ja minut matkaan täyteen ängettyyn autoon (yllättävän hyvin, vaikkei niin hyvin kuin miniTauno, Pätkis mahtui matkaamaan etupenkin jalkatilassakin...) ja sitten suunnaksi Keuruu ja turrileiri. Tänä vuonna tukkakoiria oli kouluttelemassa Johanna Nivala ja Anu Vehviläinen. Porukka oli jaettu kahteen ryhmään ja me päästiin Pätkän kanssa Anun oppiin.

Älykkyys ihan loistaa meistä molemmista...

Jossain vaiheessa perjantain iltanuotioturinoita sain loistoidean: Anun viime kertaisen (ja parin viime kesäisen vastaavan) treenin innoittamana tulin siihen tulokseen, että mitä jos tämän leirin aikana oppisin kouluttamaan koiraa(ni). Vitsistä alkanut juttu kävikin sitten ihan totiseksi todeksi kun menin ilmoittamaan sen ihan virallisesti meidän "ongelmaksi". Sen lisäksi, että pääsi imemään vinkkejä monen erilaisen turrin treenistä, meille leirin suurin anti olikin ehdottomasti ohjaajan kouliminen (onhan se aina, mutta nyt ihan todenteolla..).

Oikeasti todella opettavainen kaksi päivää, vaikka näennäisesti lähinnä vain seurailtiin (ja muutamat jäävät katsottiin). Tehtiin samoja juttuja kuin mitä aloiteltiin Anun viimekertaisessa treenissä. Eli ne irrotukset puhtaiksi, ajettiin koiraa virheeseen, haukuissa (ja toki ihan kaikessa muussakin) koira, ei ohjaaja, aktiiviseksi ("tökkiä" ja haastaa saa vähän, mutta ei sellaista jatkuvaa sörkkimistä mitä on tullut harrastettua...). Ja siihen ohjaamiseen kiinnitettiin huomiota ihan kaikessa, niin liikkumiseen kuin pakkomielteiseen tarpeeseen kajota koiraan jokavälissä, oli se tarpeellista tai ei. Ja tasapuolisuuden nimissä - jos ohjaajalta evättiin turha koiran härkkiminen, niin eipä koirakaan saisi enää käydä käsille tai muuten roikkua vaatteissa mielensä mukaisesti (nyt asia selitettiin niin, että voisin jopa ehkä kieltää sen, vaikken kuunaan usko härkkimisestä ongelmaa muodostuvankaan). Ja kuten aiemminkin on huomautettu, ennen kentälle tulemista ei tarttis antaa Pätkälle sitä lelua... Tähän asti olen antanut Pätkän riekkua lelun kanssa kun tullaan kentälle (siis päästänyt haukusta lelulle), nyt saa kyllä haukkua, mutta lelua ei saa ennen tekemistä.

 

Jos aiemmatkin treenit yrittivät irrottaa pinttyneestä seiftaamisesta, niin sunnuntain viimeinen treeni oli sitten lopullinen askel mukavuusalueen ulkopuolelle. Jouduttiin nimittäin ilmoittautumisharjoitukseen Aapon kanssa. Niin ihastunut kuin minä olen Momon poikasiin, niin Pätkähän ei muusta katraasta juuri välitä (olen edelleen varma, että pikkupätkää kiusattiin pentulaatikossa isompien toimesta *se inhimillistämishymppä*). Kun ei muutenkaan harrasteta tottelemista ihmisten ilmoilla tai ainakaan toisten koirien rinnalla (niin EPK:n kuin Imphankin treenit aikoinaan olivat aina pääosin niitä normi "yksi koira kerrallaan" treenejä) - niin sieluni silmin näin täysin Aapoon nauliutuneen Pätkän, joka viis välittää minusta. Mutta, yhteisen hyvän nimissä sinne sitten mentiin, sydän kurkussa ja pulssi huidellen ties missä. Ei kiva :D. 

Brothers in Pink :P. Kuva Henna Järvinen

Noh, alku meni ok, mutta sitten tapahtui jotain (ei kykene muistamaan mitä, mutta jotain ihan pientä se oli...), joka sekoitti ohjaajan pasmat ja sen jälkeen nyppelin, käskytin ja painostin Pätkää hermoheikon vimmaisesti, lievän hysterian puolella... Ihanan epäreilua :(. Sitten mentiin vuoroissa, Aapo ensin ja sillä välin kun Aapoa laitettiin ruotuun, istuttiin Pätkän kanssa odottamassa vuoroamme. Muutaman kerran piti muistutella saako rähistä tai ryntäillä vai pitikö vain pitää se peppu kiltisti maassa, mutta mitään hirveän suurta hinkua Pätkällä ei loppujen lopuksi veljeä kiusaamaan edes ollut. Näennäisen rauhallisen istumisharjoituksen jälkeen oli oman ilmoittautumisen ja seuraamisten vuoro, jossa ei pahemmin ongelmia, velipoika oli melkeimpä kuin ilmaa. Palkatessa treenin paine kyllä näkyi tooosi selkeästi - ote oli ranskalaiseen tyyliin melkoisen eläväinen...

Treenin jälkeen harmitti, että treeni oli liian vaikea Pätkälle - oman ideologian mukaan, kun ekaa kertaa tehdään jotain (vaikeaa), niin treenin tulisi olla sellainen, että koiralla on mahdollisuus selvitä siitä "voittajana" (eli usein lyhyt, helppo ja karikoita välttelevä). Eli pieni hetki seuraamista ja pikainen ilmoittautuminen Aapon kanssa olisi riittänyt minulle ihan hyvin. Vaihdettuani pari sanasta Anun kanssa ymmärsin, että sellainen treeni olisi ollut juuri sellaista seiftaamista, mistä pitäisi päästä eroon. Ja sitten alkoi harmittamaan entistä enemmän se oman ohjaamisen epäreiluus - treenissä ei olisi tullut luultavasti mitään ongelmia, jos minä en olisi lahonnut :P.

Asiasta ihan toisaalle - tajusin tuon samaisen treenin yhteydessä, että vaikka yleensä olen hyyvin epäluuloinen kaikkia vastaantulevia koirakoita kohtaan (=liian monta huonoa kokemusta ja lopulta melkein jokainen vastaantulija on potentiaalinen mammanmussukoita päivälliseksi popsiva monsteri), niin Aapon kiukuttelusta huolimatta en osannut yhtään ajatella, että Aapo oikeasti tahtoisi pahaa Pätkälle. Oma epäluulo ja luottamuspula kohdistui ihan täysin Pätkään, mikä oli vähän epäloogista, kun Pätkän kiukuttelut olivat huomattavasti veljeään laimeammat... Toisaalta pienenä juuri Pätkis oli se  raggari, joka olisi listinyt rauhaarakastavat iloiset veljensä ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Niin se taitaa olla, että sitä näkee nuo poikaset edelleen vauvoina, eikä osaa muuta kuin ihastella (tuossakin taisi tulla ihasteltua Aapon sinnikkyyttä, Momo olisi takuulla ollut ylpeä pojastaan :D). Mutta olivat ne taas niin valtavan ihania, niin Mara, Aapo kuin pikku Pätkiskin *sellainen übervaaleanpunainen höttöhymiö* :P.

Kun leiri oli ohi, piti alkaa jännittämään kotiinpääsemistä. Matka Espooseen hurahti joutuisasti Annamarin kanssa leirin satoa purkaen. Sitten tuli vähän isompi ongelma - oikeastiko pitäisi kulkea kotiin ensin paikallisjunalla rautatieasemalle, sieltä kävellen Kamppiin ja bussilla Klaukkalaan, josta sokerina pohjalla nelisen kilometriä talsimista kotiovelle. Rankan viikonlopun jälkeen ei vaan olisi jaksanut (tai muutenkaan raahata kaikkea sitä tavaramäärää, mikä olisi pitänyt saada takaisin kotiin...). Onneksi äiti pelasti taas ja sain alleni äidin pikkuisen Fiat Punton. Yllättävän hyvin kolme isoa koiraa sai sinne uppoamaan, kaikkien tavaroiden lisäksi. Kaksi takapaksiin (noh, kovin turvallinen ratkaisu tuo ei ollut...) ja yksi takapenkille. Ja oi kuinka hyvin pikkukirppu kulki verrattuna omaan ranskalaiseen - kiihtyi ihan huomaamatta ja sellaiset nopeudet, jotka saavat ranskiksen vähän tutisemaan (ja siis nyt ei puhuta mistään oikeasti suurista nopeuksista :P) eivät tuntuneet sitten yhtään missään. Kunhan saan ranskiksen takaisin, voi se tuntua aika karulta tämän jälkeen :P

Oho, huti tuli...