Kevätaurinkoa ja angstia...
Niin se vaan joka vuosi saapuu jotenkin aina yhtä yllättäin - kevät < 3. Yhtäkkiä vain huomaa, että aamulenkeillä on yhä aikaisemmin valoista ja päivisin voi ikkunasta ihailla kirkasta auringonpaistetta. Erityisen ihania ovat nämä lopputalven/alkukevään auringonnousut!
Puhelimen kameralla kamalan vaikea saada aamuhämärissä minkäänlaisia kuvia, mutta kovasti yritin ikuistaa tuota aamuisin niin kovin kaunista taivasta ja utua peltojen yllä...
Auringon hassuksi värjäämä Pätkä :D.
On tuossa auringossa ja valonmäärän lisääntymisessä huonojakin puolia. Ne himpskatin kanssaulkoilijat alkavat kaivautumaan enenevissä määrin koloistaan ja täälläpäin ne ovat jostain syystä ihan äärettömän rasittavia...
Alkaen ihan siitä, että ne remmissä olevat tosi harvoin ohittavat omalla puolellaan tai pää kiinni (poikkeuksia toki on paljonkin, mutta välillä tuntuu että lenkit ovat yhtä väistelyä ja rähinän kuuntelemista). Oli koiran koko mikä tahansa, niin ne kiskovat huutaen remminnokassa puolelta toiselle - eikä niiden mielihaluja tietenkään voi rajoittaa, kieltämisestä nyt puhumattakaan (sinällään huutaminen tai rempominen ei haittaa yhtään, mutta se tumput suorana seisominen vähän sapettaa, menisivät syrjään riehumaan eivätkä jäisi tielle...). Ai että onkin niin mukavaa kasata oma lauma mahdollisimman tiiviiksi paketiksi ja silti joutua kömpimään pientareen kautta, jos ei halua saada vierasta piskiä keskelle omaa laumaa ja kun tämä toistuu lyhyenkin lenkin aikana aika monta kertaa niin.... Tai vaihtoehtoisesti jäädään keskelle tietä tönöttämään (eräskin spanielinainen tykkää tämän lisäksi asettaa koiran vielä oikein jalkojensa väliin tuijottamaan vastaantulijaa...) ja päästetään koira rähisemään remminpäähän, kun ollaan kohdalla. Tai sitten pidetään niitä piskejä pihalla ilman aitoja tai niin matalin aidoin, että ne ryntäävät sieltä järjestään kerta toisensa jälkeen jalkoihin. Tai tai tai...
Aikaiset aamulenkit ovatkin henkireikä - vähän aamusta riippuen tunnista kahteen tuntiin omaa rauhaa ja koirille vapautta, sillä energialatauksella jaksaa hyvin ainakin lounaaseen asti :D. Harmi vaan, että tuolla meidän aamulenkkimaastoissa viihtyy myös yksi ärsyttävimmistä tyypeistä mihin olen pitkiin aikoihin törmännyt. Tällä tyypillä on sellainen keskikokoinen piski, joka saa juoksennella täysin rajoittamattomasti ja valtoimenaan miehen kiinnittämättä koiran menoon mitään huomiota. Syksyllä en uskaltanut mennä lainkaan tuonne suuntaan, kun ei ikinä tiennyt mistä puskasta piski ilmestyy (pimeässä musta koira maastoutuu tosi hyvin...). Sydäntalvella ei parivaljakkoon törmätty, mutta nyt ovat taas olleet useampaan otteeseen aamuisin samoihin aikoihin liikkeellä, kun oma ulkoilu on venähtänyt normaalia myöhemmäksi.
Viime viikon lopulla koira tuli vastaan pienellä polulla niin, että mies oli juoruamassa nurkan takana noin parin sadan metrien päässä. Koira jää rääkymään meille, muttei uskalla muutamaa metriä lähemmäksi ja lähtee pakoon, kun otan pari askelta kohti (Taralle on tainnut ihan oikeasti tehdä hyvää ne agikisojen jälkeiset yhteislenkit, ei nimittäin yhtään provosoitunut moisesta, mikä on pieni ihme!). Mies ei tehnyt missään vaiheessa elettäkään kutsuakseen piskiä luokseen tms... Saatika, että olisi pahoitellut tapahtunutta.. Tässä vaiheessa oma sietokynnys on täysin ylittynyt ja kun törmättiin tyyppiin tällä viikkolla uudelleen, päätin ettei olla enää kynnysmattoja idiooteille vaan ihan reippaasti lähdettiin lompsimaan niiden perässä (yleensä olen aina kiertänyt kaukaa tai vaihtanut reittiä).
Mies kulkee kävelytiellä, jossa ympärillä taloja, koulu, hiihtoladut ja vähän lähiömetsää - koira huitelee menemään kaiken tämän seassa. Me kävellään perässä ja meidän perässä mies kolmen afgaanin kanssa. Samalla hetkellä, kun mietin mielessäni missä koira on menossa, se ryntää ihan täysiä takaapäin ohi niin, että tönäisee mummokoiran melkein kumoon. Tara älähtää, jolloin tietysti ensimmäisenä nousee hätä, että siihen on sattunut (onneksi Tara vain säikähti ja onneksi sen refleksit ovat vanhemmiten hidastuneet, muuten koira ei olisi päässyt ohi...) ja sitten lipeääkin ote Momon remmistä (Momo oli ilman kuonopantaansa ja lisäksi pidin sen remmiä tosi löyhästi toisessa kädessä kuin Taran ja Pätkän - varotoimenpiteitä, jotka olen oppinut tekemään tilanteissa, joissa irtokoirakohtaamisen mahdollisuus on olemassa). Ja sinne meni meidän kodinturvajoukot perään - en olisi kyllä uskonut, että Momosta vielä löytyy tuollaista vauhtia, saavutti tosi nopeana pitämäni koiran ihan hetkessä ja sitten ne katosivatkin kulman taa asutusalueelle. Jossain vaiheessa taisin laiskasti näön vuoksi huutaa Momoa nimeltä, mutta aika pian tuo tuli takaisin itsekseenkin (ja ilman irtopiskiä, oli varmaan kadottanut sen jonnekin lukuisista pihamaista tms). Koiran omistajaa ei näyttänyt tapaus liikuttavan yhtään sen enempää kuin mikään muukaan - jatkoi lunkisti matkaansa niinkuin mitään ei olisi tapahtunut...
Jos omistaja ei aika suurella todennäköisyydellä opi tästä mitään, niin kovasti toivon, että edes koira oppisi tämän jälkeen välttelemään meitä... Tosin rehellisyyden nimissä on sanottava, että jos olisin ehtinyt ajatella yhtään, niin olisin varmasti pitänyt remmistä tiukemmin kiinni, sen verran liikaa riskejä tuossa paikassa ja perässä roikkuvassa remmissä oli... Puistattaa ajatuskin mitä meidän junttapullalle olisi voinut käydä :(.
Muttamutta, on viikkoon sisältynyt muutakin kuin vain oman porukan kanssa ulkoilua ja kanssaulkoilijoista ahdistumista. Tottikset menivät vähän paremmissa merkeissä kuin viime viikolla, kun oikein keskityin hillitsemään omaa hektisyyttä (ja tytötkin olivat edelleen innoissaan omasta tekemisestään :) ). Puruissa ollaan jatkettu perusvietinvaihtotreenien merkeissä. Oma sähellys kyllä ärsyttää etenkin tuolla - jos muutenkaan homma ei näytä kaikista hallituimmalta, niin sunnuntain treeneissä meinasi käydä "pikku" vahinko, kun lipesi ote molemmista liinoista... Akatemian agit semtäs menivät flunssaisena yllättävän hyvin, kun Juha "pakotti" tsemppaamaan pienestä hengenahdistuksesta huolimatta. Ja Pätkä teki aika hienot kepit vaikeasta kulmasta (oisko ollut avokulma?) takaaleikaten!
Pätkiksen mielestä ehkä kaikista kivoin juttu viime aikoina on kuitenkin ollut Nessan tapaaminen pitkästä aikaa. Olisi kyllä niiin mukava, jos Pätkiksellä olisi joku vakijytäkaveri, kun ei nuo tytöt sen kanssa ihan hirveästi jaksa riekkua (noh, Tara ei edes saa enää, vaikka aina välillä yrittääkin kun silmä välttää :D).
Puhelimen kameralla kamalan vaikea saada aamuhämärissä minkäänlaisia kuvia, mutta kovasti yritin ikuistaa tuota aamuisin niin kovin kaunista taivasta ja utua peltojen yllä...
 |
| Taivasta lukuunottamatta ei ihan yhteistyöhaluisia kuvauskohteita... |
Auringon hassuksi värjäämä Pätkä :D.
On tuossa auringossa ja valonmäärän lisääntymisessä huonojakin puolia. Ne himpskatin kanssaulkoilijat alkavat kaivautumaan enenevissä määrin koloistaan ja täälläpäin ne ovat jostain syystä ihan äärettömän rasittavia...
Alkaen ihan siitä, että ne remmissä olevat tosi harvoin ohittavat omalla puolellaan tai pää kiinni (poikkeuksia toki on paljonkin, mutta välillä tuntuu että lenkit ovat yhtä väistelyä ja rähinän kuuntelemista). Oli koiran koko mikä tahansa, niin ne kiskovat huutaen remminnokassa puolelta toiselle - eikä niiden mielihaluja tietenkään voi rajoittaa, kieltämisestä nyt puhumattakaan (sinällään huutaminen tai rempominen ei haittaa yhtään, mutta se tumput suorana seisominen vähän sapettaa, menisivät syrjään riehumaan eivätkä jäisi tielle...). Ai että onkin niin mukavaa kasata oma lauma mahdollisimman tiiviiksi paketiksi ja silti joutua kömpimään pientareen kautta, jos ei halua saada vierasta piskiä keskelle omaa laumaa ja kun tämä toistuu lyhyenkin lenkin aikana aika monta kertaa niin.... Tai vaihtoehtoisesti jäädään keskelle tietä tönöttämään (eräskin spanielinainen tykkää tämän lisäksi asettaa koiran vielä oikein jalkojensa väliin tuijottamaan vastaantulijaa...) ja päästetään koira rähisemään remminpäähän, kun ollaan kohdalla. Tai sitten pidetään niitä piskejä pihalla ilman aitoja tai niin matalin aidoin, että ne ryntäävät sieltä järjestään kerta toisensa jälkeen jalkoihin. Tai tai tai...
Aikaiset aamulenkit ovatkin henkireikä - vähän aamusta riippuen tunnista kahteen tuntiin omaa rauhaa ja koirille vapautta, sillä energialatauksella jaksaa hyvin ainakin lounaaseen asti :D. Harmi vaan, että tuolla meidän aamulenkkimaastoissa viihtyy myös yksi ärsyttävimmistä tyypeistä mihin olen pitkiin aikoihin törmännyt. Tällä tyypillä on sellainen keskikokoinen piski, joka saa juoksennella täysin rajoittamattomasti ja valtoimenaan miehen kiinnittämättä koiran menoon mitään huomiota. Syksyllä en uskaltanut mennä lainkaan tuonne suuntaan, kun ei ikinä tiennyt mistä puskasta piski ilmestyy (pimeässä musta koira maastoutuu tosi hyvin...). Sydäntalvella ei parivaljakkoon törmätty, mutta nyt ovat taas olleet useampaan otteeseen aamuisin samoihin aikoihin liikkeellä, kun oma ulkoilu on venähtänyt normaalia myöhemmäksi.
Viime viikon lopulla koira tuli vastaan pienellä polulla niin, että mies oli juoruamassa nurkan takana noin parin sadan metrien päässä. Koira jää rääkymään meille, muttei uskalla muutamaa metriä lähemmäksi ja lähtee pakoon, kun otan pari askelta kohti (Taralle on tainnut ihan oikeasti tehdä hyvää ne agikisojen jälkeiset yhteislenkit, ei nimittäin yhtään provosoitunut moisesta, mikä on pieni ihme!). Mies ei tehnyt missään vaiheessa elettäkään kutsuakseen piskiä luokseen tms... Saatika, että olisi pahoitellut tapahtunutta.. Tässä vaiheessa oma sietokynnys on täysin ylittynyt ja kun törmättiin tyyppiin tällä viikkolla uudelleen, päätin ettei olla enää kynnysmattoja idiooteille vaan ihan reippaasti lähdettiin lompsimaan niiden perässä (yleensä olen aina kiertänyt kaukaa tai vaihtanut reittiä).
Mies kulkee kävelytiellä, jossa ympärillä taloja, koulu, hiihtoladut ja vähän lähiömetsää - koira huitelee menemään kaiken tämän seassa. Me kävellään perässä ja meidän perässä mies kolmen afgaanin kanssa. Samalla hetkellä, kun mietin mielessäni missä koira on menossa, se ryntää ihan täysiä takaapäin ohi niin, että tönäisee mummokoiran melkein kumoon. Tara älähtää, jolloin tietysti ensimmäisenä nousee hätä, että siihen on sattunut (onneksi Tara vain säikähti ja onneksi sen refleksit ovat vanhemmiten hidastuneet, muuten koira ei olisi päässyt ohi...) ja sitten lipeääkin ote Momon remmistä (Momo oli ilman kuonopantaansa ja lisäksi pidin sen remmiä tosi löyhästi toisessa kädessä kuin Taran ja Pätkän - varotoimenpiteitä, jotka olen oppinut tekemään tilanteissa, joissa irtokoirakohtaamisen mahdollisuus on olemassa). Ja sinne meni meidän kodinturvajoukot perään - en olisi kyllä uskonut, että Momosta vielä löytyy tuollaista vauhtia, saavutti tosi nopeana pitämäni koiran ihan hetkessä ja sitten ne katosivatkin kulman taa asutusalueelle. Jossain vaiheessa taisin laiskasti näön vuoksi huutaa Momoa nimeltä, mutta aika pian tuo tuli takaisin itsekseenkin (ja ilman irtopiskiä, oli varmaan kadottanut sen jonnekin lukuisista pihamaista tms). Koiran omistajaa ei näyttänyt tapaus liikuttavan yhtään sen enempää kuin mikään muukaan - jatkoi lunkisti matkaansa niinkuin mitään ei olisi tapahtunut...
Jos omistaja ei aika suurella todennäköisyydellä opi tästä mitään, niin kovasti toivon, että edes koira oppisi tämän jälkeen välttelemään meitä... Tosin rehellisyyden nimissä on sanottava, että jos olisin ehtinyt ajatella yhtään, niin olisin varmasti pitänyt remmistä tiukemmin kiinni, sen verran liikaa riskejä tuossa paikassa ja perässä roikkuvassa remmissä oli... Puistattaa ajatuskin mitä meidän junttapullalle olisi voinut käydä :(.
Muttamutta, on viikkoon sisältynyt muutakin kuin vain oman porukan kanssa ulkoilua ja kanssaulkoilijoista ahdistumista. Tottikset menivät vähän paremmissa merkeissä kuin viime viikolla, kun oikein keskityin hillitsemään omaa hektisyyttä (ja tytötkin olivat edelleen innoissaan omasta tekemisestään :) ). Puruissa ollaan jatkettu perusvietinvaihtotreenien merkeissä. Oma sähellys kyllä ärsyttää etenkin tuolla - jos muutenkaan homma ei näytä kaikista hallituimmalta, niin sunnuntain treeneissä meinasi käydä "pikku" vahinko, kun lipesi ote molemmista liinoista... Akatemian agit semtäs menivät flunssaisena yllättävän hyvin, kun Juha "pakotti" tsemppaamaan pienestä hengenahdistuksesta huolimatta. Ja Pätkä teki aika hienot kepit vaikeasta kulmasta (oisko ollut avokulma?) takaaleikaten!
Pätkiksen mielestä ehkä kaikista kivoin juttu viime aikoina on kuitenkin ollut Nessan tapaaminen pitkästä aikaa. Olisi kyllä niiin mukava, jos Pätkiksellä olisi joku vakijytäkaveri, kun ei nuo tytöt sen kanssa ihan hirveästi jaksa riekkua (noh, Tara ei edes saa enää, vaikka aina välillä yrittääkin kun silmä välttää :D).
 |
| Jos Pätkis olisi saanut päättää, niin olisivat varmaan vain halailleet Nessan kanssa... |
 |
| Karvat ei meinaa pysyä vauhdissa mukana |
 |
| Rintarinnan kun mennään niin ketään ei harmita jäädä toiseksi :D. |
