Ryhtiliikettä ilmassa?
Tuli vähän kauhistuttua, kun lueskelin edellistä päivitystäni - oikeasti kaksi vaivaista tottistelua sitten syksyn?! Miten ihminen voikaan olla näin saamaton!
Alkoi ottamaan sen verran päähän, että perjantaina huristeltiin Kiljavalle. Ensin tarkoituksena oli tehdä jälki vanhoihin tuttuihin maisemiin (= ihanan helppoa kangasmetsää). Noh, tehtiin kyllä jälki, mutta tuttua tai helppoa se ei kyllä ollut. Päästyäni opiston parkkikselle tajusin, että koko metsä on hakattu alas ja kaikki se hake ja silppu ja puunrungot on edelleen maassa. Ei tullut hirveästi ajateltua, kun lähdin tästä huolimatta polkemaan jälkeä - jos jäljen tekeminenkään ei ollut kaikista helpointa niin siinä vaiheessa olisi voinut jonkinlaiset kellot hälyttää päässä, mutta ei...
Jäljen vanhenemista odotellessa mentiin kentälle tekemään sitä tottista. Lähinnä testailtiin miltä tuntuu seuraaminen, jäävät maahanmenot ja molemmat esteet sekä loppuun eteenmeno. Kivaahan se oli vaikkei tekninen tai mikään muukaan suorittaminen ollut ihan oppikirjasta. Jotenkin sitä kyllä kaipaa entistä enemmän jotain kaveria tuohon touhuun mukaan. Niin monesti sitä vaan tarttis sen toisen silmäparin ja kommentoijan ja jonkun joka potkisi pois vanhoista rutiineista...
Jälki meni aika ankeasti. Selkeästi tuotti vaikeuksia, paljon pyörimistä, hukkia tuli paljon ja ilme oli välillä tosi epävarma. Yhden kepinkin otti suuhun, mutta tiputti ja jatkoi matkaansa, muut sentäs ilmaisi ihan ok. Itsenäisesti kyllä suoritti jäljen ihan loppuun asti (ei itseasiassa suostunut tulla kutsuttuna luokse jonkun pyörimisen yhteydessä, vaan itsepäisesti jatkoi jäljen etsimistä ja tietty sen myös löysi...), mutta jo se, että tuli hermostuttua pariinkiin otteeseen pyörimiseen jäi harmittamaan. Niin paljon jäi harmittamaan, että polkaisin muutaman sadan (300?) metrin pituisen laatikon kolmella kepillä tien toiselle puolelle, jossa metsä oli vielä pystyssä. Lenkkeiltiin vanhoissa tutuissa maisemissa (olin ihan unohtanut sen ihanan rauhan, mikä tuolla on <3) vanhenemista odotellessa ja jonkun kolmen vartin päästä ajettiin jälki pois. Tämä meni niin hyvin, että päästiin lähtemään kotiin hymyssä suin.
Eilen aamulla sama juttu. Ensin polkaisin jäljen. Vieras paikka (hauki(tai mikälie)järvelle vievän pikkutien varrella), joten tuli vähän haasteellisempi kuin olin suunnitellut. Muuten ihan kivaa maastoa, mutta vastaan tuli myös iso kiviryteikkö ja asfalttitien ylitys (sekä hiekkatien ylitys, mutta niistä en enää jaksa stressata :D) ja siihen päälle luonnon tarjoilema ihan armoton tuuli. Viisi keppiä.
Vanhenemista odotellessa käväistiin taas kentällä tottelemassa. Esteitä en viitsinyt ottaa, kun maa ja esteet olivat sateen jäljiltä niin märkiä. Seuraamisen perusasentojen hinkuttamista ja muutenkin takapään käytön ihmettelemistä (voisi ottaa varmaan kuurin takapainotteisuuden suuntaan), vauhtiluoksetuloja, muutama jäävä maahanmeno (etenkin näissä se appari olisi niiiin kiva) ja loppuun taas eteenmeno. Tytötkin saivat tehdä jotain pientä, josta tuntuivat olevan aika onskuina <3.
Ja se jälki. Alku lupaili huonoa - tuuli oli vetäissyt jäljen alkua merkanneen merkin oksineen alas, joten lähetin Pätkän jäljelle muistini varassa (joka ei ole hyvä..). Hieman säätämistä muutama eka metri, mutta kun päästiin vauhtiin niin voi vitsit! Siis niin siisti jälki, ettei paremmasta väliä - jopa se pelätty asfaltin ylitys, ei mitään ongelmaa <3. Ainoa kauneusvirhe oli (on yleisestikin) kepeillä. Menee maahan keppi suussa ja pysyy siellä niin kauan kun avaan suuni kehuakseni. Testattu on, että jos olen hiljaa, pysyy maassa. Tykkäisin kuitenkin kehua noista kepeistä heti maahanmenon jälkeen, mutta en nyt oikein tiedä (muutenkaan ei viitsisi hinkuttaa maahanmenon kanssa, kun tärkeintä olisi vaan että ilmaiseminen on jeee!)...
Tänään ei treenattu, mutta jotain uutta testattiin. Yleensä se on Momo, joka on päässyt ulkoilemaan Minnan&Hemmon kanssa - Taraa en ole viitsinyt enää ottaa juoksulenkeille mukaan ja Pätkän&Hemmon kohtaamista ei olla jaksettu kokeilla. Nyt ei olla kuitenkaan päästy näkemään ties kuinka pitkään aikaan (plus itse en ole päässyt juoksemaan sitten pääsiäisen = tarvitsen potkun takalistoon homman starttaamiseksi) ja kun tytötkin ovat olleet kipeänä, niin päätettiin testata mitä äijät tuumaavat toisistaan. Pelättiin stressiä ja harmaita hiuksia, mutta ihme ja kumma - ei siis niin minkäänlaista pullistelua, lipputankohäntiä, tuijottelua tai kyräilyä, puhumattakaan rähinöistä! Alkuun kohdatessa sanottiin vaan heit ja lähdettiin juoksemaan - kun Pätkä oli joustavassa vetohihnassa ja huskyvaljaissa, olisin odottanut vähäsen haasteellisempaa lähtöä, mutta ei. Äijät juoksivat lenkkiä kuin toista ei olisikaan, kävivät jopa virkistäytymässä kuraojissa sulassa sovussa (tosin eri vuoroissa :D) ja lenkin lopuksi seisoivat nätisti lähekkäin loppuhöpöttelyjen ajan. Siis tosi siistiä, mutta olisi kiva tietää mistä moinen hillitty käytös kumpusi. Yleensä kun kohdataan Momon&Hemmon kanssa, molemmat menevät ihan pähkinöiksi ja ennen alkuun pääsemistä pitääkin suorittaa railakas tanssi- ja halailusessio. Muutenkin sekä Pätkis että Hemmo ovat melkoisen kiinnostuneita toisista koirista ja joskaan kumpikaan ei ole rähisevää sorttia, niin kyllä ainakin Pätkis lenkillä kehittää kierroksia tosi helposti toisista koirista (steppailua, pomppimista ja muuta yhtä mukavaa). Ja en varmaan ikinä unohda sitä kuinka vähän Pätkä tykkää veljistään... Noh, ei valiteta vaan nautitaan poikien joviaalisuudesta (pieni epäilyksenpoikanen tosin on, että joviaali käytös johtui vain siitä, että molemmat olivat järkyttyneitä uudesta juoksuasustani, kalsarimaisista juoksutrikoista - itse ainakin etenkin alkuun tunsin oloni hieman oudoksi :D).
Ai niin, eilen alkoi remontti uudessa asunnossa. Kittaamista, listojen ja hyllyjen/kaappien repimistä, siivoamista, nurmikon siementen kylvämistä ja vaikka mitä. Päivä hurahti ohi hetkessä ja silti oltiin ihan alkupisteessä. Tänään päivä hurahti samoissa merkeissä, useampi tunti tuli hiottua, hinkattua ja revittyä, mutta yhtään valmiimman näköistä ei ole edelleenkään. Iiiso urakka edessä...
Alkoi ottamaan sen verran päähän, että perjantaina huristeltiin Kiljavalle. Ensin tarkoituksena oli tehdä jälki vanhoihin tuttuihin maisemiin (= ihanan helppoa kangasmetsää). Noh, tehtiin kyllä jälki, mutta tuttua tai helppoa se ei kyllä ollut. Päästyäni opiston parkkikselle tajusin, että koko metsä on hakattu alas ja kaikki se hake ja silppu ja puunrungot on edelleen maassa. Ei tullut hirveästi ajateltua, kun lähdin tästä huolimatta polkemaan jälkeä - jos jäljen tekeminenkään ei ollut kaikista helpointa niin siinä vaiheessa olisi voinut jonkinlaiset kellot hälyttää päässä, mutta ei...
Jäljen vanhenemista odotellessa mentiin kentälle tekemään sitä tottista. Lähinnä testailtiin miltä tuntuu seuraaminen, jäävät maahanmenot ja molemmat esteet sekä loppuun eteenmeno. Kivaahan se oli vaikkei tekninen tai mikään muukaan suorittaminen ollut ihan oppikirjasta. Jotenkin sitä kyllä kaipaa entistä enemmän jotain kaveria tuohon touhuun mukaan. Niin monesti sitä vaan tarttis sen toisen silmäparin ja kommentoijan ja jonkun joka potkisi pois vanhoista rutiineista...
Jälki meni aika ankeasti. Selkeästi tuotti vaikeuksia, paljon pyörimistä, hukkia tuli paljon ja ilme oli välillä tosi epävarma. Yhden kepinkin otti suuhun, mutta tiputti ja jatkoi matkaansa, muut sentäs ilmaisi ihan ok. Itsenäisesti kyllä suoritti jäljen ihan loppuun asti (ei itseasiassa suostunut tulla kutsuttuna luokse jonkun pyörimisen yhteydessä, vaan itsepäisesti jatkoi jäljen etsimistä ja tietty sen myös löysi...), mutta jo se, että tuli hermostuttua pariinkiin otteeseen pyörimiseen jäi harmittamaan. Niin paljon jäi harmittamaan, että polkaisin muutaman sadan (300?) metrin pituisen laatikon kolmella kepillä tien toiselle puolelle, jossa metsä oli vielä pystyssä. Lenkkeiltiin vanhoissa tutuissa maisemissa (olin ihan unohtanut sen ihanan rauhan, mikä tuolla on <3) vanhenemista odotellessa ja jonkun kolmen vartin päästä ajettiin jälki pois. Tämä meni niin hyvin, että päästiin lähtemään kotiin hymyssä suin.
Eilen aamulla sama juttu. Ensin polkaisin jäljen. Vieras paikka (hauki(tai mikälie)järvelle vievän pikkutien varrella), joten tuli vähän haasteellisempi kuin olin suunnitellut. Muuten ihan kivaa maastoa, mutta vastaan tuli myös iso kiviryteikkö ja asfalttitien ylitys (sekä hiekkatien ylitys, mutta niistä en enää jaksa stressata :D) ja siihen päälle luonnon tarjoilema ihan armoton tuuli. Viisi keppiä.
Vanhenemista odotellessa käväistiin taas kentällä tottelemassa. Esteitä en viitsinyt ottaa, kun maa ja esteet olivat sateen jäljiltä niin märkiä. Seuraamisen perusasentojen hinkuttamista ja muutenkin takapään käytön ihmettelemistä (voisi ottaa varmaan kuurin takapainotteisuuden suuntaan), vauhtiluoksetuloja, muutama jäävä maahanmeno (etenkin näissä se appari olisi niiiin kiva) ja loppuun taas eteenmeno. Tytötkin saivat tehdä jotain pientä, josta tuntuivat olevan aika onskuina <3.
Ja se jälki. Alku lupaili huonoa - tuuli oli vetäissyt jäljen alkua merkanneen merkin oksineen alas, joten lähetin Pätkän jäljelle muistini varassa (joka ei ole hyvä..). Hieman säätämistä muutama eka metri, mutta kun päästiin vauhtiin niin voi vitsit! Siis niin siisti jälki, ettei paremmasta väliä - jopa se pelätty asfaltin ylitys, ei mitään ongelmaa <3. Ainoa kauneusvirhe oli (on yleisestikin) kepeillä. Menee maahan keppi suussa ja pysyy siellä niin kauan kun avaan suuni kehuakseni. Testattu on, että jos olen hiljaa, pysyy maassa. Tykkäisin kuitenkin kehua noista kepeistä heti maahanmenon jälkeen, mutta en nyt oikein tiedä (muutenkaan ei viitsisi hinkuttaa maahanmenon kanssa, kun tärkeintä olisi vaan että ilmaiseminen on jeee!)...
Tänään ei treenattu, mutta jotain uutta testattiin. Yleensä se on Momo, joka on päässyt ulkoilemaan Minnan&Hemmon kanssa - Taraa en ole viitsinyt enää ottaa juoksulenkeille mukaan ja Pätkän&Hemmon kohtaamista ei olla jaksettu kokeilla. Nyt ei olla kuitenkaan päästy näkemään ties kuinka pitkään aikaan (plus itse en ole päässyt juoksemaan sitten pääsiäisen = tarvitsen potkun takalistoon homman starttaamiseksi) ja kun tytötkin ovat olleet kipeänä, niin päätettiin testata mitä äijät tuumaavat toisistaan. Pelättiin stressiä ja harmaita hiuksia, mutta ihme ja kumma - ei siis niin minkäänlaista pullistelua, lipputankohäntiä, tuijottelua tai kyräilyä, puhumattakaan rähinöistä! Alkuun kohdatessa sanottiin vaan heit ja lähdettiin juoksemaan - kun Pätkä oli joustavassa vetohihnassa ja huskyvaljaissa, olisin odottanut vähäsen haasteellisempaa lähtöä, mutta ei. Äijät juoksivat lenkkiä kuin toista ei olisikaan, kävivät jopa virkistäytymässä kuraojissa sulassa sovussa (tosin eri vuoroissa :D) ja lenkin lopuksi seisoivat nätisti lähekkäin loppuhöpöttelyjen ajan. Siis tosi siistiä, mutta olisi kiva tietää mistä moinen hillitty käytös kumpusi. Yleensä kun kohdataan Momon&Hemmon kanssa, molemmat menevät ihan pähkinöiksi ja ennen alkuun pääsemistä pitääkin suorittaa railakas tanssi- ja halailusessio. Muutenkin sekä Pätkis että Hemmo ovat melkoisen kiinnostuneita toisista koirista ja joskaan kumpikaan ei ole rähisevää sorttia, niin kyllä ainakin Pätkis lenkillä kehittää kierroksia tosi helposti toisista koirista (steppailua, pomppimista ja muuta yhtä mukavaa). Ja en varmaan ikinä unohda sitä kuinka vähän Pätkä tykkää veljistään... Noh, ei valiteta vaan nautitaan poikien joviaalisuudesta (pieni epäilyksenpoikanen tosin on, että joviaali käytös johtui vain siitä, että molemmat olivat järkyttyneitä uudesta juoksuasustani, kalsarimaisista juoksutrikoista - itse ainakin etenkin alkuun tunsin oloni hieman oudoksi :D).
Ai niin, eilen alkoi remontti uudessa asunnossa. Kittaamista, listojen ja hyllyjen/kaappien repimistä, siivoamista, nurmikon siementen kylvämistä ja vaikka mitä. Päivä hurahti ohi hetkessä ja silti oltiin ihan alkupisteessä. Tänään päivä hurahti samoissa merkeissä, useampi tunti tuli hiottua, hinkattua ja revittyä, mutta yhtään valmiimman näköistä ei ole edelleenkään. Iiiso urakka edessä...
