Mitä meille kuuluu...
Hmmm, ehkä olisi aika hieman päivittää tätä blogia...
Edellisen postauksen jälkeen käytiin vielä muutama kerta paimenessa - hallinta meni kerta kerran jälkeen kamalampaan suuntaan. Moni on sanonut, että paimentamisen kautta hallinta yms ongelmat on hävinneet tai pienentyneet, mutta täytyy sanoa, että meillä homma meni aivan päinvastoin. Paimenessa ilmenneet ongelmat siirtyivät (tai jos rehellisiä ollaan, niin varmaan vain voimistuivat...) myös arkielämään. Minun aina kuuliainen ja kiltti Pätkä alkoi olemaan yhä useammin ja useammin korvaton ja äitinsä kaltainen jäärä sen suhteen kannattaako mammaa kuunnella heti vai vasta kun on ensin itse tehnyt ratkaisuja. Plääh. Mutta, ollaan sitten muistuteltu hieman käytöstapoja ja muuta ja hieman paremmin menee jo :D.
Maaliskuun jälkeen ei olla paimennettu. Viimeinen kerta jäi siihen, että näytettiin Annamarin kanssa Pätkälle ihan kunnolla kaapin paikka ja murennettiin sen ärsyttävyyteen kasvanutta itseluottamusta. Tämän kuun lopussa olisi vielä yksi paimentaminen bookattuna, saas nähdä josko tuo viimeisen kerran kurinpalautus näkyisi silloin. Kesäkuussa olisi kaksi yhdistyksen järjestämää paimennustapahtumaa, joihin molempiin alunperin olin ajatellut meneväni (myös tytöt olisivat päässeet kokeilemaan), mutta tässä on nyt kuitenkin tullut kaikkea budjettiin vaikuttavaa, jonka vuoksi päätin jättää nuo väliin. Silti kutittelisi ainakin toiseen mennä...
Muutoin ollaan vähän enemmän treenattu muutakin. Ruhtinaalliset kaksi kertaa tottista... Ensimmäisen kerran, kun käväistiin kuvauttamassa Pätkää lehteen ja kun kaikki muutkin treenasivat, niin piti sitten itsekin. Kivaahan se oli, mutta siitä huolimatta ei saatu aikaiseksi ryhtyä hommaan säännöllisemmin, vaan seuraava ja ainoa kerta oli muutaman viikon päästä kun huristelin Talin kentälle (joka oli vielä niin lumessa, ettei treeni mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti). Takaraivossa kyllä on kokoajan "palo" tehdä jotain, mutta jotenkin tämä muu elämä haittaa asiaan tarttumista.
Aksattu sentäs ollaan melko aktiivisesti pari kertaa viikossa maaliskuun alusta lähtien. Edelleen olen surkea, mutta ehkä me ollaan vähän kuitenkin tämän rypistyksen aikana kehityttykin. Noh ainakin pari viikkoa sitten Jouni Oreniuksen vetämissä treeneissä taidettiin tehdä ekaa kertaa ikinä puhdas, kokonainen, oikea rata! Huisia - oikeasti muistin kaikki yli 20 estettä enkä sössinyt missään vaiheessa :D. Aksaaminen jatkuu kesänkin kahden viikkokerran voimin - toinen Agilityakatemiassa ja toinen Imphan treeneissä Kiljavan kentällä, jossa kouluttajan toimii Laura Isohanni.
Jälkitreenit alkoivat huhtikuun loppupuolella EPK:n treeneissä. Eka jälki oli ihan ok, mutta polkujen kanssa Pätkällä oli vähän hankaluuksia. Vappu vietettiin Rymättylässä, jossa tehtiin kolme tai neljä pikku jälkeä ja viime viikon EPK:n jälki olikin sitten aivan super! Oli oikean kunnon tien ylitystä ja paljon polkua, vähän suota ja joku äiti lapsineen eksyi vielä sinne jäljelle harhailemaan oikein urakalla - meidän tasoon nähden siis hankala jälki, vaikka mittaa sillä oli olosuhteiden pakosta tosi vähän (loppui tila, kun maastot oli taas niin miehitettynä kanssaharrastajista, niin hakuilijoista kuin jäljestäjistä). Pätkis kuitenkin teki tooosi upeasti hommia ja nosti kaikki kepit. Hyvänmielen jälki <3.
Ja kaikkein tärkein loppuun. Kaikista rakkain, kaikista paras, kaikista ihanin Tara täytti viime kuussa kokonaista 10 vuotta. Mitään muuta en niin paljoa toivo kuin että saisin pitää Taran tuossa rinnalla kulkemassa vielä monta monta vuotta.
Tara on voinut ihan mainiosti. Noh, Taramaiseen tapaan sillä on ollut "masennuskautensa" ja maaliskuussa muljautettiin taas etupää, jonka seurauksena onnuttiin aika pitkään (oudosti tosin kipulääkekuurin aloittamisen jälkeen vain hiekotushiekalla, lumella ei ollut mitään oireita...). Vähän ennen synttäreitä tehtiin rokotusten yhteydessä senioritarkastus (veri, pissa yms kokeet) ja kaikki oli kunnossa (maksa-arvot hieman koholla, mutta kuulemma ihan normaalinrajoissa, niin että seuraavaksi ensi vuonna katsotaan uudelleen). Nyt molemmat tytöt ovat olleet koko viikon on-off mahataudissa (aloitettiin juuri tylosin kuuri, kun paastoaminen/riisi-kana dieetti ei ole tuottanut tulosta) ja vaikka noin yleisesti Tara onkin vielä ihan pirtsakkana, niin kyllä tuo jo vähän on normia väsyneempi. Noh, toivotaan, että Tylosin alkaa puremaan mahdollisimman pian.
Ai niin ja ollaan me muutettukin. Helmikuun lopussa pakattiin kimpsumme ja kampsumme ja muutettiin Klaukkalaan asumisoikeusasuntoon. Olen viihtynyt tosi hyvin. Asunto ja Harjulan alue on kiva, töihin on inhimillinen matka, kiva pikkukaupungin tunnelma, ihmiset mukavia (pl seinänaapurit from hell...), palvelut lähellä ja luontoa on vapaana kirmaamiseen. Ja mikä parasta, vaikka koiria on julmetusti, ei olla kertaakaan jouduttu ahdistumaan irtokoirista tai muistakaan Espoon lähiössä jokapäiväisenä riesana olleista "minäminä" - koirakoista <3. Kauaa ei kuitenkaan ehditä tästä nauttia, kun taas ollaan muuttamassa. Koska oma on aina oma ja sellainen nyt tuli (tietenkin...) vastaan melkein heti sen jälkeen kun tänne muutin, niin pakkohan se oli ostaa pois. Klaukkalaan jäädään, vähän eri alueelle. Remppaamista tulee olemaan paljon enemmän kuin alunperin oletin. Onneksi tästä nykyisestä ei ole kiire pois, joten saa rempata pahimmat alta pois ihan rauhassa. Toivottavasti kuitenkin viihdytään yhtä hyvin kuin tässä, ainakin ulkoilumaastojen pitäisi olla sielläsuunnalla entistä paremmat ja siitähän me tykätään!
Edellisen postauksen jälkeen käytiin vielä muutama kerta paimenessa - hallinta meni kerta kerran jälkeen kamalampaan suuntaan. Moni on sanonut, että paimentamisen kautta hallinta yms ongelmat on hävinneet tai pienentyneet, mutta täytyy sanoa, että meillä homma meni aivan päinvastoin. Paimenessa ilmenneet ongelmat siirtyivät (tai jos rehellisiä ollaan, niin varmaan vain voimistuivat...) myös arkielämään. Minun aina kuuliainen ja kiltti Pätkä alkoi olemaan yhä useammin ja useammin korvaton ja äitinsä kaltainen jäärä sen suhteen kannattaako mammaa kuunnella heti vai vasta kun on ensin itse tehnyt ratkaisuja. Plääh. Mutta, ollaan sitten muistuteltu hieman käytöstapoja ja muuta ja hieman paremmin menee jo :D.
Maaliskuun jälkeen ei olla paimennettu. Viimeinen kerta jäi siihen, että näytettiin Annamarin kanssa Pätkälle ihan kunnolla kaapin paikka ja murennettiin sen ärsyttävyyteen kasvanutta itseluottamusta. Tämän kuun lopussa olisi vielä yksi paimentaminen bookattuna, saas nähdä josko tuo viimeisen kerran kurinpalautus näkyisi silloin. Kesäkuussa olisi kaksi yhdistyksen järjestämää paimennustapahtumaa, joihin molempiin alunperin olin ajatellut meneväni (myös tytöt olisivat päässeet kokeilemaan), mutta tässä on nyt kuitenkin tullut kaikkea budjettiin vaikuttavaa, jonka vuoksi päätin jättää nuo väliin. Silti kutittelisi ainakin toiseen mennä...
Muutoin ollaan vähän enemmän treenattu muutakin. Ruhtinaalliset kaksi kertaa tottista... Ensimmäisen kerran, kun käväistiin kuvauttamassa Pätkää lehteen ja kun kaikki muutkin treenasivat, niin piti sitten itsekin. Kivaahan se oli, mutta siitä huolimatta ei saatu aikaiseksi ryhtyä hommaan säännöllisemmin, vaan seuraava ja ainoa kerta oli muutaman viikon päästä kun huristelin Talin kentälle (joka oli vielä niin lumessa, ettei treeni mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti). Takaraivossa kyllä on kokoajan "palo" tehdä jotain, mutta jotenkin tämä muu elämä haittaa asiaan tarttumista.
Aksattu sentäs ollaan melko aktiivisesti pari kertaa viikossa maaliskuun alusta lähtien. Edelleen olen surkea, mutta ehkä me ollaan vähän kuitenkin tämän rypistyksen aikana kehityttykin. Noh ainakin pari viikkoa sitten Jouni Oreniuksen vetämissä treeneissä taidettiin tehdä ekaa kertaa ikinä puhdas, kokonainen, oikea rata! Huisia - oikeasti muistin kaikki yli 20 estettä enkä sössinyt missään vaiheessa :D. Aksaaminen jatkuu kesänkin kahden viikkokerran voimin - toinen Agilityakatemiassa ja toinen Imphan treeneissä Kiljavan kentällä, jossa kouluttajan toimii Laura Isohanni.
Jälkitreenit alkoivat huhtikuun loppupuolella EPK:n treeneissä. Eka jälki oli ihan ok, mutta polkujen kanssa Pätkällä oli vähän hankaluuksia. Vappu vietettiin Rymättylässä, jossa tehtiin kolme tai neljä pikku jälkeä ja viime viikon EPK:n jälki olikin sitten aivan super! Oli oikean kunnon tien ylitystä ja paljon polkua, vähän suota ja joku äiti lapsineen eksyi vielä sinne jäljelle harhailemaan oikein urakalla - meidän tasoon nähden siis hankala jälki, vaikka mittaa sillä oli olosuhteiden pakosta tosi vähän (loppui tila, kun maastot oli taas niin miehitettynä kanssaharrastajista, niin hakuilijoista kuin jäljestäjistä). Pätkis kuitenkin teki tooosi upeasti hommia ja nosti kaikki kepit. Hyvänmielen jälki <3.
Aamukahvifiilistelyä <3
Ja kaikkein tärkein loppuun. Kaikista rakkain, kaikista paras, kaikista ihanin Tara täytti viime kuussa kokonaista 10 vuotta. Mitään muuta en niin paljoa toivo kuin että saisin pitää Taran tuossa rinnalla kulkemassa vielä monta monta vuotta.
Tara ja tyypit tänään tuossa lähipellolla
Tara on voinut ihan mainiosti. Noh, Taramaiseen tapaan sillä on ollut "masennuskautensa" ja maaliskuussa muljautettiin taas etupää, jonka seurauksena onnuttiin aika pitkään (oudosti tosin kipulääkekuurin aloittamisen jälkeen vain hiekotushiekalla, lumella ei ollut mitään oireita...). Vähän ennen synttäreitä tehtiin rokotusten yhteydessä senioritarkastus (veri, pissa yms kokeet) ja kaikki oli kunnossa (maksa-arvot hieman koholla, mutta kuulemma ihan normaalinrajoissa, niin että seuraavaksi ensi vuonna katsotaan uudelleen). Nyt molemmat tytöt ovat olleet koko viikon on-off mahataudissa (aloitettiin juuri tylosin kuuri, kun paastoaminen/riisi-kana dieetti ei ole tuottanut tulosta) ja vaikka noin yleisesti Tara onkin vielä ihan pirtsakkana, niin kyllä tuo jo vähän on normia väsyneempi. Noh, toivotaan, että Tylosin alkaa puremaan mahdollisimman pian.
Ai niin ja ollaan me muutettukin. Helmikuun lopussa pakattiin kimpsumme ja kampsumme ja muutettiin Klaukkalaan asumisoikeusasuntoon. Olen viihtynyt tosi hyvin. Asunto ja Harjulan alue on kiva, töihin on inhimillinen matka, kiva pikkukaupungin tunnelma, ihmiset mukavia (pl seinänaapurit from hell...), palvelut lähellä ja luontoa on vapaana kirmaamiseen. Ja mikä parasta, vaikka koiria on julmetusti, ei olla kertaakaan jouduttu ahdistumaan irtokoirista tai muistakaan Espoon lähiössä jokapäiväisenä riesana olleista "minäminä" - koirakoista <3. Kauaa ei kuitenkaan ehditä tästä nauttia, kun taas ollaan muuttamassa. Koska oma on aina oma ja sellainen nyt tuli (tietenkin...) vastaan melkein heti sen jälkeen kun tänne muutin, niin pakkohan se oli ostaa pois. Klaukkalaan jäädään, vähän eri alueelle. Remppaamista tulee olemaan paljon enemmän kuin alunperin oletin. Onneksi tästä nykyisestä ei ole kiire pois, joten saa rempata pahimmat alta pois ihan rauhassa. Toivottavasti kuitenkin viihdytään yhtä hyvin kuin tässä, ainakin ulkoilumaastojen pitäisi olla sielläsuunnalla entistä paremmat ja siitähän me tykätään!
Tyypit uuden asunnon pihalla fiilistelemässä - mutta millä ihmeellä tuohon mutapohjaan saa nurmikon kasvamaan!?
