Tutkitaan ja hutkitaan
Tytöt kävivät viime viikolla lääkärissä. Tara sai rokotuksensa ja samalla otettiin verikokeet - arvot olivat edelleen ok, viime vuoden pieni heitto maksa-arvoissakin oli korjaantunut. Noin muutenkin Tara on ollut ihan reipas pikku mummeli eikä selkeitä ontumisia/jäykistelyjä/ liikkumisesta kieltäytymisiä tms ole arkielämässä ollut pitkiin aikoihin ("syytän" tästä Nutrolin Niveltä). Normaalit lenkit kulkee iloisesti muiden mukana, mutta juoksemaan ei enää pääse, vaikka syksyn pari lenkkiä hölkyttelikin mukana ongelmitta (Taraa ei varmaan haittaa tämä yhtään, ei ole ikinä sanottavammin rakastanut remminnokassa juoksemisesta). Hangessa rämpimisen ja Pätkän kanssa remuamisen olen myös kieltänyt (aloitetaan melkein joka aamu pellolla rämpimisellä, mutta olen opettanut Taran kulkemaan takanani mahdollisimman tasaiseksi laahustamallani polulla) - meillä on diili, että saa leikkiä mamman kanssa remmillä tai hanskalla pelto-osuuden jälkeen, jos malttaa olla osallistumatta muiden riekkujaisiin.
Mutta reipas tai ei, kyllä se ikä valitettavasti näkyy jossain. Etenkin pidempien/rankempien lenkkien jälkeen tarvitsee lepoa paaljon enemmän kuin muut ja viime perjantaina huomasin kauhukseni, että kaukoissa maasta-seisomaan vaihto meni selkeästi vaivalloisesti takapään osalta. Kotona en tuollaista ole huomannut, joten osasyynä varmaan automatka ennen treeniä (treenattiin Annan kanssa sisähallissa Veikkolassa, jonne hirveässä kelissä ajoi aika pitkään), Tarahan on jo useamman vuoden ollut kosteilla/kylmillä ilmoilla jäykempi autosta otettaessa.
Momolta otettiin myös verikokeet selittämättömien vatsaoireiden vuoksi. Momo on keväästä lähtien oksennellut (välillä oireisiin kuuluu myös sekainen maha) hyvin epäsäännöllisesti - pisimmillään yli kolmen kuukauden väli mutta joskus vain vajaan kuukauden välein. Oksentelu alkaa yleensä aamuyöstä ja kestää parisen tuntia, jonka jälkeen on kunnossa. Ruoka tai mikään muu näkyvä syy ei näytä olevan oksentelun takana. Lisäksi hysteerinen silmä näkee muitakin outoja oireita, joten tutkittavahan se on. Päällisin puolin Momossa ei ollut mitään vikaa ja veriarvot olivat täysin priimaa (tai no näkyi niin mitätön anemianpoikanen, että se ohitettiin täysin). Haimaan liittyviä ongelmia yritin tarjota tutkittavaksi, mutta eläinlääkärin mukaan oireet eivät viittaisi siihen, joten jäi tutkimatta. Momolle määrättiin kokeiluun närästyslääkettä ja lisäksi hankin herkän mahan ruokaa - jos näiden kanssa oireet ilmaantuu jossain vaiheessa uudelleen, niin sitten aletaan ultraamaan mahaa ja mahdollisesti kuvataan selkä (ne muut oireet). Katsotaan, vielä en ole antanut lääkettä tai ruokaa, en tiedä miksi kun ei niistä haittaakaan ole. Ehkä odotan oireita tai jotain - tuntuu vähän hassulta syöttää lääkkeitä koiralle, joka näyttää olevan ihan kunnossa (edellisestä oksentamisestakin yli puolitoista kuukautta).
Imphan tottiksetkin olisivat alkaneet viime viikolla, mutta kotimatka jumittui (ties kuinka monennetta kertaa...) kolarin tukkimaan Hämeenlinnanväylän ruuhkaan ja jouduttiin jättämään väliin. Tänään venähti sitten töissä muuten vain, mutta ehkä me jossain vaiheessa saadaan kaiveltua tottistelutkin talviteloilta. Hiukan kyllä nyppii tämä työmatkan takkuaminen, pahimmassa tapauksessa tuohon noin 30 kilsan matkaan mene yli kaksi tuntia ja normaalistikin puolitoistatuntia siirtymisineen. Työpäivän päälle sellainen vähintään kolmetuntia matkoihin tarkoittaa inhottavan pitkiä yksinoloja koirille ja hirveää kiirettä aina jos sattuu olemaan treeniä tai muuta menoa töiden jälkeen. Omalla autolla kulkeminen oli sentään vähän nopeampaa, joten ehkä pitää suosiolla palata kiroilemaan oman ratin taakse...
Purut ovat nyt muutaman kerran menneet Sairasen Jussin johdolla, kun Petri on ollut saikulla. Ja ihan kuin meno alkaisi olemaan tauon jälkeen jälleen paremmalla mallilla (tai sitten silmä on taas vain tottunut katselemaan Pätkää :P) ja jos ei olisikaan, niin kivaa ainakin on ollut. Jopa niinä hetkinä, kun olen juossut umpihangessa ympyrää toisella kädellä liinassa roikkuen ja toisella kädellä liian isoista verkkareista kiinnipitäen (olenpa ainakin oppinut, että märkä lumi ja liian isot verkkarit ei ole kaikista siveellisin yhdistelmä...) samalla kun Pätkä tekee äkkisyöksyjä maalimiestä kohti tai kun kesken näiden hienojen ja hallittujen kirmailuiden olen yrittänyt "salamannopeasti" löytää kaiken sen pöllyävän karvan seasta kulloinkin tarvittavan liinanpätkän. Ihmekös jos välillä homma lipsahtaa vähän hektisyyden puolelle :P
Lauantaina oltiin Vantaalla agikisoissa yhden agiradan verran. Positiivista kisoissa oli se, että Pätkällä oli tällä kertaa ihan kristallinkirkasta mitä ollaan tekemässä - ei tietoakaan mistään ylimääräisestä kuikuilusta ennen radalle lähtöä. Mutta itse rata meni sitten kyllä järkyttävällä ryminällä. Pätkä fuskasi ihan kaikki kontaktit, rymisti muurin läpi (itseasiassa samankaltaisessa mutkassa, josssa edellisissä kisoissa tiputti riman - ohjauksessa täytyy olla jotain vikaa...) ja lopulta tuli kepeistä ulos toiseksi viimeisestä välistä, jota ei ole tehnyt ties koska viimeksi. Tuossa kohtaa sitten vähän niinkuin luovutin, enkä viitsinyt lähteä korjaamaan vaan pienen pasmojen sekoamisen jälkeen jatkettiin vain ne pari viimeistä estettä loppuun.
Eli hylly tuli, mutta hitsit kun tuo on hassu laji - jos yleensä missä tahansa koitoksissa olen ollut vain ja ainoastaan äärettömän huojentunut, kun oma vuoro on ohitse, niin tuolla enimmäkseen vain harmitti, kun ei ollut tullut ilmoittauduttua toisellekin radalle. En olisi uskonut, että ikinä voisin ajatella kisaamisen (siis siellä radalla, odottaminen on kyllä ihan rehellistä tuskaa...) olevan ainakin melkein yhtä kivaa kuin treenaamisen. Ihmeiden aika ei ole ohi :D. Oltiin päädytty kuviinkin (voi ankeus tuota mun ensimmäisen kuvan ilmettä, siitä oikein loistaa yhdessä tekemisen ilo :P).
Tytöt pääsivät nekin tekemään vähän normaalista poikkeavaa, kun lähdettiin kimpassa Sannan+Minnin kanssa lenkille. Jopa Tara osasi käyttäytyä varsin mallikkaasti, ilmeisesti välillä unohtuu, että nuo ovat ihan yhteiskuntakelpoisia, kun yleensä pyrin niin sinnikkäästi välttelemään kanssalenkkeilijöitä pakollisten (liian monilukuisten) ohitusten lisäksi :D.
 |
| Tara relaa, muut riekkuu |
Mutta reipas tai ei, kyllä se ikä valitettavasti näkyy jossain. Etenkin pidempien/rankempien lenkkien jälkeen tarvitsee lepoa paaljon enemmän kuin muut ja viime perjantaina huomasin kauhukseni, että kaukoissa maasta-seisomaan vaihto meni selkeästi vaivalloisesti takapään osalta. Kotona en tuollaista ole huomannut, joten osasyynä varmaan automatka ennen treeniä (treenattiin Annan kanssa sisähallissa Veikkolassa, jonne hirveässä kelissä ajoi aika pitkään), Tarahan on jo useamman vuoden ollut kosteilla/kylmillä ilmoilla jäykempi autosta otettaessa.
Momolta otettiin myös verikokeet selittämättömien vatsaoireiden vuoksi. Momo on keväästä lähtien oksennellut (välillä oireisiin kuuluu myös sekainen maha) hyvin epäsäännöllisesti - pisimmillään yli kolmen kuukauden väli mutta joskus vain vajaan kuukauden välein. Oksentelu alkaa yleensä aamuyöstä ja kestää parisen tuntia, jonka jälkeen on kunnossa. Ruoka tai mikään muu näkyvä syy ei näytä olevan oksentelun takana. Lisäksi hysteerinen silmä näkee muitakin outoja oireita, joten tutkittavahan se on. Päällisin puolin Momossa ei ollut mitään vikaa ja veriarvot olivat täysin priimaa (tai no näkyi niin mitätön anemianpoikanen, että se ohitettiin täysin). Haimaan liittyviä ongelmia yritin tarjota tutkittavaksi, mutta eläinlääkärin mukaan oireet eivät viittaisi siihen, joten jäi tutkimatta. Momolle määrättiin kokeiluun närästyslääkettä ja lisäksi hankin herkän mahan ruokaa - jos näiden kanssa oireet ilmaantuu jossain vaiheessa uudelleen, niin sitten aletaan ultraamaan mahaa ja mahdollisesti kuvataan selkä (ne muut oireet). Katsotaan, vielä en ole antanut lääkettä tai ruokaa, en tiedä miksi kun ei niistä haittaakaan ole. Ehkä odotan oireita tai jotain - tuntuu vähän hassulta syöttää lääkkeitä koiralle, joka näyttää olevan ihan kunnossa (edellisestä oksentamisestakin yli puolitoista kuukautta).
Imphan tottiksetkin olisivat alkaneet viime viikolla, mutta kotimatka jumittui (ties kuinka monennetta kertaa...) kolarin tukkimaan Hämeenlinnanväylän ruuhkaan ja jouduttiin jättämään väliin. Tänään venähti sitten töissä muuten vain, mutta ehkä me jossain vaiheessa saadaan kaiveltua tottistelutkin talviteloilta. Hiukan kyllä nyppii tämä työmatkan takkuaminen, pahimmassa tapauksessa tuohon noin 30 kilsan matkaan mene yli kaksi tuntia ja normaalistikin puolitoistatuntia siirtymisineen. Työpäivän päälle sellainen vähintään kolmetuntia matkoihin tarkoittaa inhottavan pitkiä yksinoloja koirille ja hirveää kiirettä aina jos sattuu olemaan treeniä tai muuta menoa töiden jälkeen. Omalla autolla kulkeminen oli sentään vähän nopeampaa, joten ehkä pitää suosiolla palata kiroilemaan oman ratin taakse...
Purut ovat nyt muutaman kerran menneet Sairasen Jussin johdolla, kun Petri on ollut saikulla. Ja ihan kuin meno alkaisi olemaan tauon jälkeen jälleen paremmalla mallilla (tai sitten silmä on taas vain tottunut katselemaan Pätkää :P) ja jos ei olisikaan, niin kivaa ainakin on ollut. Jopa niinä hetkinä, kun olen juossut umpihangessa ympyrää toisella kädellä liinassa roikkuen ja toisella kädellä liian isoista verkkareista kiinnipitäen (olenpa ainakin oppinut, että märkä lumi ja liian isot verkkarit ei ole kaikista siveellisin yhdistelmä...) samalla kun Pätkä tekee äkkisyöksyjä maalimiestä kohti tai kun kesken näiden hienojen ja hallittujen kirmailuiden olen yrittänyt "salamannopeasti" löytää kaiken sen pöllyävän karvan seasta kulloinkin tarvittavan liinanpätkän. Ihmekös jos välillä homma lipsahtaa vähän hektisyyden puolelle :P
Lauantaina oltiin Vantaalla agikisoissa yhden agiradan verran. Positiivista kisoissa oli se, että Pätkällä oli tällä kertaa ihan kristallinkirkasta mitä ollaan tekemässä - ei tietoakaan mistään ylimääräisestä kuikuilusta ennen radalle lähtöä. Mutta itse rata meni sitten kyllä järkyttävällä ryminällä. Pätkä fuskasi ihan kaikki kontaktit, rymisti muurin läpi (itseasiassa samankaltaisessa mutkassa, josssa edellisissä kisoissa tiputti riman - ohjauksessa täytyy olla jotain vikaa...) ja lopulta tuli kepeistä ulos toiseksi viimeisestä välistä, jota ei ole tehnyt ties koska viimeksi. Tuossa kohtaa sitten vähän niinkuin luovutin, enkä viitsinyt lähteä korjaamaan vaan pienen pasmojen sekoamisen jälkeen jatkettiin vain ne pari viimeistä estettä loppuun.
Eli hylly tuli, mutta hitsit kun tuo on hassu laji - jos yleensä missä tahansa koitoksissa olen ollut vain ja ainoastaan äärettömän huojentunut, kun oma vuoro on ohitse, niin tuolla enimmäkseen vain harmitti, kun ei ollut tullut ilmoittauduttua toisellekin radalle. En olisi uskonut, että ikinä voisin ajatella kisaamisen (siis siellä radalla, odottaminen on kyllä ihan rehellistä tuskaa...) olevan ainakin melkein yhtä kivaa kuin treenaamisen. Ihmeiden aika ei ole ohi :D. Oltiin päädytty kuviinkin (voi ankeus tuota mun ensimmäisen kuvan ilmettä, siitä oikein loistaa yhdessä tekemisen ilo :P).
Tytöt pääsivät nekin tekemään vähän normaalista poikkeavaa, kun lähdettiin kimpassa Sannan+Minnin kanssa lenkille. Jopa Tara osasi käyttäytyä varsin mallikkaasti, ilmeisesti välillä unohtuu, että nuo ovat ihan yhteiskuntakelpoisia, kun yleensä pyrin niin sinnikkäästi välttelemään kanssalenkkeilijöitä pakollisten (liian monilukuisten) ohitusten lisäksi :D.
