Syksyä kohti

Blogin päivittäminen ei taas ole oikein mahtunut aikatauluihin eikä oikein inspiraatiotakaan ole ollut. Mutta siitä huolimatta kaikenlaista on sattunut sitten edellisen postauksen.

Jos ensin käydään alta pois viralliset treenit. Agitreenejä on kertynyt kolme tähän väliin. Viimeisin treeni meni kyllä niin harakoille. Oltiin ensin taisteltu jonkun tunnin verran Pätkän kanssa keskenämme keppien kanssa (jotka huomasin sen viime kerralla täysin unohtaneen - rynnistää kerta toisensa jälkeen ihan täysiä pahki verkkoihin eikä keskity yhtään - tosin tällä kertaa tajusin laittaneeni itse verkot väärin päin, joten ehkä osansa yhtäkkisessä unohtamisessa on remmin tässä päässä...) ja riideltiin siitä kuinka paljon saa kiihtyä radalla menevästä koirakosta (ja pitääkö silloinkin kuunnella 100 % minua vai itseään, tuli taas "hieman" natsiolo kyykyttäessäni pientä viatonta poikalasta..). Kun vihdoin päästiin radalle jumittiin heti puomille - putki veti niin paljon enemmän ja oma ohjaukseni ei ainakaan auttanut asiaa.



Siinä tohinassa Pätkis satutti sitten jalkansa. En tiedä mitä tapahtui, mutta otettiin pieni liikeratojen yhteentörmäys putken suulla (meni sinne väkisin) jonka jälkeen alkoi huutaa säälittävästi jo putkessa rynniessään. Putkesta tullessaan jatkoi huutamista ja maassa ei ollut enää kuin kolme jalkaa (vauhtia ei tietenkään voinut tiputtaa missään vaiheessa...). Onneksi kipu unohtui, kun hetken silittelin ja venyttelin jalkaa (ulvahti ranteen kohdalta kerran, sen jälkeen ei mitään), joten luultavasti se vaan venähti. Pelottavaa kuitenkin. Kun päästiin eteenpäin, mentiin kepit parin ekaa kertaa hyvin, mutta sitten Pätkis vaan yhtäkkiä unohti miten ne menikään. Joten niitäkin hinkattiin sitten jonkin aikaa *huokaus*. Ja loppu olikin oman ohjauksen kanssa säheltämistä. En osannut tulla kepeiltä seuraavalle esteelle oikein ja siinä vähän niinkuin luovutettiin (viimeisenä kun tehdään, on aina vähän kiirekin jo). Muutenkaan ei tullut kyllä yhtään mistään mitään. Pahin ahdistus aiheutui siinä, kun menin putkelle aina liian pitkälle, vaikka olisi pitänyt luottaa koiraan ja kääntyä heti sen lähdettyä hyppäämään toiseen suuntaan (ja niihän se meni putkeen ilman saattamisiakin kun vihdoin suostuin luottamaan...), koska muuten en ikinä olisi ehtinyt viemään keinulle. Siis täysin totaalisähellyskerta taas...

Ai niin, keinua ei ollut tarkoitus mennä (kun ei olla sitä ikinä tehty ja harjoiteltukin ne pari kertaa monta kuukautta sitten vain hieman alhaalla nokkimista ja ylös pultatulle kontaktille juoksemista), mutta Pätkis lähti käsistä tekemään sen itse - niin että keinu romahti tietenkin alas asti. Ei Pätkis ollut asiasta moksiskaan jatkoi menoaan kuin ei mitään, mutta olishan tuon voinut jotenkin muutenkin tehdä eikä kontakti ainakaan ollut sieltä parhaimmasta päästä :D.

Agilityjen lisäksi ollaan pari kertaa päästy jäljestämäänkin (olisi voinut tehdä enemmänkin, mutta jostain syystä en vain saa jäljen osalta mitään aikaiseksi). Tällä puolella hieman uusia tuulia, kun jälkitreenit siirtyivät taas metsään. Saatiin paikka EPK:n metsäjälkiryhmästä, joten ei muuta kuin orientoitumista hieman letkeämpään menoon. Eka kerta oli aika kamala - kaikin puolin. En tykännyt yhtään mistään treenissä (jos "paras" puoli oli se, että Pätkis raukka söi reippaasti namitetun jäljen tyhjäksi huolimatta (keltuais)muurahaisista - kakoi ja aivasteli, mutta sinnikkäästi napsi jokaisen palasen - niin se kertoo jotain...), mutta koska periksi ei anneta, tehtiin viikonloppuna Rymättylän ihanassa sammalmaastossa uusi jälki.

Uskalsin vähentää namit ihan vain muutamaan vahvistavaan lihapullaan siellä täällä, kolme kulmaa ja kolme keppiä. Hieman oli välillä epätarkkuutta (jäljen vieressä kulkemista paikoin), jota kesän peltojälkien jälkeen teki tiukkaa hyväksyä, mutta sitävastoin kulmat oli paremmat kuin aikoihin ja mikä ihaninta - Pätkis ilmaisi kepit menemällä maahan. Ihan itse ja ilman apuja (olin pitkällä liinan päässä, jotta ihan oikeasti antaisin koiran tehdä itse töitä ja ratkoa ongelmia itsenäisesti, joten en edes pystynyt puuttumaan asioihin ;). Huisin hienoa (ja mitä tästä taas opimme - homma alkaa usein sujumaan kun jättää turhan säätämisen ja antaa koiran tehdä töitä)!!

Vaikka viimeksi niin oletin, niin maalaiselo ei sittenkään päättynyt edelliseen postaukseen. En vain kyennyt jättämään "lopullisia" hyvästejä pitkän kesän jälkeen, joten kun mahdollisuus tuli, oleiltiin Nurmijärvellä vielä pari viikkoa lisää. Tuona aikana opin ajamaan töihin järkyttävässä ruuhkassa (tai no, puoleen väliin asti, mutta ruuhkat mitkä ruuhkat - tähän asti olin onnistunut välttelemään niitä viimeiseen asti) ja muuten nautittiin täysin rinnoin Kiljavan syksystä. Että siellä osaakin olla tunnelmallista tähän aikaan vuodesta...

Ja voi kuinka isosta pihasta osaakin nauttia, kun tietää, ettei onni kestä enää kauaa! Töiden jälkeen oli niin helppoa avata ovi ja lähteä juoksemaan koirien kanssa ympäri pihaa (okei, onhan se vähän tylsää kiertää samaa rataa sen kymmenen kertaa uudestaan ja uudestaan, mutta tuolla tavoin kaikki saavat mennä omaa tahtiaan eli käytännössä Tara tipahtaa joukosta kolmannella kierroksella ja Pätkis vetää ihan omaa ralliaan - jotain mikä ei vähänkään asutummalla alueella onnistu ilman jatkuvaa ympärille pälyilyä - saatika että tuolla ei tarvitse hermostua Momon mopo tms kyttäilyyn kertaakaan..) tai vain kuljeskella pihalla koirien puuhastellessa ympärillä omiaan.

Tänä vuonna pihamaa onkin antanut hurjan paljon hyödyllistä - korin täyteen sieniä (kanttarelleja ja tatteja kuulemma, itse en sieniin koske :D) ja pakkasen täyteen mustikoita, mustaviinimarjoja, karviaisia ja vadelmia. Koiratkin saivat osansa ja etenkin tytöt kunnostautuivat pihapiirin antimista nauttimisesta myös.



Noh, ei auta kuin toivoa, että kun tuo on vaihtanut omistajaa, löytyy meille jotain yhtä "omantuntoista" ja sopivaa.

Jos työpäivinä pysyteltiin aitojen sisäpuolelle, viikonloppuaamuisin käytiin uimassa ja treenikentällä. Tosin viimeisenä sunnuntaina uiminen jäi vain yrityksen asteelle - rannalle päästyämme huomasin sen olevan täynnä (sini?)levää. Mutta siihen asti nautittiin täysin rinnoin. Jos tuo paikka on kaunis kesällä, niin kyllä sen syksyisemmästäkin tunnelmasta osaa nauttia.

Kentällä Momoon leirillä tarttunut intopinkeys kantoi edelleen. Että tuo voikin tuntua kivalta, kun asian kanssa ollaan tahkottu ties kuinka kauan tuloksetta... Pätkiksen kanssa kokeiltiin viimeisellä kerralla (ajatuksissani, muuten en olisi varmaan uskaltanut :D) sekä oikeaa metristä hyppynoutoa ja jyrkintä A:ta noudon kera - kumpaakaan ei olla tehty ikinä ja kesä meni ohi ilman, että tehtiin mitään loivalla versiolla tai omalla estekyhäelmällä. Noh, eipä tuossa onneksi ilmennyt ongelmia, joten voi huokaista helpotuksesta - ihana helppo Pätkis! Muuten Pätkän kanssa tehtiin lähinnä pepun käyttöä (ekan kerran jälkeen oma ohjaaminen alkaa taas takkuilemaan...) ja luoksetuloon intoa (leiriopit tämän osalta tosin edelleen kokeilematta...). Agipuolella käytiin tällä kertaa lähinnä Taran kanssa, Pätkis taisi pari kertaa saada puomin vauhdin vahvistamisia (joista olikin selkeästi apua). Tuota kenttääkin tulen niiin kaipaamaan - miten helppoa onkaan treenata (etenkin agijuttuja), kun on tuollainen paikka ihan vieressä (ja periaatteessa vapaassa käytössä).

Lähiöelämään palattiin viikko sitten, mutta onneksi ahdistuksen katkaisi viikonloppu Rymättylässä, jossa nähtiin meduusoitakin ensimmäistä kertaa vuosiin. Ihanan rentouttavan (=minä) ja vauhdikkaan (=koirat, jopa Tara selvisi tällä kertaa rallitteluista ja jatkuvasta uimisesta ilman vammoja) viikonlopun lisäksi tuli testattua samalla jotain, jonka tulokset eivät ole oikein lohduttavia. Ostin muutama viikko sitten lähiöeloa varten sitruunapannan (joka on nyt ollut Momon kaulassa työpäivät, Pätkiksen olisi tarkoitus saada samanlainen) ja Rymättylässä pääsin vihdoin näkemään omin silmin miten tyypit (Taraan en sitä halua testata, joten Momo&Pätkä) reagoivat siihen.

Noilla on Rymättylässä tapana vahtia isoista ikkunoista ulkona liikkuvia olemattomia tai todellisia juttuja, mikä ei ole kovin miellyttävää niille, jotka tahtoisivat keskittyä nukkumiseen. Joten ensin panta Momon kaulaan. Hau, suihkaus (oho, mikä se oli) hau, suihkaus (oho, taas), hau jne jne. Ei siis järin tehokas. Sitten Pätkikselle, joka ei noteerannut suihkausta lainkaan. Kalliin pannan teho ei siis valitettavasti ollut näihin kahteen jästipäähän toivotunlainen. Kun nyt ei muutakaan ole, niin sinnikkäästi laitan pannan joka aamu Momon kaulaan - toiveena olisi, että sillä vain "vähän hitaampana" tyyppinä menee aikansa ennenkuin se tajuaa, että suihkaus tarkoittaa kieltoa :P. Nojuu, pitäisi varmaan yrittää onnistua lataamaan lisäksi joku kuunteluohjelma, niin tietäisi mitä kämpässä lähdettyäni todella tapahtuu...

Suositut tekstit