Matkailua ja treeniä
Viime viikon tiistaina suunnattiin Lepuskiin (hitsit urheilupuisto onkin muuttunut siitä kun vimeksi olen siellä kulkenut kunnolla..) EPK:n tottiksiin, joissa teemana nouto. Pätkä sai kaksi kiekkaa. Ekalla norminoutoja "lelu"kapulalla. Ihan innoissaan oli kapulastaan, mutta siitä huolimatta mitä useampi toisto, sen hitaampi etenkin takaisintulovauhti oli. Ja mälvääminen oli ihan valtoimenaan... Graaah. Tokalla kiekalla sitten vain leikin kapulalla (eli ilman perusasentoja tms sai lähteä vauhdista kapulan perään, kehuin ja käskin tuomaan kun oli kapulalla ja juoksin itse kauemmaksi - sai tulla eteen tai hypätä vasten oman valintansa mukaan) ja johan vauhtia oli taas molempiin suuntiin. Vielä kun keksisi miten saisi tuon vauhdin liikkeeseenkin... Noh, ehkä se tulee treenien myötä. Jos ei tule, niin mietitään sitten jossain vaiheessa uudelleen.
Keskiviikkona huristeltiin töiden jälkeen ensin Kiljavalle humputtelemaan metsässä, jonka jälkeen vuorossa oli Hyvinkää ja koirakylpylä, jonne kolmikko jäi seuraavaksi reiluksi viideksi päiväksi (vähän hirvitti noinkin pitkä aika, joten varasin tyypeille kolme uintikertaa, että olisivat ainakin saaneet vähän liikuntaa pissatuslenkkien lisäksi). Hyvinkäältä matka jatkui Pirkkalan kautta Saksaan.
Tällä kertaa matkan syynä oli ranskalaisten paimenkoirien MM kisat. Kisat pidettiin Ranskassa Drusenheimissa, mutta niin lähellä oltiin Saksan rajaa, että yöpyminen hoidettiin Saksan puolella Kloster Maria Hilf luostarissa (mikä oli ennakko-odotuksista huolimatta vallan mainio majoituspaikka ja käväisipä mielessä jäädä sinne vähän pidemmäksikin aikaa - jos ei muuten, niin ainakin sillä pääsisi tästä omaa eloa viime vuosina pahiten rassaavasta ongelma-alueesta :D). Kisapaikkaa lukuunottamatta ei ihan hirväesti muuta nähty, niin tiiviisti pääkallopaikalla viihdyttiin.
Perjantaina seurattiin tottis- ja purutreenejä, lauantaina oltiinkin sitten jo kisatunnelmissa jäljen merkeissä, sunnuntaina oli vuorossa tottis ja purut (vähän tokojakin ehti sivusilmällä seurata).
Mielenkiintoista moneltakin kantilta ja mikä parasta, ensimmäistä kertaa tuli sellainen tunne, ettei sitä ihan täysin eri maailmasta ole tai puhu täysin eri kieltä "eurooppalaisten" kanssa (tosin ei kirjaimellisesti - pelkällä englannilla kun ei todellakaan pärjännyt tuolla). Tekeminen ei tokikaan ollut sitä tasoa mitä on tottunut katsomaan (mutta ei kyllä niin "ankeatakaan" kuin odotin netistä katsottujen videoiden perusteella), mutta ihmiset tuntuivat miettivän (ja puhuvan) ainakin pääpiirteissään samoista asioista kuin itse ja olipa siellä muutama koirakin joista ihan tykkäsin. Kun lisäksi tutustui moniin mukaviin ihmisiin (kielimuurista huolimatta), niin eipä voi jälleen kerran todeta muuta kuin, että kannatti lähteä!
Maanantaina olikin sitten paluu todellisuuteen, noukin koirat hoitolasta iltamyöhään ja silmät ristissä huristelin kotiin. Olivat kyllä niiin valmiita palaamaan kotiin - eivät malttaneet edes kunnolla tervehtiä kun jo hyppäsivät avoinna olevaan autoon. Väsyneitäkin olivat, jopa Pätkis nukkui aamuun asti kuin tukki ja Taran jouduin vielä aamullakin käydä herättämässä, kun oli niin umpiunessa, vaikka muut jo odottelivat remmit kaulassa ovella.
Tiistaina EPK:n tottikset Talissa teemana ampuminen (ja esteet, mutten jaksanut lopulta ottaa niitä). Oltiin sen verta hyvissä ajoin, että tyypit ehtivät purkaa viikon aikana kertynyttä kirmaamisenergiaa Talin nurtsikentillä. Sen jälkeen Momo pääsi kentälle leikkimään pallojen kanssa ja vähän kierrettiin piiloja kunnonkohotusmielessä (ei oikein tajunnut lähetystä yhdeltä piilolta toiselle, joten ohjaajakin sai juosta kyllikseen..). Taraakin yritin houkutella touhuamaan, mutta toisin kuin Pätkä ja Momo, Tara oli edelleen vetoveks. Pätkikselle ammuttiin ekalla kiekalla useampaan kertaan seuraamisten aikana. Kahteen ekaan ei reagoinut mitenkään, kahteen seuraavaan nokka "nytkähti" melko huomaamattomasti, mutta nytkähti silti (pitää seurata tuota, paikka tai ilme ei millään tavalla muuttunut, mutta hieman tuo silti vaivaa). Loppuun eteenmeno, joka muuten ihan ok, mutta sellaisen rasittavan pienen kaarron Pätkä tekee täysin suoraan menemisen sijaan. Seuraavalla kiekalla ammuttiin paikkamakuussa ja siinä ei sitten edes korvaansa lotkauttanut.
Eilen AgilityAkatemian agit. Vaihdettiin maanantain ryhmämme keskiviikon jo viideltä alkavaan ryhmään ja jos nyt ruuhkassa joutuukin istuskelemaan aiempaa kauemmin, niin toisaalta väsymys ei ihan yhtä tappava ole noin aikaisin. Oltiin tällä kertaa jo vähän neljän jälkeen paikalla, joten tyypit saivat juosta ihan kunnolla niityllä. Pätkiksen energia ei tuntunut loppuvan millään - piti laittaa peli poikki siinä vaiheessa kun Momon kunto loppui (= äidin ja pojan tunteet alkoivat kuumenemaan)...
Uimassakin piti käydä jäätävän kylmästä ilmasta huolimatta, Taran sentään sain joka kerta kiinni ennen pulahtamista...
Taralla ei oikein ollut hyvä päivä. Ensin se oli aamuyöstä/aamulla juuttunut sängyn alle ja nyt se muuttui hetken riekkumisen jälkeen kolmijalkaiseksi :(. Taran epäonnen päivä alkoi sillä, kun aamulla jouduin huutelemaan sitä Momon ja Pätkän jo odotellessa remmit kaulassa (tätä ei ole tapahtunut kuin edellisenä päivänä aiemmin, joten hieman huoletti onko mummeli mennyt rikki hoitolassa...). Kun Tara ei vastannut mitään, menin hätääntyneenä tarkastamaan makkarin. Ensin en nähnyt tai kuullut mitään, kunnes tajusin katsoa lattianrajaan. Ja siellähän Tara taas oli, sängyn alle juuttuneena - vain nenäpää näkyi sängyn koristekankaan alta. Kaikenlisäksi melkoisen tiukkaan oli juuttunut, pelastusoperaatio vaati enemmän voimaa ja vääntelyä kuin olisi toivonut. Voi pientä mummeliparkaa - vaikkei se itse näyttänytkän olevan ties kuinka kauan kestäneestä ahdingostaan moksiskaan (ja ulkona otti pentumaisella riemulla vastaan syksyn ensimmäiset huurteiset heinikot). Jotain tuolle sängylle pitäisi tehdä, mutta mitä... Treenipaikan laitamilla huono tuuri jatkui vanhan ongelman merkeissä - Tara innostui revittelemään muiden mukana ja kun polku/nurmikko oli huurteisen liukas niin olisihan se pitänyt arvata miten siinä käy - Tara oli hetkessä kolmijalkainen :(.
Treenien parasta antia oli, että Pätkis meni ekaa kertaa kepit ilman verkkoja! Tarkoitus oli laittaa verkot, mutta unohdin koko asian kunnes este oli edessä, jolloin se oli vähän niinkuin liian myöhäistä... Sekunnin sadasosan mietin mennäänkö vaiko eikö ja sitten vain päätin ottaa riskin jä lähettää Pätkän kepeille - eikä sillä ollut minkäänvaltakunnan ongelmia (ja tuo ei ollut edes ihan helpoimmasta päästä lähetyskulmia).
Kouluttajana oli tälläkertaa Jouni Orenius, jonka kannustava tyyli teki kyllä ehdottoman hyvää epätoivon valtaamalle mielelle! Ratakin tuntui ihan kivalta ja kykenin tällä kertaa jopa keskittymään annetuihin ohjeisiin ja tehdä edes jotain sinnepäin mitä oli tarkoitus (tai sitten kannustava kouluttaja ei puuttunut kaikkiin "pikkuvikoihin" ;D). Jäi kiva mieli, etenkin kun Jouni sanoi lopussa, että oltiin kehitytty paljon siitä missä oltiin viimeksi kun nähtiin (tosin rehellisyyden nimissä se taisi kyllä olla ihan alkuvaiheessa meidän "agiuraa", joten olisihan se aika surullista jos ei olisi siitä tippaakaan kehitytty :P)
Tänään olikin jälleen asuntonäytön vuoro Kirkkonummella (turha reissu), jonka jälkeen Pätkis pääsi humputtelemaan Mellan kanssa pellolle ja ihmettelemään kauempaa ilmeisesti hurjan ihkulta tuoksahtavaa Monaa. Pikkuiset tibbevauvat olivat kasvaneet ja kehittyneet hurjasti sitten viime visiitin ja oma suosikki (pikkiriikkinen poika, kuinkas muuten :P) oli vieläkin suloisempi kuin viimeksi (mutta miten on mahdollista, että ihmisellä, joka ei todellakaan halua yhtään uutta koiraa, on näin pahaksi äitynyt pentukuume...). Tytöt saivat tyytyä lyhyempiin lenkkeihin - Tara nyt on jokatapauksessa pakkolevossa jalkansa takia ja eipä Momossakaan nykyään hirveästi näy nämä yksittäiset hiljaisemmat päivät...
Keskiviikkona huristeltiin töiden jälkeen ensin Kiljavalle humputtelemaan metsässä, jonka jälkeen vuorossa oli Hyvinkää ja koirakylpylä, jonne kolmikko jäi seuraavaksi reiluksi viideksi päiväksi (vähän hirvitti noinkin pitkä aika, joten varasin tyypeille kolme uintikertaa, että olisivat ainakin saaneet vähän liikuntaa pissatuslenkkien lisäksi). Hyvinkäältä matka jatkui Pirkkalan kautta Saksaan.
Tällä kertaa matkan syynä oli ranskalaisten paimenkoirien MM kisat. Kisat pidettiin Ranskassa Drusenheimissa, mutta niin lähellä oltiin Saksan rajaa, että yöpyminen hoidettiin Saksan puolella Kloster Maria Hilf luostarissa (mikä oli ennakko-odotuksista huolimatta vallan mainio majoituspaikka ja käväisipä mielessä jäädä sinne vähän pidemmäksikin aikaa - jos ei muuten, niin ainakin sillä pääsisi tästä omaa eloa viime vuosina pahiten rassaavasta ongelma-alueesta :D). Kisapaikkaa lukuunottamatta ei ihan hirväesti muuta nähty, niin tiiviisti pääkallopaikalla viihdyttiin.
Perjantaina seurattiin tottis- ja purutreenejä, lauantaina oltiinkin sitten jo kisatunnelmissa jäljen merkeissä, sunnuntaina oli vuorossa tottis ja purut (vähän tokojakin ehti sivusilmällä seurata).
Mielenkiintoista moneltakin kantilta ja mikä parasta, ensimmäistä kertaa tuli sellainen tunne, ettei sitä ihan täysin eri maailmasta ole tai puhu täysin eri kieltä "eurooppalaisten" kanssa (tosin ei kirjaimellisesti - pelkällä englannilla kun ei todellakaan pärjännyt tuolla). Tekeminen ei tokikaan ollut sitä tasoa mitä on tottunut katsomaan (mutta ei kyllä niin "ankeatakaan" kuin odotin netistä katsottujen videoiden perusteella), mutta ihmiset tuntuivat miettivän (ja puhuvan) ainakin pääpiirteissään samoista asioista kuin itse ja olipa siellä muutama koirakin joista ihan tykkäsin. Kun lisäksi tutustui moniin mukaviin ihmisiin (kielimuurista huolimatta), niin eipä voi jälleen kerran todeta muuta kuin, että kannatti lähteä!
Maanantaina olikin sitten paluu todellisuuteen, noukin koirat hoitolasta iltamyöhään ja silmät ristissä huristelin kotiin. Olivat kyllä niiin valmiita palaamaan kotiin - eivät malttaneet edes kunnolla tervehtiä kun jo hyppäsivät avoinna olevaan autoon. Väsyneitäkin olivat, jopa Pätkis nukkui aamuun asti kuin tukki ja Taran jouduin vielä aamullakin käydä herättämässä, kun oli niin umpiunessa, vaikka muut jo odottelivat remmit kaulassa ovella.
Tiistaina EPK:n tottikset Talissa teemana ampuminen (ja esteet, mutten jaksanut lopulta ottaa niitä). Oltiin sen verta hyvissä ajoin, että tyypit ehtivät purkaa viikon aikana kertynyttä kirmaamisenergiaa Talin nurtsikentillä. Sen jälkeen Momo pääsi kentälle leikkimään pallojen kanssa ja vähän kierrettiin piiloja kunnonkohotusmielessä (ei oikein tajunnut lähetystä yhdeltä piilolta toiselle, joten ohjaajakin sai juosta kyllikseen..). Taraakin yritin houkutella touhuamaan, mutta toisin kuin Pätkä ja Momo, Tara oli edelleen vetoveks. Pätkikselle ammuttiin ekalla kiekalla useampaan kertaan seuraamisten aikana. Kahteen ekaan ei reagoinut mitenkään, kahteen seuraavaan nokka "nytkähti" melko huomaamattomasti, mutta nytkähti silti (pitää seurata tuota, paikka tai ilme ei millään tavalla muuttunut, mutta hieman tuo silti vaivaa). Loppuun eteenmeno, joka muuten ihan ok, mutta sellaisen rasittavan pienen kaarron Pätkä tekee täysin suoraan menemisen sijaan. Seuraavalla kiekalla ammuttiin paikkamakuussa ja siinä ei sitten edes korvaansa lotkauttanut.
Eilen AgilityAkatemian agit. Vaihdettiin maanantain ryhmämme keskiviikon jo viideltä alkavaan ryhmään ja jos nyt ruuhkassa joutuukin istuskelemaan aiempaa kauemmin, niin toisaalta väsymys ei ihan yhtä tappava ole noin aikaisin. Oltiin tällä kertaa jo vähän neljän jälkeen paikalla, joten tyypit saivat juosta ihan kunnolla niityllä. Pätkiksen energia ei tuntunut loppuvan millään - piti laittaa peli poikki siinä vaiheessa kun Momon kunto loppui (= äidin ja pojan tunteet alkoivat kuumenemaan)...
Uimassakin piti käydä jäätävän kylmästä ilmasta huolimatta, Taran sentään sain joka kerta kiinni ennen pulahtamista...
Taralla ei oikein ollut hyvä päivä. Ensin se oli aamuyöstä/aamulla juuttunut sängyn alle ja nyt se muuttui hetken riekkumisen jälkeen kolmijalkaiseksi :(. Taran epäonnen päivä alkoi sillä, kun aamulla jouduin huutelemaan sitä Momon ja Pätkän jo odotellessa remmit kaulassa (tätä ei ole tapahtunut kuin edellisenä päivänä aiemmin, joten hieman huoletti onko mummeli mennyt rikki hoitolassa...). Kun Tara ei vastannut mitään, menin hätääntyneenä tarkastamaan makkarin. Ensin en nähnyt tai kuullut mitään, kunnes tajusin katsoa lattianrajaan. Ja siellähän Tara taas oli, sängyn alle juuttuneena - vain nenäpää näkyi sängyn koristekankaan alta. Kaikenlisäksi melkoisen tiukkaan oli juuttunut, pelastusoperaatio vaati enemmän voimaa ja vääntelyä kuin olisi toivonut. Voi pientä mummeliparkaa - vaikkei se itse näyttänytkän olevan ties kuinka kauan kestäneestä ahdingostaan moksiskaan (ja ulkona otti pentumaisella riemulla vastaan syksyn ensimmäiset huurteiset heinikot). Jotain tuolle sängylle pitäisi tehdä, mutta mitä... Treenipaikan laitamilla huono tuuri jatkui vanhan ongelman merkeissä - Tara innostui revittelemään muiden mukana ja kun polku/nurmikko oli huurteisen liukas niin olisihan se pitänyt arvata miten siinä käy - Tara oli hetkessä kolmijalkainen :(.
Treenien parasta antia oli, että Pätkis meni ekaa kertaa kepit ilman verkkoja! Tarkoitus oli laittaa verkot, mutta unohdin koko asian kunnes este oli edessä, jolloin se oli vähän niinkuin liian myöhäistä... Sekunnin sadasosan mietin mennäänkö vaiko eikö ja sitten vain päätin ottaa riskin jä lähettää Pätkän kepeille - eikä sillä ollut minkäänvaltakunnan ongelmia (ja tuo ei ollut edes ihan helpoimmasta päästä lähetyskulmia).
Kouluttajana oli tälläkertaa Jouni Orenius, jonka kannustava tyyli teki kyllä ehdottoman hyvää epätoivon valtaamalle mielelle! Ratakin tuntui ihan kivalta ja kykenin tällä kertaa jopa keskittymään annetuihin ohjeisiin ja tehdä edes jotain sinnepäin mitä oli tarkoitus (tai sitten kannustava kouluttaja ei puuttunut kaikkiin "pikkuvikoihin" ;D). Jäi kiva mieli, etenkin kun Jouni sanoi lopussa, että oltiin kehitytty paljon siitä missä oltiin viimeksi kun nähtiin (tosin rehellisyyden nimissä se taisi kyllä olla ihan alkuvaiheessa meidän "agiuraa", joten olisihan se aika surullista jos ei olisi siitä tippaakaan kehitytty :P)
Tänään olikin jälleen asuntonäytön vuoro Kirkkonummella (turha reissu), jonka jälkeen Pätkis pääsi humputtelemaan Mellan kanssa pellolle ja ihmettelemään kauempaa ilmeisesti hurjan ihkulta tuoksahtavaa Monaa. Pikkuiset tibbevauvat olivat kasvaneet ja kehittyneet hurjasti sitten viime visiitin ja oma suosikki (pikkiriikkinen poika, kuinkas muuten :P) oli vieläkin suloisempi kuin viimeksi (mutta miten on mahdollista, että ihmisellä, joka ei todellakaan halua yhtään uutta koiraa, on näin pahaksi äitynyt pentukuume...). Tytöt saivat tyytyä lyhyempiin lenkkeihin - Tara nyt on jokatapauksessa pakkolevossa jalkansa takia ja eipä Momossakaan nykyään hirveästi näy nämä yksittäiset hiljaisemmat päivät...
